Julkisuus
Julkisuus on käsite, jolla on useita määritelmiä riippuen siitä, missä yhteydessä sitä käytetään. Teoreettisesti julkisuuden (engl. public sphere, saks. Öffentlichkeit) voidaan nähdä olevan sosiaalisen elämän alue, jonne kokoonnutaan saamaan tietoa, keskustelemaan ja tunnistamaan yhteiskunnan ongelmia ja vaikuttamaan poliittiseen toimintaan. Tällöin julkisuus on median avulla tuotettu "diskursiivinen tila, jossa yksilöt ja ryhmät kokoontuvat keskustelemaan yhteisistä kiinnostuksen aiheista ja, missä mahdollista, muodostamaan yhteisen mielipiteen"[1].
Julkisuus voidaan nähdä myös viestinnän työkaluna; tätä merkitystä vastaa englannin termi publicity. Tällöin julkisuus merkitsee julkisen näkyvyyden saamista halutulle asialle. Tässä kontekstissa julkisuus voi olla myös kielteistä eli aiheuttaa imagohaittaa sen kohteena olevalle tuotteelle, toimijalle tai hankkeelle.
Viranomaistoiminta on määritelty Suomessa julkiseksi julkisuuslaissa. Samoin oikeudenkäynnit ja niiden asiakirjat on määritelty julkisiksi, paitsi poikkeustapauksissa.[2]
Historia muokkaa
Jürgen Habermas tutki väitöskirjassaan julkisuuden sfäärin rakennemuutosta 1800-luvulta nykyaikaan. Hänen mukaansa julkisuus itsenäisenä yhteiskunnan sfäärinään muotoutui 1700- ja 1800-luvun Englannissa. Aiemmin vallinneessa feodaalisessa yhteiskunnassa julkisuus oli olemassa ns. edustavana julkisuutena, jossa ruhtinas ja hänen säätynsä saattoi edustaa omaa valtaansa kansan asemasta, ja kirkko edusti jumalallista auktoriteettia.
Muun muassa maailmankaupan ja yksityisen tavaratuotannon kasvun myötä poliittinen valtio ja epäpoliittinen kansalaisyhteiskunta eriytyivät, jolloin syntyi tarve itsenäiselle julkisuuden sfäärille. Valtion erkaantuessa kansalaisyhteiskunnasta se eriytyi myös monarkin persoonasta ja muusta hovista. Samalla perhe eriytyi omaksi intiimisfäärikseen. Julkisuuden sfääri rakentui valtiollis-oikeudellisen ja yksityisen elämänpiirin väliin.[3]
Habermas jakaa julkisuuden sfäärin kolmeen osaan: poliittiseen, kirjalliseen ja kulttuuriseen julkisuuteen. Hänen mukaansa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välitys on erityisesti poliittisen julkisuuden tehtävä - toisin sanoen, poliittisen julkisuuden tulee alistaa julkinen valta yksityisen sfäärin tarpeille. Ideaalitilanteessa tämä toteutuu siten, että persoonat nousevat yksityisestä elämänpiiristä julkisuuden sfääriin keskustelemaan avoimesti yleisestä intressistä. Julkisuuden sfäärissä syntyy yleinen mielipide, jonka tarkoitus on vaikuttaa julkisen vallan toimintaan sekä tarkkailla sitä. Habermasin mukaan tässä prosessissa on olennaista niin sanottu diskursiivinen tahdon muodostus, toisin sanoen avoimen, tasa-arvoisen ja pakottoman keskustelun kautta muodostuva tahto.[3]
Julkisuuden rakennemuutos muokkaa
Habermasin mukaan julkisuuden rakennemuutoksen myötä yksityisten kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa julkiseen valtaan (sekä lainsäädäntö- että toimeenpanovaltaan) julkisen keskustelun kautta ovat kadonneet, ja keskustelu on siirtynyt erilaisten yhteiskunnallisten organisaatioiden sisälle ja niiden väliseksi. Habermasin mukaan nämä organisaatiot eivät pyri julkiseen keskusteluun, vaan neuvottelemaan valtion kanssa niin sanotusti suljettujen ovien takana. Samalla rationaalin argumentoinnin periaate on korvattu neuvotteluissa syntyvillä kompromisseilla.[3]
Habermas kuvaa tätä prosessia uusfeodalisoitumiseksi. Hän kirjoittaa:
- Aikoinaan julkisuuden tarkoituksena oli alistaa ihmisiä tai asioita julkiselle järjenkäytölle ja poliittiset päätökset julkisen mielipiteen tarkastettaviksi, mutta nykyisin se palvelee liian usein ainoastaan eturyhmien salailupolitiikkaa - pr-julkisuutena se antaa ihmisille tai asioille julkista vaikutusvaltaa nostaen niiden suosiota ei-julkisessa mielipideilmastossa.[4]
Rakennemuutoksen myötä julkisuus ei ole enää keskustelevan ja järkeilevän yleisön rationaalia tahdonilmausta, vaan eräänlaista ylhäältä päin tuotettua "spektaakkelia". Samalla julkisuutta aletaan manipuloida ja päätökset ainoastaan legitimoidaan julkisuudessa. Habermas näkee mielipidemittaukset ja gallupit enemmän mielipiteiden markkinointina kuin niiden "selvittämisenä": gallupit ovat hänen mukaansa itse asiassa keino vaikuttaa mielipiteisiin ja vaalikäyttäytymiseen.[5] Habermasin mukaan sosiaalibyrokratian, korporativismin ja monopolismin synty merkitsevät porvarillis-liberaalin julkisuuden romahdusta, joka tekee tilaa näytösluonteiselle ja manipuloivalle julkisuudelle.[6]
Julkisuuden rakennemuutos näkyy myös siinä, että kaupallinen sanomalehdistö syrjäyttää poliittisen, jolloin kirjallinen julkisuus rappeutuu yleisön eriytyessä. Samalla julkisuus muuttuu järkeilystä kulutukseksi, ja kulttuurikeskustelu ja kulttuurin tuottaminen muuttuu kulttuuritavaroiden kulutukseksi.[5]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Gerard A. Hauser: Vernacular Voices: The Rhetoric of Publics and Public Spheres 1.1.1999. Univ of South Carolina Press. Viitattu 29.7.2016. (englanniksi)
- ↑ Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007) Finlex.
- ↑ a b c Jürgen Habermas Rauno Huttunen. Arkistoitu 3.10.2016. Viitattu 2.10.2016.
- ↑ Habermas, Jürgen: Julkisuus. Tiedotustutkimus 3/1985, 1985.
- ↑ a b Moderni julkisuus ja demokratia INTERNETIX. Arkistoitu 10.5.2008. Viitattu 12.9.2011.
- ↑ "Jürgen Habermas Rauno Huttunen. Arkistoitu 3.10.2016. Viitattu 9.3.2017.