Jules Armand Dufaure
Jules Armand Dufaure (4. joulukuuta 1798 Saujon – 28. kesäkuuta 1881 Rueil)[1] oli ranskalainen valtiomies, joka toimi Ranskan pääministerinä kolmannen tasavallan alkuaikoina 1871–1873, 1876 ja 1877–1879. Hän oli poliittiselta linjaltaan konservatiivinen tasavaltalainen.
| Jules Armand Dufaure | |
|---|---|
 |
|
| Ranskan pääministeri | |
| Presidentti | Adolphe Thiers |
| Edeltäjä | Louis Jules Trochu |
| Seuraaja | Albert de Broglie |
| Presidentti | Patrice de Mac-Mahon |
| Edeltäjä | Louis Buffet |
| Seuraaja | Jules Simon |
| Presidentti | Patrice de Mac-Mahon |
| Edeltäjä | Gaëtan de Rochebouët |
| Seuraaja | William Henry Waddington |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 4. joulukuuta 1798 Saujon, Ranska |
| Kuollut | 28. kesäkuuta 1881 (82 vuotta) Rueil, Ranska |
| Tiedot | |
 Nimikirjoitus |
|
Dufaure aloitti uransa asianajajana Bordeaux’ssa. Hänet valittiin Ranskan edustajainkamariin vuonna 1834 ja edistettyään Molén hallituksen kaatumista toukokuussa 1839 hänestä tuli yleisten töiden ministeri uuteen Jean-de-Dieu Soultin hallitukseen, joka tosin kaatui jo seuraavan vuoden maaliskuussa.[2] Ministerinä Dufaure vaikutti Ranskan rautatieverkon varhaiseen kehittämiseen. Vuodesta 1840 hän kuului kuningas Ludvig Filipiä vastustaneeseen oppositioon.[1] Dufaure oli edustajainkamarin varapuhemiehenä 1841–1845. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1848 hän ryhtyi tasavallan tukijaksi, oli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen jäsenenä ja toimi Ranskan sisäministerinä lokakuusta joulukuuhun 1848 sekä kesäkuusta lokakuuhun 1849. Toisen tasavallan päätyttyä Napoleon III:n valtaantuloon Dufaure vetäytyi politiikasta ja palasi lakimiehen ammattiinsa. Hänet valittiin 1863 Ranskan akatemian jäseneksi.[2]
Toisen keisarikunnan romahdettua syksyllä 1870 Dufaure osallistui kolmannen tasavallan perustamiseen.[1] Helmikuussa 1871 hänet valittiin uuteen kansalliskokoukseen, jossa hän kohosi keskustavasemmistoryhmän johtajaksi. Samassa kuussa hänet nimitettiin oikeusministeriksi sekä varakonseljipresidentiksi Adolphe Thiersin hallitukseen. Sekä Thiers että Dufaure joutuivat eroamaan toukokuussa 1873, minkä jälkeen Dufaure asettui oppositioon Albert de Broglien hallitusta vastaan. Hän palasi oikeusministeriksi maaliskuussa 1875 Louis Buffetin hallitukseen. Seuraavana vuonna Dufaure valittiin helmikuussa uuteen edustajainkamariin, maaliskuussa pääministeriksi Buffetin jälkeen ja elokuussa elinikäiseksi senaattoriksi. Hänen keskiryhmää edustanut hallituksensa joutui kuitenkin eroamaan jo joulukuussa, sillä sen tuki parlamentissa jäi liian kapeaksi monarkistien ja radikaalien välissä. Joulukuussa 1877 hän kuitenkin kokosi vielä uuden hallituksen.[2] Dufaure vaikutti merkittävästi tapahtumiin, jotka johtivat tammi–helmikuussa tasavallan vastustajana tunnetun presidentin, marsalkka Patrice de Mac-Mahonin eroon. Pian sen jälkeen Dufaure erosi itsekin ja vetäytyi eläkkeelle.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Armand Dufaure (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.7.2013.
- ↑ a b c Nordisk familjebok (1907), s. 1019–1020 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.7.2013.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jules Armand Dufaure Wikimedia Commonsissa
- Jules-Armand Dufaure (ranskaksi) Académie française