Wikipedia

Johnny Hodges

yhdysvaltalainen jazzmuusikko

John Cornelius ”Johnny” Hodges (25. heinäkuuta 1907 Cambridge – 11. toukokuuta 1970 New York) oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, joka tunnetaan parhaiten Duke Ellingtonin yhtyeen saksofonistina. Erityisesti bluesin ja balladien tulkitsijana tunnettu Hodges nousi nopeasti yhdeksi swing-aikakauden huippusaksofonisteista ja voitti aikanaan useita äänestyksiä jazzmusiikin parhaan alttosaksofonistin tittelistä. Hän esiintyi Ellingtonin yhtyeessä suuressa roolissa ja sävelsi monia yhtyeen repertuaariin kuuluneista kappaleista. Hän toimi myöhemmällä urallaan myös orkesterinjohtajana ja soitti Ellingtonin yhtyeen ohella useissa muissa jazzkokoonpanoissa.

Johnny Hodges
Johnny Hodges (edessä) vuonna 1946.
Johnny Hodges (edessä) vuonna 1946.
Henkilötiedot
Syntynyt25. heinäkuuta 1907
Cambridge, Massachusetts, Yhdysvallat
Kuollut11. toukokuuta 1970 (62 vuotta)
New York
Muusikko
Taiteilijanimi Johnny HodgesView and modify data on Wikidata
Tyylilajit Jazz
Soittimet Alttosaksofoni, sopraanosaksofoni
Levy-yhtiöt VocalionView and modify data on Wikidata

Elämä ja ura muokkaa

 
Johnny Hodges konsertissa vuonna 1965.

Alkuvuodet muokkaa

John Hodges syntyi Cambridgessa Massachusettsissa 25. heinäkuuta 1907.[1] Perhe muutti Bostoniin Johnin ollessa kahdeksanvuotias. Bostonissa hänen naapurissaan asui Harry Carney, josta tuli myöhemmin Duke Ellingtonin yhtyeen saksofonisti.[2] Hodges soitti nuorena rumpuja ja pianoa ja vaihtoi 14-vuotiaana sopraanosaksofoniin.[1] Uransa alkuvaiheessa vuonna 1921 hän sai opetusta Sidney Bechet’ltä.[3][4] Hänen pääsoittimekseen tuli ennen pitkää alttosaksofoni.[1]

Bostonissa asuva Hodges matkusti 1920-luvulla viikonloppuisin New Yorkiin esiintymään. Hän soitti muun muassa Bobby Sawyerin, Lloyd Scottin ja Luckey Robertsin yhtyeissä.[4] Vuonna 1924 hän korvasi Bechet’n Willie ”the Lion” Smithin yhtyeessä.[4] Vuonna 1926 hän liittyi Savoy Ballroomissa soittavaan Chick Webbin yhtyeeseen.[2][5]

Ellingtonin yhtyeessä muokkaa

Hodges liittyi Duke Ellingtonin orkesteriin toukokuussa 1928.[2] Hänen ensimmäiset nauhoituksensa yhtyeessä olivat vuoden 1928 ”Tishomingo Blues” ja vuoden 1929 ”Hot Feet”.[6] Ellingtonin saksofonisteilla Otto Hardwickilla ja Barney Bigardilla oli merkittävä vaikutus nuoren Hodgesin soittotyylin kehittymiseen.[2] Vähitellen Hodges otti isomman roolin yhtyeessä, ja 1930-luvun lopulle tultaessa hän oli saavuttanut ykkössaksofonistin aseman.[2] Hän esiintyi soolosaksofonistina lukuisissa orkesterin nauhoituksissa, mukaan lukien ”Blue Tune” (1932), ”In a Jam” (1936), ”Don’t Get Around Much Anymore” (1940), ”In a Mellow Tone”, ”Come Sunday” (1941) ja ”Magenta Haze” (1945).[6]

Vuonna 1937 hän johti pientä Ellingtonin yhtyeen jäsenistä koostuvaa studio-orkesteria ja nauhoitti muun muassa Ellingtonin kanssa säveltämänsä kappaleet ”Jeep’s Blues”, ”Hodge Podge”, ”The Jeep Is Jumpin’” ja ”Wanderlust”.[4] (”Jeep” oli Hodgesin lempinimi.[7]) Ellington käytti Hodgesia pienryhmäsessioissa näkyvässä roolissa tarjoten hänelle mahdollisuuden pidempiin sooloihin kuin koko orkesterin nauhoituksissa.[7] Vuodesta 1941 alkaen Hodges soitti yksinomaan alttosaksofonia.[4]

Hodges sävelsi useita kappaleita Ellingtonin orkesterin repertuaariin ja osallistui muun muassa menestyskappale ”I’m Beginning to See the Light” säveltämiseen.[4][8] Myös Mercer Ellingtonin nimiin merkitty ”Things Ain’t What They Used to Be” oli todennäköisesti lähtöisin Hodgesin keksimästä melodiasta.[9]

Muiden kanssa muokkaa

Hodges soitti myös toisinaan laulajien, kuten Mildred Baileyn ja Billie Holidayn, taustayhtyeissä.[6] Hän nauhoitti myös muun muassa Lionel Hamptonin ja Teddy Wilsonin kanssa ja soitti Benny Goodmanin orkesterissa tämän Carnegie Hall -konsertissa vuonna 1938.[4] Vuodet 1951–1955 hän johti omaa yhtyettään, jossa soittivat myös Lawrence Brown ja Sonny Greer. Heidän nauhoituksestaan ”Castle Rock” tuli hitti vuonna 1951.[4] Hodges esiintyi myös useilla Norman Granzin albumeilla. Yhdessä vuoden 1952 nauhoitussessiossa hän soitti yhdessä alttosaksofonitähtien Benny Carterin ja Charlie Parkerin kanssa.[5] Vuonna 1955 hän palasi Ellington kokoonpanoon, jossa pysyi kuolemaansa asti.[3][2] 1960-luvulla hän soitti lisäksi urkuri Wild Bill Davisin kanssa ja sai tämän liittymään Ellingtonin yhtyeeseen vuonna 1969.[1] Hän soitti myös kahdella Earl Hinesin albumilla.[4]

Hodges kuoli sydänkohtaukseen 11. toukokuuta 1970 New Yorkissa[10] ollessaan nauhoittamassa Ellingtonin sarjasävellystä New Orleans Suite. Hänen viimeiseksi nauhoituksekseen jäi ”Blues for New Orleans”.[7]

Hodgesin poika Johnny Hodges Jr. on rumpali. Hän on soittanut muun muassa isänsä vuoden 1964 albumilla Everybody Knows.[2]

Soittotyyli ja vaikutus muokkaa

Hodgesin sopraanosaksofonin soitto muistutti vahvasti Sidney Bechet’n tyyliä. Pääinstrumentissaan alttosaksofonissa hänellä sen sijaan oli oma selkeästi tunnistettava tyylinsä.[5] Hän hallitsi tanssittavat swing-kappaleet ja bluesin soittamisen, mutta oli erityisen tunnettu balladien tulkitsijana.[1] Duke Ellington ja hänen säveltäjäyhteistyökumppaninsa Billy Strayhorn sävelsivät useita kappaleita nimenomaan Hodgesia varten esitelläkseen tämän saksofoninsoittoa tärkeässä roolissa.[4] Tunnettuja Hodgesille sävellettyjä kappaleita ovat muun muassa Ellingtonin ”Prelude to a Kiss”, Strayhornin ”Passion Flower” ja Mercer Ellingtonin ”Things Ain’t What They Used to Be”.[2]

Hodgesia pidetään Benny Carterin ja Willie Smithin ohella swing-aikakauden merkittävimpänä alttosaksofonistina.[3][4] Hänet nimettiin aikanaan useasti jazzmusiikin parhaaksi alttosaksofonistiksi lukijaäänestyksissä, joita järjestivät musiikkilehdet Down Beat, Metronome ja Esquire.[4] Hänen tyylillään oli selkeä vaikutus myöhempiin saksofonisteihin. Muun muassa Ben Webster oppi Hodgesilta paljon soittaessaan tämän kanssa Ellingtonin yhtyeessä, ja Hodgesin kokoonpanossa vuosina 1953–1954 soittanut John Coltrane on kertonut pitävänsä Hodgesia yhtenä suosikkisaksofonisteistaan.[3][4] Ellingtonin kerrotaan Hodgesin kuoltua sanoneen, ettei yhtye enää koskaan kuulostaisi samalta.[5]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e Scott Yanow: Johnny Hodges Allmusic. Viitattu 14.5.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h Alger, Dean: Hodges, Johnny (John Cornelius) Jazz.com. Arkistoitu 11.9.2010. Viitattu 5.12.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d Johnny Hodges Jazzscript. Arkistoitu 8.8.2008. Viitattu 13.5.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m Porter, Lewis: ”Hodges, Johnny”, The New Grove Dictionary of Jazz, A to K, s. 530–531. Toim. Barry Kernfeld. Macmillan Press Limited, 1988. ISBN 0-333-39846-7. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d Johnny Hodges Down Beat. Viitattu 14.5.2011. (englanniksi)
  6. ↑ a b c Phil Hardy: ”Johnny Hodges”, The Faber Companion to 20th Century Popular Music. Faber and Faber Ltd, 2001. ISBN 0-571-19608-X. (englanniksi)
  7. ↑ a b c 100 Jazz Profiles: Johnny Hodges BBC Radio. Viitattu 15.5.2011. (englanniksi)
  8. ↑ Sandra Burlingame: Johnny Hodges JazzBiographies.com. Arkistoitu 18.5.2011. Viitattu 15.5.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Chris Tyle: Things Ain’t What They Used to Be JazzStandards.com. Viitattu 15.5.2011. (englanniksi)
  10. ↑ Johnny Hodges All About Jazz. Viitattu 15.5.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Duke Ellington
Albumit

...And His Mother Called Him Bill

Kappaleet
Soittajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Johnny_Hodges&oldid=20862772”