Jim Clark
James "Jim" Clark Jr. (4. maaliskuuta 1936 Kilmany, Skotlanti – 7. huhtikuuta 1968 Hockenheim, Baden-Württemberg, Saksa) oli brittiläinen kilpa-autoilija.[1][2][3][4][5] Hän syntyi skotlantilaisen farmarin poikana ja voitti urallaan kaksi Formula 1 -maailmanmestaruutta (1963 ja 1965).[1][2][4] Voittaessaan 26-vuotiaana F1-maailmanmestaruuden vuonna 1963 hän oli nuorin tähän yltänyt ja piti tätä ennätystä aina vuoteen 1972, jolloin brasilialainen Emerson Fittipaldi voitti mestaruuden 25-vuotiaana.[6][7] Ennen Clarkia ainoa alle 30-vuotiaana mestaruuden voittanut oli 29-vuotiaana tittelin saavuttanut brittiläinen Mike Hawthorn.[8]
| Jim Clark | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | James Clark Jr. |
| Syntynyt | 4. maaliskuuta 1936 Kilmany, Skotlanti |
| Kuollut | 7. huhtikuuta 1968 (32 vuotta) Hockenheim, Baden-Württemberg, Saksa |
| Kansalaisuus |
 Iso-Britannia |
| Formula 1 -ura | |
| Aktiivivuodet | 1960–1968 |
| Talli(t) | Lotus |
| Kilpailuja | 73 (72 starttia) |
| Maailmanmestaruuksia | 2 (1963, 1965) |
| Voittoja | 25 |
| Palkintosijoja | 32 |
| Paalupaikkoja | 33 |
| Nopeimpia kierroksia | 28 |
| MM-pisteitä | 255 (274) |
| Ensimmäinen kilpailu | Hollannin Grand Prix 1960 |
| Ensimmäinen voitto | Belgian Grand Prix 1962 |
| Viimeinen voitto | Etelä-Afrikan Grand Prix 1968 |
| Viimeinen kilpailu | Etelä-Afrikan Grand Prix 1968 |
Formula 1 -urallaan Clark ajoi 72 MM-sarjan GP:tä ja voitti niistä 25.[2] Hänellä on viidenneksi eniten paalupaikkoja Formula 1 -historiassa, 33, eli saman verran kuin nelinkertaisella maailmanmestarilla Alain Prostilla. Kilpailun nopeimpia kierroksia hänelle kertyi 28 ja MM-pisteitä 274. Huomionarvoista Clarkin tilastoja katsottaessa on se, että hän sijoittui urallaan ainoastaan kerran toiseksi ja että hänen paalupaikkaprosenttinsa on suurempi kuin toisen kovan aika-ajajan, Ayrton Sennan. Brittiläisessä The Times -sanomalehdessä Clark äänestettiin kaikkien aikojen parhaaksi Formula 1 -kuskiksi.
Lisäksi Clark voitti ensimmäisenä eurooppalaisena sitten skotlantilais-italialaisen Dario Restan Indianapolisin 500 mailin ajon vuonna 1965, toisella yrittämällään.[1][2][4][5][9][10][11][12][13] Jim Clark oli Graham Hillin ohella 1960-luvun suurimpia kuljettajia.
Jim Clark saavutti uransa aikana kahdeksan Grand Slamia eli enemmän kuin kukaan muu F1-historiassa.[14][15]Clark osallistui 59 MM-sarjan ulkopuoliseen kilpailuun, joista hän voitti 19.[16]
Clark voitti molemmat mestaruudet ylivoimaisesti piste-erojen ollessa 25 ja 14 MM-pistettä (vuosina 1963 ja 1965).[17]
F1-ura muokkaa
Ennen F1-uraansa Clark oli ajanut rallia ja rata-autoilua sekä toiminut Lotus-tallinsa testikuljettajana (ajaen samalla Formula 2 -sarjaa). Clarkista ei ollut kuitenkaan hyväksi testikuljettajaksi, sillä ainutlaatuisen lahjakkuutensa avulla hän sovitti aina ajotyylinsä autoon sopivaksi, sen sijaan että olisi säätänyt autoa tyyliinsä sopivaksi. Vuonna 1960 hänestä tuli tallinsa virallinen kilpakuljettaja. Ensimmäisenä kautenaan Clark menestyi kohtalaisesti: 8 pistettä ja MM-sarjan kymmenes sija[18]. Vuonna 1961 Clark keräsi jo 11 pistettä ja oli seitsemäs lopputuloksissa[19]. Samana vuonna hän oli osallisena suuressa onnettomuudessa Italian GP:ssä, kun Ferrari-kuljettaja Wolfgang von Trips osui Clarkin Lotukseen ja osuman seurauksena Tripsin auto lensi reunakaiteeseen surmaten Tripsin ja 15 katsojaa[20]. Vuonna 1962 Clark saavutti ensimmäisen F1-voittonsa Belgian GP:ssä ja nousi näin taistelemaan mestaruudesta maanmiehensä Graham Hillin kanssa[21]. Päätöskisassa Etelä-Afrikan East Londonissa Clark oli matkalla kohti maailmanmestaruutta, kunnes hänen Lotus-autoonsa tuli öljyvuoto. Hill vei kilpailun voiton ja maailmanmestaruuden pistein 42, Clark oli toinen 30 pisteellä[22].
Vuonna 1963 Clark voitti kauden kymmenestä kilpailusta seitsemän, oli kerran toinen ja kerran kolmas. Clark voitti maailmanmestaruuden ja toiseksi tulleen Hillin pistein 54–29.[23]Clarkin voittoprosentti oli 70% ja hän sai eniten voittoja kauden aikana siihenastisista kuljettajista.
Seuraavana vuonna Clarkin lisäksi mestaruusmahdollisuudet olivat myös Hillillä ja britti John Surteesilla. Clark oli päätöskilpailun viimeiselle kierrokselle lähdettäessä vielä matkalla maailmanmestaruuteen, kunnes autoon tuli öljyvuoto, niin kuin kaksi vuotta aiemminkin. Tällä kertaa Clark ei joutunut keskeyttämään, mutta jäi kolmanneksi. Surtees vei mestaruuden ennen Hilliä pistein 40–39, Clark keräsi 32 pistettä[24].
Vuosi 1965 oli Clarkille vain voittojen ja keskeytyksien kausi. Mestaruudesta hän joutui taistelemaan paljon kovemmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta silti hän voitti mestaruuden ennen Hilliä pistein 54–40[25]. Clark on ensimmäinen kuljettaja, joka on voittanut toisen F1-mestaruuden alle 30-vuotiaana.
Clarkin viimeiset vuodet olivat vuoristorataa johtuen lähinnä auton epäluotettavuudesta. Vuonna 1966 hän jäi kuudenneksi 16 pisteellä päästessään ainoastaan kolme kertaa maalin ajamissaan kahdeksassa kilpailussa[26]. Vuonna 1967 hän oli kolmas keräten 41 pistettä[26]. Maaliin Clark pääsi kaudella 1967 yhdessätoista kilpailussa kuusi kertaa, voittaen muun muassa kauden kaksi viimeistä GP:tä[26]. Viimeisenä kautenaan 1968 hän keräsi ennen kuolemaansa 9 pistettä voittamalla kauden ensimmäisen GP:n Etelä-Afrikan Kyalamissa[27]. Hän lähti tuohon kisaan paalupaikalta ja ajoi myös nopeimman kierroksen[27]. Clarkin sijoitus kaudella 1968 loppupisteissä oli yhdestoista[27].
Clarkin kuolema muokkaa
Clarkia ei yleisesti ottaen lasketa F1-sarjan osakilpailussa kuolleiden kuljettajien joukkoon, sillä hän kuoli F2-luokan kilpailussa. Clark ajoi Lotuksella kyseisen sarjan kilpailua Hockenheimin radalla Saksassa, kun auton rengas räjähti tuntemattomasta syystä ja Lotus törmäsi täydessä vauhdissa radan varrella olevaan puuhun kohtalokkain seurauksin.[28] Onnettomuudella ei ollut tiettävästi silminnäkijöitä. Sanotaan myös että Clarkin mukana päättyi yksi aikakausi Formula ykkösissä. Autoihin alkoi kaudella -68 ilmestyä sponsoritarroja ja siivetkin tekivät läpimurtonsa tuolla kaudella. Clarkista sanotaan myös, että hän oli viimeinen "vanhan hyvän ajan mestari", ajan jolloin kilpailijat olivat todellisia herrasmiehiä ja heitä kaikkia yhdisti vilpitön rakkaus kilpa-autoiluun.
Jim Clarkin museo sijaitsee hänen kotikaupungissa Duns'issa Skotlannissa lähellä Englannin ja Skotlannin rajaa.[29]
Kunniajäsenyydet muokkaa
- International Motorsports Hall of Fame 1990.[30]
- Motorsports Hall of Fame of America 1990 (luokkana Open Wheel eli avorenkaiset).[31]
- FIA Motorsport Hall of Fame.[3]
Tilastot ja saavutukset F1-sarjassa muokkaa
| Kausi | Talli | Voitot | Paalupaikat | Nopeimmat kierrokset | Palkintosijat | Pisteet |
|---|---|---|---|---|---|---|
| 1960 | Team Lotus | 0 | 0 | 0 | 1 | 8 |
| 1961 | Team Lotus | 0 | 0 | 1 | 2 | 11 |
| 1962 | Team Lotus | 3 | 6 | 5 | 3 | 30 |
| 1963 | Team Lotus | 7 | 7 | 6 | 9 | 54 (73) |
| 1964 | Team Lotus | 3 | 5 | 4 | 3 | 32 |
| 1965 | Team Lotus | 6 | 6 | 6 | 6 | 54 |
| 1966 | Team Lotus | 1 | 2 | 0 | 2 | 16 |
| 1967 | Team Lotus | 4 | 6 | 5 | 5 | 41 |
| 1968 | Team Lotus | 1 | 1 | 1 | 1 | 9 |
| Yhteensä | 25 | 33 | 28 | 32 |
|
(avain) (Vahvennetut kilpailut tarkoittavat paalupaikkaa ja kursivoidut nopeinta kierrosta)
Lähteet muokkaa
- Melart, Juhani & Melart, Kari: Elämä pelissä – Grand Prix -ratojen sankarit. 2. painos. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22767-6.
- Kärkkäinen, Juha: Suomalainen Formula 1 -historia 1950–96. Hämeenlinna: Alfamer Oy, 1996. ISBN 951-9153-98-5.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Loman, Petri: ”Jim Clark”, Formula 1 -legendat, s. 52–58. Alfamer, 2006. ISBN 952-472-052-3.
- ↑ a b c d Jim Clark - Great Britain ESPN. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Jim Clark Hall of Fame: Decade 1960–1969. FIA. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c Jim clark Biography. Motorsport Magazine. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Jim Clark Hall of Fame. Formula 1.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Clark makes it a magnificent seven ESPN. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Fittipaldi becomes F1's youngest champion Espn. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Hawthorn's title on another day of tragedy ESPN. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Race Results - Indianapolis 500 - 1965 Indianapolis 500 Historical Stats. Indianapolis Motorspeedway. Arkistoitu 7.11.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Race Results - Indianapolis 500 - 1916 Indianapolis 500 Historical Stats. Indianapolis Motorspeedway. Arkistoitu 23.2.2018. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Dario Resta Biography. Motorsport Magazine. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ English, Tom: The Laps of a God Scotland on Sunday (Edinburgh, Scotland). 27.2.2005. Arkistoitu 25.10.2012. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Shea, Greg: Racing History: The Greatest Races: 1965 Indianapolis 500 22.5.2001. The Auto Channel. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Grand Chelem The Formula 1 Wiki. Viitattu 10.8.2017. (englanniksi)
- ↑ Weekend domination - F1’s Grand Slam winners F1 News. 6.5.2016. Formula 1.com. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Jim CLARK - Involvement Non World Championship • STATS F1 www.statsf1.com. Viitattu 19.9.2022.
- ↑ Statistics Drivers - World Champion titles - Gap • STATS F1 www.statsf1.com. Viitattu 13.1.2023.
- ↑ Kärkkäinen, s. 15
- ↑ Kärkkäinen, s. 16
- ↑ Motorsport Memorial - Albino Albertini Motorsport Memorial. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
- ↑ Melart & Melart, s. 94
- ↑ Kärkkäinen, s. 17
- ↑ Kärkkäinen, s. 18
- ↑ Kärkkäinen, s. 19
- ↑ Kärkkäinen, s. 20
- ↑ a b c Kärkkäinen, s. 21
- ↑ a b c Kärkkäinen, s. 22
- ↑ Drivers: Jim Clark GrandPrix.com. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
- ↑ The Jim Clark Room Duns.bordernet.co.uk. Arkistoitu 21.5.2016. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
- ↑ James "Jim" Clark Jr. Hall of Fame Members. International Motorsports Hall of Fame. Arkistoitu 22.7.2015. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Jim Clark, Open Wheel, Class of 1990 Inductees. Motorsports Hall of Fame of America. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Ylen Elävä arkisto – Jim Clark ajaa Keimolan radalla sightseeing-kierroksen (1966)
- Youtube: Jim Clark's fatal accident
