Jelena Švarts
Jelena Andrejevna Švarts (ven. Елена Андреевна Шварц; 17. toukokuuta 1948 Leningrad – 11. maaliskuuta 2010 Pietari) oli venäläinen runoilija.[1][2]
Suku ja koulutus muokkaa
Švartsin äiti Dina Morisovna Schwartz oli Bolšoi-teatterin kirjallisen osaston johtaja. Isoisä Maurice Schwartz johti vaatetehdasta Münzenbergissä ja ammuttiin "vaateteollisuuden heikentämisestä" syytettynä vuonna 1937, myös hänen isoäitinsä murhattiin. Hänen isänsä Andrei Emeljanovitš Džedžula (1915–1971) oli Kiovan yliopiston historian professori.[3] Jelena Švartsin mukaan hän ei koskaan tavannut isäänsä.[3]
Hän opiskeli lyhyen aikaa Leningradin valtionyliopiston filologisessa tiedekunnassa. Vuonna 1968 hän meni naimisiin runoilija Jevgeni Petrovitš Venzelin (1947–2018) kanssa. Vuonna 1971 hän valmistui poissaolevana Leningradin teatteri-, musiikki- ja elokuvainstituutin teatteriosastolta.[1]
Švarts opiskeli myös Tarton yliopistossa, jossa hänen ensimmäiset runonsa julkaistiin yliopiston lehdessä vuonna 1973.[1]
Kirjallinen ura muokkaa
Vuoden 1973 jällkeen hän ei julkaissut enää vuosikymmeneen omassa maassaan; hänen teoksiaan alkoi ilmestyä emigranttilehdissä vuonna 1978, ja hän julkaisi ulkomailla kaksi runokokoelmaa Tantsujušhij David (ven. Танцующий Давид) ja Stikhi (ven. Стихи) ja runoromaani Trudi i dni Lavinij (ven. Труды и дни Лавинии, монахини из ордена Обрезания Сердца) ennen kuin kokoelman Storony sveta (ven. Стороны света) sai julkaista Neuvostoliitossa, "tuoden hänelle välitöntä tunnustusta sekä kotimaassa että ulkomailla." Häkistä pakeneminen on hänen töidensä läpi kulkeva metafora.[4]
Virallisesti hän ei työskennellyt missään, hän ansaitsi elantonsa kääntämällä näytelmiä Leningradin teattereille. Ennen perestroikkaa niitä julkaistiin Neuvostoliitossa vain samizdatina. Jelena Švartsin lähipiiriin kuuluivat Viktor Krivulin, Dmitri Bobishev, Sergei Stratanovski, Juri Kublanovski ja Mihail Švartsman.[1]
Talvella 2001–2002 hän asui Brodsky-säätiön kutsumana Roomassa, Villa Medicissä.[5]
Jelena Švarts kuoli syöpään 11. maaliskuuta 2010. Hänet on haudattu Volkovskin hautausmaalle Pietariin saman paaden alle äitinsä kanssa.[6]
Perintö muokkaa
Švartsin runokokoelmia ei julkaistu Neuvostoliiton aikana, koska ne olivat epäyhteiskunnallisia ja ei-poliittisia, kuten muillakin "toisen kulttuurin" runoilijoilla. Leningradilainen underground-runous joihin kuului myös Viktor Krivulin tuli tunnetuksi vasta perestroikan ja glasnostin myötä, kun tekstejä alettiin vähitellen julkaista.[2]
Švartsin runoissa tärkeässä asemassa olivat uskonnolliset teemat, kotikaupunkiin Leningrad-Pietariin liittyvät myytit kuten esimerkiksi myös Gogolin, Andrei Belyin, Aleksandr Blokin, Andrei Bitovin ja Tatjana Tolstajan tuotannossa[7] sekä olemisen ruumiillisuus.[2]
Vuosina 2002–2013 Puškin Säätiö julkaisi Švartsin täydelliset kootut teokset viidessä osassa.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e Russian Poets at Princeton: Elena Shvarts slavic.princeton.edu. Arkistoitu 11.2.2012. Viitattu 5.3.2023.
- ↑ a b c Rytkönen, Marja. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 8. Perestroikan aika. Kokeellinen kirjallisuus: postmodernismi ja underground-runous”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 625. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ a b Джеджула Андрій Омелянович | Енциклопедія Сучасної України esu.com.ua.
- ↑ Kates. J. (toim.): In the Grip of Strange Thoughts: Russian Poetry in a New Era, s. 227. Zephyr Press, 1999.
- ↑ Ольга Мартынова newkamera.de.
- ↑ Елена Шварц, посланец Серебряного века svobodanews.ru. Arkistoitu 30.4.2010. Viitattu 5.3.2023.
- ↑ Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 5. Realismista modernismiin: 1900-luvun taite. Modernismin murros. Venäläinen symbolismi, Myytti Pietarin kaupungista”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 396. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.