Jalokivi

Jalokivet ovat kiiltäviä, vahvasti valoa taittavia, läpinäkyviä, värillisiä tai värittömiä ja kovia mineraaleja, jotka kauneutensa, kestävyytensä ja harvinaisuutensa vuoksi ovat haluttuja ja arvokkaita. Ero jalokivien ja puolijalokivien eli korukivien välillä on tulkinnanvarainen; tiukimpien määritelmien mukaan vain Mohsin kovuuden 7,5 ylittävät kivet voidaan laskea jalokiviksi, kun arkikielessä kaikki koruissa käytettävät kivet täyttävät usein jalokiven kriteerit. Jalokiville käytetään yleensä viistehiontaa, joka tuo kiven kauneuden parhaiten esiin. Jalokiviä tutkiva tiede on nimeltään gemmologia.

Jalokiviä ja puolijalokiviä: timantti (väritön), safiiri (sininen), rubiini (punainen), ametisti (violetti) ja smaragdi (vihreä)

Eri jalokiviä on vanhastaan pidetty sitä arvokkaampina, mitä kovempia ne ovat, joskin löydökset ja muodin vaihtelut ovat usein aiheuttaneet tästä myös poikkeuksia.

Jalokivien paino mitataan karaateissa; yksi karaatti vastaa 0,2 grammaa.

Käsitteen määritelmä

Ammattilaiset alkoivat aluksi määritellä jalokiviksi kaikki mineraalit, kivilajit ja orgaaniset aineet, joista voidaan valmistaa hiomalla koru- ja keräilykiviä, jotka käyvät luonnontilassakin koruiksi ja joista on mahdollista valmistaa mosaiikkeja ja taidekäsityöesineitä. Gemmologian näkökulmasta tällainen määritelmä oli sopimaton, erityisesti kaupallisuuden kannalta. Tästä on sen tähden edetty tarkempiin määritelmiin, jotta aivan tavallisia kiviä ei sekoitettaisi näin laajan määritelmän takia jalokivien luokkaan. Käytännöllisin luokitusmenetelmä on jakaa kivet seuraavasti:

• varsinaiset jalokivet
• jalokivet laajassa merkityksessä
• korukivet
• harvinaisuudet eli keräilykivet
• synteettiset jalokivet

Nimeäminen

Jalokivistä käytetään vakiintuneita nimiä, jotka usein täysin poikkeavat niistä nimistä, joita samoista aineista käytetään mineralogiassa. Toisinaan eri mineraalejakin pääaineksenaan sisältävistä jalokivistä käytetään samaa nimeä: tällöin arvokkainta tietyn väristä kiveä on vanhastaan sanottu "itämaiseksi", mikä kuitenkaan ei viittaa löytöpaikkaan, vaan kiven erityiseen kauneuteen. Monien jalokivien vanhemmat nimet tulevat niiden väreistä, muodoista, koostumuksesta ja/tai ominaisuuksien yhdistelmistä. Nimet annettiin useimmiten löytöpaikan mukaan ja ne olivat kielijohdoksia kreikasta, latinasta, arabiasta, turkista, saksasta tai joistain Aasian kielistä. Myöhemmin alettiin nimetä jalokivet ennen muuta maantieteellisien nimien, niihin liittyvien organisaatioiden ja merkittävien henkilöiden tai vastaavien nimien mukaan.

Silmin havaittavat ominaisuudet

Olennaiset silmin nähtävät jalokivien ominaisuudet ovat väri, läpinäkyvyys, kiilto, lohkeavuus, murrospinta ja kidejärjestelmä.

Väri

Useimmille jalokiville helpoin tuntomerkki on väri. Fysikaalisin perustein jalokivet on jaettu värin mukaan. Yhdessä muodon ja löytöpaikan (esimerkiksi Arabian siniset kivet, Keski-Amerikan vihreät kivet) kanssa väri (värivaihteluineen kaikki punaiset, vihreät, violetit, siniset ja vaaleanpunaiset) määrittelee kiven arvon ja valintaperusteen. Joskus jalokiven nimi viittaa sen väriin kuten albiitti tai akvamariini.

• Akromaattinen eli väritön (esim. timantti, vuorikide) – valonsäde läpäisee kiven absorboimatta tiettyjä aallonpituuksia
• Idiokromaattinen eli värillinen (esim. malakiitti, rodoniitti) – tietty alkuaine jalokiven peruskoostumuksessa aiheuttaa sen värin (esim. malakiitissa kupari, rodoniitissa mangaani) ja ilmenee kemiallisessa kaavassa
• Allokromaattinen eli värjäytynyt (esim. ametisti, rubiini) – väri muodostuu kemialliseen kaavaan kuulumattomien hivenalkuaineiden sekoittumisesta
• Pseudokromaattinen eli valevärinen – väri syntyy erilaisista optisista efekteistä. Tällaisia voivat olla iridisointi, tiikerin-, haukan ja kissansilmäilmiöt, tähti-ilmiö, opalisointi, aventurinisointi, adularisointi ja labradorisointi. Lisäksi tällaisia ovat myös monet kiteen sisäisen rakenteen aiheuttamat ilmiöt, joista muodostuu kiveen vyöhykkeitä tai raitoja.

Jalokivien värin voimakkuuteen vaikuttavat useat oheisilmiöt, mahdollisesti ultravioletti- tai radioaktiivinen säteily, lämpörapautuminen, dehydraatio, vieraiden aineiden imeytyminen ja muut vastaavat seikat. Nämä prosessit tavallisimmin heikentävät väriä, harvoin lisäävät.

Läpinäkyvyys (transparenssi)

Hiotut timantit ovat arvokkaita ja haluttuja jalokiviä

Kysymys on lähinnä kiven valonläpäisevyydestä, mikä riippuu pääasiassa kiteiden rakenteesta. Läpinäkyvyyteen vaikuttaa värin voimakkuus, sulkeumat, halkeamat ja rapautumisilmiöt. Kivet voidaan jakaa läpinäkyviin, puoliksi läpinäkyviin, läpikuultaviin ja läpinäkymättömiin (opaakkeihin). Samat asiat, jotka vaikuttavat väriin, vaikuttavat myös läpinäkyvyyteen kuten säteily, lämpövaikutukset ja mekaaniset vahingot. Läpinäkyvyyden asteesta riippuu kiven hinta, laatu ja työstötapa eli käytetäänkö viistehiontaa, tasohiontaa tai plastista hiontaa.

Kiilto

Valon heijastuminen ja säteily kiven pinnasta ja välittömästi pinnan alta synnyttää kiillon. Kiiltoon vaikuttavat taitekerroin, absorptio, läpinäkyvyys, pinnan ominaisuudet ja väri. Kiilto on jalokiven tärkeä ominaisuus ja sen mukaan valitaan hiontatyyppi tai työstötapa. Kiiltoa on seuraavanlaista:

• Metallikiilto (esim. kulta)
• Puolimetallinen kiilto (esim. kupriitti)
• Timantinkiilto (esim. timantti)
• Lasinkiilto (esim. safiiri)
• Helmiäiskiilto (esim. kiille)
• Silkinkiilto (esim. seleniitti)

Lohkeavuus

Mineraalien taipumusta haljeta mekaanisesta vaikutuksesta säännönmukaisesti tiettyihin suuntiin nimitetään lohkeavuudeksi. Rapautumisen eteneminen lisää jaollisuutta (esim. korundi). Lohkeavuus on kullekin mineraalille yksilöllinen ominaisuus ja riippuu paljolti kiven sisäisestä rakenteesta. Lohkeavuutta on kuutta eri astetta, nimittäin erittäin etevä, etevä, hyvä, selvä, epäselvä, puuttuu lohkeavuus.

Kun tiedetään kiven lohkeavuus, voidaan valita oikea suuntaus ennen hiomista. Hyvästä lohkeavuudesta seuraa säännönmukaisesti helmiäiskiilto ja epäselvästä lasinkiilto. Jos kivi on erittäin etevästi lohkeava, on varottava mekaanista vahingoittumista.

Murros

Jalokivillä, joilla ei ole lohkeavuusominaisuutta, on murrospinta. Murroksia on seuraavanlaisia:

• Simpukkamurros (esim. kvartsi)
• Epätasainen murros (esim. markasiitti)
• Sälöinen murros (esim. granaatti)
• Vähäinen murros (esim. hopea)

Kidejärjestelmä

Punaisia hiomattomia spinellikiteitä

Työstämättömien luonnonkivien hyvä makroskooppinen tuntomerkki voi olla myös niiden tyypillinen morfologia eli kidejärjestelmä. Monet jalokivet esiintyvät luonnossa kidemuodossa. Kidehilasta eli kiteen sisäisestä rakenteesta ja kemiallisesta sidoksesta riippuvat niin kiteiden muoto kuin myös jalokiven tärkeät fysikaaliset ja optiset ominaisuudet. Kide muodostuu nurkista, pinnoista ja särmistä, joiden suhteet toisiinsa nähden ovat vakiot. Tämä ominaisuus on yhteistä kaikille samantyyppisille kiteille. Tämän ulkoisen symmetrian määräävät sellaiset symmetriaelementit kuin kiertoakseli, symmetriatasot, symmetriakeskus ja kiertokuvastusakselit. Näiden symmetriayhdistelmä muodostaa 32 kideluokkaa. Nämä taas jakautuvat seitsemään kidejärjestelmään:

• trikliininen järjestelmä (kolmeen suuntaan vino) – akseliristikossa on kolme eripituista akselia, joista mikään ei muodosta toistensa kanssa suoraa kulmaa, esim. kyaniitti ja rodoniitti
• monokliininen järjestelmä (yhteen suuntaan vino) – kolme eripituista akselia, mutta yksi akseleista on suorassa kulmassa kahta muuta vasten, esim. kipsi ja ortoklaasi
• ortorombinen järjestelmä (neljäkäsmäinen) – kolme eripituista akselia ovat kohtisuorassa toisiaan vasten, esim. oliviini
• tetragoninen järjestelmä (nelikulmainen) – kaikki kolme akselia ovat suorassa kulmassa toisiinsa nähden ja vaakatasossa olevat akselit ovat keskenään yhtä pitkiä, esim. zirkoni
• heksagoninen järjestelmä (kuusikulmainen) – neliakselinen ristikko, jonka kolme vaakasuoraa akselia ovat yhtä pitkät ja keskenään 120 asteen kulmassa ja pystyakseliin nähden 90 asteen kulmassa, esim. berylli ja apatiitti
• trigoninen eli romboedrinen järjestelmä (kolmikulmainen) näyttää akseliristikoltaan samanlaiselta kuin heksagoninen, mutta symmetria pystyakselin suhteen on kuitenkin kolmilukuinen. Akseliristikossa on kolme yhtä pitkää, keskenään samassa, ei suorassa, kulmassa olevaa vaaka-akselia, jotka ovat kohtisuorassa pystyakseliin nähden, esim. turmaliini, kvartsi ja kalsiitti
• kuutiollinen järjestelmä muodostuu kolmesta toisiaan vastaan kohtisuorassa olevasta keskenään samanpituisesta akselista, esim. timantti, granaatti

Kidemuoto

Jalokiven morfologinen muoto riippuu kiteiden sisäisestä rakenteesta ja niiden alkuperästä. Muoto on tärkeä tekijä jalokiven laadun ja tyypin lisäksi sille, hiotaanko se vai käytetäänkö sellaisenaan koruna. Vain ihanneolosuhteissa muodostuneet kiteet ovat säännöllisiä. Yleisintä on, että löydetään epäsäännöllisiä yksittäiskappaleita tai niiden kasaumia. Joiltakin jalokiviltä puuttuu sisäinen rakenne kokonaan, ne ovat silloin amorfisia (esim. opaali). Kidemuotoja tunnetaan seuraavanlaisia:

• isometriset kidemuodot (esim. timantti, granaatti)
• sälöiset kidemuodot (esim. turmaliini)
• levymäiset kidemuodot (esim. lepidoliitti)
• siirtymämuotoiset kidemuodot kuten tynnyrimuotoiset kiteet (esim. safiiri)

Kiteiden muita morfologisia tuntomerkkejä voivat myös olla kahden tai useamman kiteen yhteenkasvettumat (esim. stauroliitti).

Korukivinäyttelyissä voi nähdä esimerkiksi rakeisia, kompakteja, puikkomaisia, lehtimäisiä, pallomaisia, tippukivenkaltaisia tai kollodeista saostuneita jalokivikasaumia.

Epäpuhtaudet ja ilmiöt

Kaikki jalokivet koostuvat tietystä mineraalista, tosin ne saattavat sisältää tietyn värin aiheuttavia epäpuhtauksia. Myös sulkeumat kuuluvat tiettyihin jalokiviin, kuten smaragdiin, ja aiheuttavat esimerkiksi korundissa arvostetun tähti-ilmiön. Vain verrattain harvat jalokivimineraalien kappaleet täyttävät jalokiven laatuvaatimukset; useimmiten kiteiden kehittyminen on häiriintynyt tai ne ovat keränneet itseensä liikaa epäpuhtauksia ja sulkeumia, jolloin niistä on tullut sameanvärisiä ja läpinäkymättömiä.

Työstäminen ja muu käsittely

Erilaisia hiontatapoja (selitteet espanjaa)

Jalokiven työstön tarkoituksena on saada aikaan värikäs, optisesti ja muodoltaan täydellinen kivi. Varhaisin työstön perustekniikka oli lohkominen, jota seurasivat kaivertaminen, poraus ja hionta. Näiden tekniikoiden erilaisia yhdistelmiä ryhdyttiin myös käyttämään. Kivien tuntemuksen edistyessä otettiin käyttöön hienostunut viistehionta, joka hyödyntää väriltään selkeän ja epäpuhtauksia vailla olevan jalokiven parhaat optiset ominaisuudet. Muita hiontatapoja ovat tauluhionta, pyöröhionta ja rumpuhionta. Kukin hiontatapa vaatii eri tavoin valitun raaka-aineen.

Eräitä jalokiviä kuumakäsitellään tietynlaisen värin tai voimakkaamman sävyn aikaansaamiseksi, tai pienten puutteiden kuten halkeamien tai huokosten häivyttämiseksi. Väriä voidaan voimistaa myös radioaktiivisella säteilytyksellä. Muita käsittelymenetelmiä ovat korjaus ja entisöinti öljyllä, hartseilla tai muilla keinoaineilla kyllästämällä sekä paine- ja lämpökäsittely halkeamien poistamiseksi. Jalokiviä voidaan myös yhdistää.

Esiintyminen

Jalokiviä löytyy kaikenlaisista kivilajeista, mutta suurimmat rikastumat ovat sedimenteissä, joista saadaan lähes 50 prosenttia maailman tuotannosta. Lisäksi jalokiviä saadaan pegmantiiteista (15 %), rapautumisvyöhykkeistä (7 %), vulkaniiteista, syvämagmakivistä sekä metamorfisista ja metasomaattisista kivistä. Alkuaikoina jalokivet kerättiin irtokivistä maan pinnalta, mutta nykyisin niitä louhitaan maan alta.

Jäljitelmät

Jalokiviä on pyritty jäljittelemään jo muinaisen Egyptin ajoista lähtien. Pitkään aikaan jäljitelmät eivät kuitenkaan vastanneet oikeita jalokiviä kovuudeltaan tai loistoltaan. Vasta 1800-luvun lopulla ranskalainen kemisti Verneuil onnistui valmistamaan synteettisiä rubiineja taloudellisesti kannattavalla tavalla. Synteettisiä jalokiviä ei saa myydä aitoina.

Kaupan ja hionnan keskukset

Jalokivikaupan suurimpia keskuksia ovat Lontoo, Pariisi ja New York. Hiontapaikoista merkittävimmät ovat perinteisesti olleet Amsterdam, Antwerpen ja Lontoo.

Jalokivimineraaleja

Mineraali	Kemiallinen kaava	Mohsin kovuus	Jalokivi	Väri
timantti	C	10	timantti	väritön
korundi	Al2O3	9	rubiini	punainen
			safiiri	sininen
			itämainen ametisti	violetti
			itämainen hyasintti	punakeltainen
			itämainen akvamariini	sininen
			itämainen topaasi	topaasi
			leukosafiiri	valkoinen
krysoberylli	BeAl2O4	8,5	krysoberylli	keltainen
			aleksandriitti	päivänvalossa vihreä, keinovalossa punainen
spinelli	MgAl2O4	8	spinelli
topaasi	AlSiO4(F,OH)2	8	topaasi	keltainen
berylli	Al2Be3(SiO3)6.	7,5–8	smaragdi	tummanvihreä
			akvamariini	vaalean sinivihreä
kordieriitti	(Mg,Fe)2Al4Si5O18	7–7,5	kordieriitti
zirkoni	ZrSiO4	6,5–7,5	zirkoni
			hyasintti	keltainen
turmaliini	AD3G6(BO3)3[Si6O18]Y3Z	7	indigoliitti	sininen
			rubelliitti	punainen
granaatti	tavallisimmin X3Al2(SiO4)3	6,5–7,5	almandiitti (itämainen granaatti)	punainen
			pyrooppi (böömiläinen granaatti)	tummanpunainen
			kanelikivi	hunajankeltainen
			demantoidi	smaragdinvihreä
			grossulaari	kellanvihreä
zoisiitti	(Ca2(Al.OH)Al2(SiO4)3	6,5	zoisiitti
			tansaniitti	läpikuultava
oliviini	(Mg,Fe)2SiO4	6,5	krysoliitti
opaali	SiO2*nH2O	5–6	opaali	useita erivärisiä

On olemassa myös useita muita periaatteessa jalokiven kriteerit täyttäviä mineraaleja (muun muassa euklaasi, fenakiitti ja andalusiitti), mutta jotka eivät ole saavuttaneet muiden kuin keräilijöiden suosiota. Syynä saattaa olla tuottoisten esiintymien vähäisyys ja vaikeapääsyisyys, kiven sopimattomuus korukäyttöön tai epäsuosittu värisävy.

Lähteet

• Ďuďa, Rudolf & Rejl, Luboš: Jalokivien maailma: Jalo- ja korukivet ja niiden ominaisuudet. Suomentanut Kalle Taipale. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22706-4.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jalokivi Wikimedia Commonsissa

Kirjallisuutta

• Hochleitner, Rupert: Jalokivet ja korukivet: Jalo- ja korukivet sekä niiden jäljitelmät, tuntomerkit ja taustatiedot. (GU Naturführer: Edelsteine und Schmucksteine, 1994.) Suomentanut ja Suomea koskevat jaksot kirjoittanut Seppo Turkka. Helsinki: Tammi, 1995. ISBN 951-31-0596-2.