Wikipedia

Jaakko Noso

Jaakko Noso (26. heinäkuuta 1913 – 12. huhtikuuta 2013[1][2]) oli suomalainen soitinrakentaja, jonka verstas toimi Järvenpäässä vuosina 1945–1962.

Jaakko Noso työhuoneessaan.

Uran alku muokkaa

Ensimmäisenä soittimenaan Noso valmisti viulun puhdetyönä armeijassa vuonna 1933. Soitin sai armeijakaveri-viulistin hämmästymään. Seuraavaan projektiinsa, pienikoppaiseen ”serenadikitaraan” Noso oli niin tyytyväinen, että alkoi harkita soitinrakennusta ammattina[3].

1940-luvulla sota-aika ja sitä seurannut tuontisäännöstely tyrehdyttivät soittimien maahantuonnin ulkomailta, ja Suomessa kielisoitinten kysyntä oli suurta. Sodan päätyttyä Noso rakensi viulun ja pari kitaraa, ja sai nämä kaupaksi hyvään hintaan. Musiikkiliikkeet osoittivat kiinnostusta lisätilauksiin, ja tästä rohkaistuneena Noso osti Järvenpään kotitonttinsa yhteyteen lisämaata ja perusti verstaan vuonna 1945[4].

Soitinvalmistamo Jaakko Noso muokkaa

Soitinvalmistamo Jaakko Noso sijaitsi Järvenpäässä osoitteessa Seutulantie 13. Keltainen verstasrakennus oli tontilla tien vieressä nykyistä musiikkiopistoa vastapäätä, ja valkoinen asuinrakennus, Noson koti, Kaskitien ja Seutulantien risteyksessä.[5] Rakennuksia ei enää ole, vaan niiden paikalla on vuonna 1973 rakennettu kerrostalo.

Tehtaan tuotantolinjaan ei ollut ulkomaista mallia, se suunniteltiin itse. Puuosat valmistava verstas oli alakerrassa ja soitinmaalaamo yläkerrassa. Noson ”kitaratehtaalla” oli töissä parhaimmillaan 1950-luvun lopulla kymmenkunta työntekijää. Tuotannon ollessa laajimmillaan Noso itse hoiti työvaiheista värjäyksen, viimeistelykiillotuksen sekä soitinten tarkastamisen[4].

Noson itsensä mukaan Noso-kitaroita valmistettiin noin 10 000 kappaletta[3]. Noso oli 1950–1960 -luvuilla tuotantomääriltään Suomen toiseksi suurin kitaranvalmistaja heti Landolan (Munkers) jälkeen.[6] Suurimmat musiikkiliikkeet tuohon aikaan olivat Fazer ja Westerlund, ja näiden kitaratarjonta koostuikin pääasiassa Noso- ja Landola-kitaroista. Suuria suorahankkijoita olivat myös Pelastusarmeijan, Helluntailaisten ja Vapaaseurakuntien kitarakuorot, joille Noson tilauksista suuri osa meni suoraan.[7] Noso sai toiminnastaan kultamitalit yrittäjyydestä Suomen Suurmessuilla vuosina 1950 ja 1955.[3]

Veroselkkaus ja Kanadaan muutto muokkaa

Vuonna 1959 Noso sai 450 000 markan veromätkyt liikevaihtoverosaatavista. Hän otti lainan ja maksoi ne pois. Saman vuoden jouluna verosaatavia ilmestyi 750 000 markkaa lisää. Noso aloitti vuosien valituskierteen, jonka aikana hän onnistui puolittamaan perittävän rahamäärän. Loppusumma oli silti musertava, ja viimein Noso julistettiin varattomaksi. Hän harkitsi soitinrakennustoiminnan jatkamista, mutta totesi, että jokaisesta kitarasta olisi joutunut maksamaan verottajalle vanhoja saatavia ”kopan hinnan” verran.[3]

Näin ollen Järvenpään Noso-tehdas lopetti toimintansa vuonna 1965 ”kohtuuttoman harkintaverotuksen takia”,[7] ja vuonna 1966 Noso muutti Kanadaan. Hän asui viimeiset vuotensa Vancouverissa, Burnabyn ”Finnish Manor” -vanhainkodissa.[8] [9]

Kanadaan lähtiessään Noso otti mukaan noin 50 kitaraa, joista puolet oli osina.[8] Kanadassa Noso rakenteli yhä soittimia kellarissaan Vancouverin East 35th Avenuella, josta hän siirtyi Richmondiin.[10] [8] Hän harkitsi soitintuotantonsa laajempaa uudelleenkäynnistämistä, mutta ”puolta halvempien” japanilaissoittimien vyöry 1970-luvulla ei innostanut kilpailemaan. Päivätyönään Kanadassa hän työskenteli ovitehtaalla eläkeikään saakka.[3] Eläkkeellä hän kuitenkin rakenteli lisää kitaroita omaksi ilokseen varastoon jääneistä osista.[10]

Suomen verosotkut katkeroittivat Noson sillä omien sanojensa mukaan ”kaiken piti olla kunnossa, palkattu tilinhoitaja hoiti tilit”. Vuonna 1988 Kansanmusiikki-lehden haastattelussa hän tiivisti tuntonsa toteamukseen: ”Sehän ny on, että ei siitä ihan ilman katkeruutta voinut päästä”.[3]

Kitarat muokkaa

Noso teki akustisia kitaroita (esim. pienikoppainen Soittaja-mallisto, Sointu) sekä orkesterikitaroita (esim. Dolce, Kuningatar, Solisti, Royal). Näiden ohessa hän loi myös joitain varhaisimpia suomalaisia sähkökitaroita (esim. ”Lankkukitara” 1945[11]). Mallit oli usein jaettu koristeellisempaan A-mallin ja pelkistetympään B-malliin. Materiaalit olivat kotimaisia: Suomalaista vaahteraa, koivua ja kuusta. Kuuset sahattiin Keravan sahalla, vain kovemmat otelautamateriaalit toimitti ulkomailta Puutavaraliike Soininen. Myös metalliosat olivat alun perin kotimaista tuotantoa: alkuvaiheen tallat ja virittimet teki helsinkiläinen Soitinvalmiste Oy. Virittimien muoviosat teki Järvenpääläinen muoviliike.[10] Noso-kitaroissa ei ole sarjanumeroita, ja Noso piti kirjaa mallikohtaisista valmistuseristä vain lakkojen väriainekokeilujen suhteen.[3]

Nimikkokitarana Noso loi kitarataituri Viljo Immoselle nimikkomalli ”Immosen”, joka oli kopio tämän Epiphone-kitarasta. Immosmallin lavassa on Noson logon sijaan teksti ”Immonen”. Myös Noson muiden kitaroiden lavassa on ajoittain tekijän ”salmiakkilogon” sijaan jälleenmyyntiliikkeen merkki (esim. Fazer, Westerlund). Verstaan loppuvuosina katalogissa oli kaksi hawaijikitaramallia sekä jopa Fender Stratocaster -kopio, toinen kahdesta sähkökitaramallista.[10][11]

Nykyisin alkuperäisten 1940–1960-luvun Noso-kitaroiden ohella on liikkeellä myös verstaan raakarungoista ja kauloista jälkikäteen koottuja kitaroita.

Muut soittimet muokkaa

Noso teki myös muita soittimia: noin 50 mandoliinia, sekä saman verran kitarabanjoja, sata kanteletta sekä kontrabasson.[3][8] Vuonna 1950 Jean Sibeliukselle lahjoitettiin Noson rakentama 36-kielinen visakoivuinen ”Sibelius”-kantele. Soitin on yhä soittokuntoisena Ainolassa, Sibeliuksen työhuoneessa.[6][12]

Viimeisen soittimensa, sellon, hän teki 90-vuotiaana. Noso olisi halunnut rakentaa soittimia tästä eteenpäinkin, mutta sorminäppäryys ei enää yhdeksissäkymmenissä toiminut entiseen tapaan[8].

Suomen Kanteleliitto myönsi 98-vuotiaalle Jaakko Nosolle 26.2.2012 hänen elämäntyöstään ”Kultainen kantele 2011” -palkinnon.[13]

Noson sarjatuotannon kitaramalleja muokkaa

 
Soittaja A malli

Allamainittu lista ei ole täydellinen tai kattava. Monista mainituista malleista on myös olemassa A ja B tai Special-versio, koristeellisuuden tai ominaisuuksien mukaan.

  • Classic
  • Dolce
  • Espanhola
  • Harmony
  • Immonen
  • Jumbo 6 & 12
  • Kuningatar
  • Rosita
  • Royal
  • Senorita I & II
  • Soittaja, Kuoro Soittaja, Loisto Soittaja, Soolosoittaja
  • Solisti, Solisti Special
  • Solo, Solo Special

Nosoilla levyttäneitä artisteja muokkaa

1900-luvun Noso-artisteista merkittävin oli Viljo Immonen. 40–60 -luvun kotimaisissa äänityksissä kuultavista akustisista ja orkesterikitaroista huomattava osa oli Noson tuotantoa. 2000-luvulla Noso-kitaroilla ovat levyttäneet ainakin Tuure Kilpeläinen ja Lauri ”Arno” Ankerman (molemmilla malli ”Soittaja B”).

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Soitinrakentaja Jaakko Noso kuoli (Tilaajille) Helsingin Sanomat. 14.4.2013. Viitattu 8.12.2023.
  2. ↑ Kelly, Leena: Suomen rintamalta Kanadan länsirannikolle : Vancouverin suomalaiset sotaveteraanit muistelevat, s. 70–74. Siirtolaisuusinstituutin Erikoisjulkaisut n:o 3. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2014. ISBN 978-952-5889-61-1. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.12.2023).
  3. ↑ a b c d e f g h ”Sehän ny on, että ei siitä ihan ilman katkeruutta voinut päästä”, eli kitaranrakentaja Jaakko Noson vaiheet entisessä kotimaassaan Suomessa”. Seppo Sillanpää, Kansanmusiikki, 3/1998
  4. ↑ a b Rauno Nieminen: "Jaakko Noso – suomalainen soitinseppä ja soitinrakennuksen pioneeri", Kantele-lehti 2-2012
  5. ↑ Noso-soitinvalmistamon kiillottajan Erkki Laineen sähköpostiviesti 4.9.2012
  6. ↑ a b Suomikitarat, Juha Vartiainen (Readme.fi, 2009)
  7. ↑ a b Landola 1942–1992, Rauno Nieminen (Soitintutkimuskeskus, 1993)
  8. ↑ a b c d e Moreau, Jennifer: Looking back at a lifelong passion. Burnaby Now. 21.3.2012. Arkistoitu 21.7.2012. Viitattu 5.12.2023.
  9. ↑ Ari Lähdekorpi: "Jaakko Noso – Life and legacy", MySpace
  10. ↑ a b c d "Jaakko Noso, kitaranrakentaja Järvenpäästä". Rauno Nieminen, Kitaristi 1/1989
  11. ↑ a b "SKITTA!! Kitara-aarteita 1920-luvulta 2000-luvulle", näyttelykatalogi Sibelius-museon näyttelystä 29.10.2006-31.5.2007 (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. ↑ "Sibelius ja suuri rakkaus – kantele", Mirva Minkkinen, Kantele 1/2008
  13. ↑ ”Arvokas palkinto herra Jaakko Nosolle”, Länsirannikon Uutiset / West Coast News 1.3.2012
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jaakko_Noso&oldid=22036200”