Italiantyöhevonen

italialainen kylmäverinen työhevosrotu

Italiantyöhevonen (ital. Cavallo Agricolo Italiano tai Tiro Pesante Rapido, myös T.P.R.) on italialainen kylmäverinen työhevosrotu. Se kehitettiin 18001900-luvulla Italian maatalouden tarpeisiin, mutta maatalouden koneellistuttua 1900-luvun jälkipuoliskolla rotua on kasvatettu lähinnä teuraaksi.

Italiantyöhevonen
Tyyppi: raskas kylmäverinen
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa:  Italia
Polveutuminen: paikalliset kannat, englannintäysiverinen, hackney, boulognenhevonen, ardennienhevonen, norfolk roadster, bretagnenhevonen
Rodun syntyaika: 1800- ja 1900-luvut
Kantakirja perustettu: 1927
Esiintyminen ja käyttö
Käyttötarkoitus: työhevonen, lihantuotanto, valjakkoajo, ratsu
Tärkeimmät alueet: Italia
Ominaisuudet
Paino: 700–900 kg
Värit: rautias, ruunikko, joskus päistärikkö
Italiantyöhevosia

Ominaisuudet muokkaa

Italiantyöhevonen on rakenteeltaan raskas mutta siihen nähden ketteräliikkeinen kylmäverinen. Tammojen säkäkorkeus on 148–158 cm, oriiden ja ruunien 150–160 cm, ja täysikasvuiset hevoset painavat 700–900 kg[1]. Italiantyöhevosella on melko kevyt ja kuivapiirteinen pää, leveä otsa ja suora profiili, suuret sieraimet, pienet liikkuvat korvat ja suuret, eloisat silmät. Kaula on lihaksikas, sopivan pituinen ja hyvin kiinnittynyt. Selkä on lyhyt ja leveä, säkä kohtuullisen hyvin muodostunut ja lautaset ovat laajat, lihaksikkaat ja riittävän luisut. Rinta on leveä ja lavat sopivan viistot, runko leveä ja syvä. Raajat ovat melko lyhyet, lihaksikkaat ja asennoiltaan säännölliset, nivelet leveät ja jänteet lujat. Kaviot ovat isot ja hyvänmuotoiset, ja hevosilla on runsaasti vuohiskarvaa. Luonteeltaan italiantyöhevonen on säyseä, ystävällinen, yhteistyöhaluinen ja riittävän vilkas. Väriltään italiantyöhevonen on rautias (liinakko) tai ruunikko. Se voi olla myös päistärikkö (lähinnä rautiaanpäistärikkö), ja valkoiset merkit sallitaan.[2]

Historia muokkaa

Italiantyöhevonen on lähtöisin Veneton alueelta, Ferraran maakunnasta. Rodun taustalla on useita sittemmin kadonneita paikallisesti kasvatettuja hevosrotuja. Vuonna 1860 perustettu Ferraran oriasema (sittemmin hevosjalostusinstituutti) oli suuresti tekemisissä Veneton tasangon maatalouden kehittämisen ja heti Italian yhdistymisen jälkeen käynnistyneen kansallisen hevosjalostuspolitiikan kanssa. Valtio sijoitti alueelle kaikkiaan kuusi oriasemaa edistääkseen hevoskasvatusta ja vähentääkseen näin valtavia kustannuksia, joita koitui työhevosten tuomisesta ulkomailta.

Ferraran oriasemalla pidettiin aluksi kuuttakymmentä lähinnä paikallista oria, myöhemmin itämaisia, englannintäysiverisiä ja hackney-rotuisia oriita. 1900-luvun alussa asemalla oli 290 oritta, jotka edustivat 19 eri rotua ja joista vain satakunta oli raskaita työhevosia. Samaan aikaan sekä maatalous että armeija (tykistö) alkoivat tarvita yhä lisää raskaita työhevosia, joita oli hyvin huonosti saatavilla; tämän vuoksi maahan tuotiin boulonnais-, ardenneri- ja norfolk roadster -oriita. Vuonna 1911 Ferraran oriasema toi alueelle ensimmäiset bretagnelaisoriit, joista tuli italiantyöhevosen kantaisiä. Bretagnenhevosella olikin hyvin tärkeä vaikutus rodun muotoutumiseen.

Ensimmäinen italiantyöhevosen kontrolloitu ikäluokka syntyi vuonna 1927. Tästä vuodesta alkoi hevosten rekisteröinti ja kantakirjaus. Kaikki oriasemat eivät aluksi käyttäneet bretagnelaisoriita vaan belgiantyöhevosia tai percheroneja. Bretagnelaisjalostus kuitenkin vakiintui, ja rotu kehittyi nopeasti Veronan, Venetsian ja Rovigon alueella. Lopulta päädyttiin omaan yhtenäiseen hevostyyppiin, joka erottui selvästi lähtökohdastaan bretagnenhevosesta.

Vuonna 1956 järjestettiin ensi kertaa Veronan Mercato Concorso -tapahtuma nuorille italiantyöhevosoreille. Tämä tärkeä tapahtuma jatkuu yhä vuotuisena suurena Fieracavalli-hevostapahtumana ja on vaikuttanut sekä rodun leviämiseen että sen kehittymiseen. Samana vuonna alettiin ensi kertaa virallisesti käyttää rotunimeä Cavallo Agricolo Italiano di Tiro Pesante Rapido. Vuonna 1960 julkaistiin ja hyväksyttiin virallisesti rodun kantakirja. Sen kokoaminen oli sotien jälkeen hyvin työlästä, koska Ferraran oriaseman arkistot olivat tuhoutuneet toisen maailmansodan aikana vuonna 1943.[2]

Käyttö muokkaa

Työhevosten käyttö on nyky-Italiassa vähäistä, ja monen muun paikallisen hevos- ja aasirodun tavoin italiantyöhevosta kasvatetaan nykyään lähinnä teuraaksi. Hevosenlihan tuotannossa rotua suositaan, koska italiantyöhevonen kasvaa nopeasti ja on runsaslihainen, mikä on viime vuosikymmenet ollut myös rodun tärkein jalostustavoite. Noin 150 yksilöä käytetään kuitenkin edelleen esimerkiksi heinä- ja metsätöissä tai kuormaeläiminä.[3] Italiantyöhevosia kasvatetaan nykyään niin Pohjois-, Keski- kuin Etelä-Italiassakin.[4]

Italiantyöhevoset polttomerkitään kaksi kertaa Veronan maakunnan tunnuksella: ensimmäisen kerran puolen vuoden iässä (vasempaan reiteen), toisen kerran 2,5 vuoden iässä (vasemmalle puolelle kaulaa)[4][2].

Teuraseläin- ja työhevoskäytön lisäksi italiantyöhevosia käytetään valjakkoajoon, ja niillä voi myös ratsastaa[1].

Aiheesta muualla muokkaa

Kirjallisuutta muokkaa

  • Gustavo Gandini, Giuseppe Rognoni: Atlante etnografico delle popolazioni equine ed asinine italiane. Truccazzano: CittàStudiEdizioni, 2000. ISBN 88-251-0115-5.

Lähteet muokkaa

  1. a b http://www.agraria.org/equini/cavalloagricoloitaliano.htm
  2. a b c "Una forza della natura", Il Mio Cavallo 2002/3 (italiaksi)
  3. Gandini G, Rognoni G (toim.): Atlante etnografico delle popolazioni equine ed asinine italiane, 3. painos, CittàStudiEdizioni 2000 (italiaksi) (englanniksi)
  4. a b http://www.anacaitpr.it/