Isovesiherne
Isovesiherne (Utricularia vulgaris) on vesiherneiden sukuun kuuluva yleinen vesikasvi ja lihansyöjäkasvi.
| Isovesiherne | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Vesihernekasvit Lentibulariaceae |
| Suku: | Vesiherneet Utricularia |
| Laji: | vulgaris |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Utricularia vulgaris |
|
| Katso myös | |
Ulkonäkö ja koko muokkaa
Isovesiherne on juureton irtokelluja, joka kasvaa noin 20–100 cm pitkäksi[2]. Sen varsi on sitkeä ja rento. Varsi ja pillimäiset, ohuet lehdet pysyvät veden alla, mutta kukkavarsi kohoaa pinnan yläpuolelle. Teriöltään keltaisia kukkia on 5–10[3]. Isovesiherne kukkii heinä-elokuussa[3] .
Isovesiherne on lihansyöjäkasvi. Lehdissä on 2–3 mm kokoisia pyöreähköjä pyyntirakkuloita, joilla kasvi pyydystää pieniä vesieliöitä[2][3]. Kun esimerkiksi vesikirppu menee pyyntirakkulan sisälle ja koskettaa sukasia, rakkula täyttyy entsyymeillä, jotka sulattavat eläimen. Entsyymit sulattavat vain saaliin pehmeät osat, kovat osat jäävät rakkulaan. Rakkulassa on alipaine, joka imaisee saaliin sisäänsä auetessaan.[4]
Levinneisyys muokkaa
Isovesiherne on laajalle levinnyt. Euroopassa se puuttuu vain Norjan vuorilta, Italian eteläkärjestä ja Kreikasta. Pohjois-Amerikassa ja Japanissa on omat alalajinsa. Suomessa se esiintyy yleisenä Keski- ja Etelä-Suomessa, Lapissakin tuntureita lukuun ottamatta monin paikoin.[5]
Elinympäristö muokkaa
Isovesiherne kasvaa järvien, jokien ja murtovesilahtien matalissa ja suojaisissa osissa, lammissa, kaivannoissa ja puroissa[2].
Lähteet muokkaa
- ↑ Lansdown, R.V.: Utricularia vulgaris IUCN Red List of Threatened Species. Version 2016.2. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 4.9.2016. (englanniksi)
- ↑ a b c Leena Hämet–Ahti et al.: Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951–45–8167–9.
- ↑ a b c Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio. (suom. S. Vuokko & H. Väre). Tammi, 2005. ISBN 951–3129–24–1.
- ↑ YLE Puutarharadio (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Den virtuella floran
