Isojuoksiainen
Isojuoksiainen (Geophilus electricus) on kellertävä, Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 vaarantuneeksi (VU) luokiteltu juoksujalkainen.[1]
| Isojuoksiainen | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumalliset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Alajakso: | Tuhatjalkaiset Myriapoda |
| Luokka: | Juoksujalkaiset Chilopoda |
| Lahko: | Siimajuoksiaiset Geophilomorpha |
| Heimo: | Geophilidae |
| Suku: | Geophilus |
| Laji: | electricus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Geophilus electricus |
|
Koko ja ulkonäkö muokkaa
Isojuoksiaisen ruumis on kapea, noin 40 kertaa leveytensä pituinen ja väritykseltään kokonaan vaaleankeltainen. Raajoja on koiraalla 65–69 ja naaraalla 67–73 paria. Tuntosarvien 14 jaoketta ovat suunnilleen pituutensa levyisiä ja leukaraajojen tyvilevy kapenee eteenpäin ollen tyviosasta eläimen päätä leveämpi. Leukaraajojen myrkkykynsien tyvessä on pieni kuhmu. Silmät puuttuvat kokonaan. Takimmaisen raajaparin tyvellä on yläpuolella 4–6 ja alapuolella 6–12 huokosta kahdessa rivissä. Lisäksi raajojen alapuolella on yksittäinen huokonen kauempana tyvestä. Takimmaisissa raajoissa on myös hyvin erottuvat kynnet. Laji kasvaa noin 45 mm pituiseksi.[2]
Levinneisyys muokkaa
Lajia tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikassa. Pohjoismaissa sitä tavataan koko Tanskassa sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen etelärannikoilla.[2] Suomessa lajilla on vain yksi tunnettu esiintymispaikka, mutta juoksiaisesta ei ole tehty varmaa havaintoa useisiin vuosiin. Tämä saattaa tosin johtua etsimisen puutteesta.[1]
Elinympäristö ja elintavat muokkaa
Isojuoksiainen elää etenkin tammea kasvavissa lehtimetsissä, mutta viihtyy varsin hyvin myös erilaisilla kulttuurivaikutteisilla paikoilla, kuten puutarhoissa ja hautausmailla, ja leviämisessään vaikuttaa hyötyneen merkittävästi ihmisen toiminnasta. Eläin oleskelee pääasiassa maanpinnan alla.[2]
Laji tuottaa saalistajan uhkaamana itsevalaisevaa eritettä, jonka on havaittu häiritsevän ainakin saalistavia kovakuoriaisia.[3][4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Ilpo Mannerkoski, Juhani Terhivuo & Pekka T. Lehtinen 2010. Tuhatjalkaiset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. s. 372–375
- ↑ a b c Nationalnyckeln till Sveriges Flora och Fauna. Mångfotingar – Myriapoda ISBN: 978-91-88506-53-5 s. 147, 158
- ↑ J. G. E. Lewis: The Biology of Centipedes. Cambridge University Press 2007. ISBN 9780521034111 s. 347
- ↑ http://dx.doi.org/10.1111/j.1365-3032.1936.tb00861.x
Aiheesta muualla muokkaa
- UniProt, Taxonomy: Geophilus electricus (englanniksi)