Inari (kami)
Inari (jap. 稲荷, myös O-inari) on japanilainen hedelmällisyyden, riisin, maatalouden, kettujen, teollisuuden ja maallisen menestyksen kami. Inari esitetään miehen, naisen tai androgyynin olennon muodossa, kuvitellaan joskus kolmen tai viiden itsenäisen kamin kollektiiviksi ja on suosittu hahmo sekä šintolaisuudessa että buddhalaisuudessa. Inarin ketut eli kitsune ovat puhtaan valkoisia ja toimivat hänen lähettiläinään.
Kuvaus muokkaa
Inari on kuvattu sekä mies- että naispuoliseen hahmoon. Suosituimmat esitystavat ovat tutkija Karen Ann Smyersin mukaan vanha mies kantamassa riisiä, nuori naisjumalatar ja androgyyni bodhisattva.[1] Mikään yksittäinen näkemys ei ole oikea; kuvauksessa suosittu sukupuoli tai muu ominaisuus riippuu paikallisista perinteistä ja henkilökohtaisista uskomuksista.[1] Koska Inari yhdistetään läheisesti kitsuneen se kuvataan usein kettuna, mutta vaikka tämä uskomus on laajalle levinnyt, sekä šintolaiset että buddhalaiset oppineet eivät kannusta sitä.[1] Inari esiintyy myös käärmeen tai lohikäärmeen muodossa, ja eräässä kansantarinassa hän ilmestyy pahalle miehelle valtavan hämähäkin muodossa antaakseen hänelle opetuksen.
Inari yhdistetään joskus muihin mytologisiin hahmoihin. Joidenkin tutkijoiden mukaan Inari on klassisen japanilaisen mytologian Ukanomitama tai Kojikin Ōgetsu-Hime, jotkut taas ehdottavat hahmon olevan sama kuin Toyouke. Jotkut pitävät Inaria identtisenä kaikkien vilja-kamien kanssa.[2][3]
Inarin naispuolinen aspekti yhdistetään usein Dakiniteniin, buddhalaiseen jumaluuteen, joka on intialaisen dakinin japanilainen muoto,[4] tai seitsemän onnellisen jumalan Benzaiteniin.[5] Dakiniten esitetään naispuolisena tai androgyyninä bodhisattvana, joka ratsastaa lentävällä valkoisella ketulla.[4]
Inaria kunnioitetaan usein kolmen jumaluuden yhdistymänä (Inari sanza) – Kamakura-kaudelta saakka luku on usein kasvanut viiteen kamiin (Inari goza). Näiden kamien identifikaatio on kuitenkin aikojen kuluessa vaihdellut. Fushimi Inari-taishan, vanhimman ja ehkä huomattavimman Inari-pyhäkön asiakirjojen mukaan näihin kameihin ovat kuuluneet Izanagi, Izanami, Ninigi ja Wakumusubi, edellä mainittujen ruoan jumalien lisäksi. Nykyisin Fushimi Inari-taishassa Inariin liitettävät viisi kamia ovat Ukanomitama, Sadahiko, Omiyanome, Tanaka ja Shi. Kuitenkin Takekoma jinjassa, Japanin toiseksi vanhimmassa Inari-pyhäkössä, kolme kunnioitettua kamia ovat Ukanomitama, Ukemochi ja Wakumusubi.[6]
Kettu ja toiveita täyttävä jalokivi ovat Inarin symboleita. Muita yleisiä Inarin ja joskus hänen kitsunensa kuvauksissa esiintyviä elementtejä ovat sirppi, riisilyhde tai -säkki ja miekka.
Historia muokkaa
Inarin palvomisen alkuperä ei ole täysin selvillä. Ensimmäinen tunnettu nykyisin käytettyjen kanjien, jotka tarkoittavat "kantaa riisiä", käyttökerta oli Ruijū kokushissa vuonna 827. Muita kanjiyhdistelmiä, joilla on sama foneettinen lukutapa ja joista suurin osa viittasi riisiin, oli käytössä aiemmin. Suurin osa tutkijoista on yksimielisiä siitä, että nimi Inari on peräisin sanoista ine-nari ("kasvattaa riisiä").[7] Inaria on tiedetty palvotun vuodesta 711, joka on Kioton Fushimi-kun Inari-vuoren pyhäkön virallinen perustamisvuosi. Tutkijat kuten Kazuo Higo uskovat, että Inaria oli palvottu jo vuosisatoja aikaisemmin, ja he ehdottavat, että Hata-klaani olisi aloittanut Inarin muodollisen palvomisen maatalouden kamina 400-luvun lopulla.[8] Nimi Inari ei esiinny klassisessa japanilaisessa mytologiassa.[9]
Heian-kauteen mennessä Inarin palvonta alkoi levitä. Vuonna 823, kun keisari Saga oli esitellyt Tō-jin temppelin Kūkaille, Shingon-buddhalaisuuden perustajalle, jälkimmäinen nimitti Inarin sen suojeluskamiksi.[8] Vuonna 827 hovi myönsi Inarille "alemman viidennen sijan", mikä lisäsi kamin suosiota pääkaupungissa. Inarin arvoa kohotettiin tämän jälkeen, ja vuoteen 942 mennessä keisari Suzaku oli myöntänyt Inarille korkeimman aseman arvoasteikolla, kiitoksena kapinoiden kukistamisesta. Tähän aikaan Fushimi Inari-taishasta tuli yksi 22 pyhäköstä, jotka hovi valitsi suojelukseensa, mikä oli suuri kunnia.[10] Toinen Inari-pyhäkkö, Takekoma jinja, perustettiin 800-luvulla.
Inarin suosio alkoi kasvaa. Fushimin pyhäkkö, joka oli jo suosittu pyhiinvaelluskohde, tuli kuuluisaksi, kun se sai keisarillisen pyhiinvaelluskohteen aseman vuonna 1072. Vuoteen 1338 mennessä pyhäkön festivaalin sanottiin kilpailevan Gion-matsuria vastaan loistokkuudessaan.[11]
Vuonna 1468 Ōnin-sodan aikana koko Fushimin pyhäkkö poltettiin. Sen rakentaminen uudelleen kesti noin kolme vuosikymmentä, ja uusi rakennus otettiin käyttöön vuonna 1499. Kun vanha kompleksi oli pyhitetty kolmelle kamille eri rakennuksissa, uudessa yksi rakennus omistettiin viidelle kamille. Uusi pyhäkkö sisälsi myös ensimmäistä kertaa buddhalaisen temppelin, ja perinnöllinen pappeus laajennettiin koskemaan Kada-klaania.[12]
Edo-kaudella Inarin palvonta levisi koko Japaniin, ja siitä tuli erityisen yleistä Edossa.[13] Smyersin mukaan leviäminen johtuu daimioiden (feodaaliherrojen) liikkeistä. 1500-lukuun mennessä Inarista oli tullut seppien suosija ja sotureiden suojelija, minkä vuoksi monissa japanilaisissa linnoissa on Inarin pyhäköitä, ja daimiot toivat uskonsa Inariin suojelijanaan mukanaan muuttaessaan uudelle alueelle.[13] Inarin rooli jatkoi laajenemistaan; rannikolla hänestä tuli kalastajien suojelija, Edossa häntä kutsuttiin estämään tulipaloja. Hänestä tuli näyttelijöiden ja prostituoitujen suojelija, sillä hänen temppelinsä sijaitsivat usein heidän asuttamiensa huvikortteleiden lähellä. Häntä alettiin palvoa "toiveita täyttävänä Inarina", onnen ja vaurauden kamina. Yleinen osakalainen sanonta oli Byō Kōbō, yoku Inari ("Sairaudessa Kōbō, haluissa Inari").[14][15] Ironisesti Inaria pyydettiin myös antamaan hyvää terveyttä: hänen ansioikseen on laskettu niinkin monipuolisten sairauksien kuin yskän, hammassäryn, murtuneiden luiden ja kupan parantaminen.[16] Naiset rukoilivat Inaria antamaan heille lapsia.
Kun hallituksen asetus oli erottanut buddhalaisen ja šintolaisen uskon toisistaan, monissa Inari-pyhäköissä tapahtui muutoksia. Esimerkiksi Fushimi Inarissa selvästi buddhalaiset rakennelmat purettiin. Kansan keskuudessa sekoittunut palvontatapa kuitenkin jatkui.[17] Jotkut buddhalaiset temppelit säilyttivät Inarin palvonnan väittäen, että ne olivat olleet aina omistettuna buddhalaiselle jumaluudelle (usein Dakiniten), jota tavallinen kansa vain piti Inarina.[18]
Tokugawa-kaudella, kun raha korvasi riisin vaurauden mittana Japanissa, Inarin rooli maallisen vaurauden kamina laajentui käsittämään kaikki talouden ja teollisuuden muodot. 1700-luvun alussa Inarin seuraajat löivät Ginzan rahapajassa Inarin uhreiksi tarkoitettuja kolikoita, joissa oli kahden ketun ja jalokiven kuva tai "pitkää elämää" ja "hyvää onnea" tarkoittavat merkit.[19]
Pyhäköt ja uhrit muokkaa
Inari on suosittu kami, jolle on omistettu temppeleitä ja pyhäköitä ympäri Japania. Kansallisen šintopyhäkköjen liiton vuonna 1985 tekemän tutkimuksen mukaan 32 000 pyhäkköä – yli kolmasosa Japanin šintolaisista pyhäköistä – on omistettu Inarille.[20] Tähän lukuun sisältyvät vain ne pyhäköt, joissa on täysiaikainen pyhäköllä asuva pappi; jos pienet tienvarsipyhäköt, koti- tai työpaikkapyhäköt, pienemmät pyhäköt ilman vakituista pappia ja buddhalaiset temppelit laskettaisiin mukaan, luku kasvaisi toiseen suuruusluokkaan.[21]
Inari-temppelin sisäänkäynnillä on yleensä yksi tai useampi punainen torii ja joitakin kitsune-patsaita, joilla on usein yllään kunnioituksesta annettu punainen yodarekake (votiivirintalappu). Tämä punainen väri on tullut liitetyksi Inariin, koska sitä käytetään Inari-temppeleissä ja niiden toriissa yleisesti.[22] Pää-Inaritemppeli on Fushimi Inari-taisha Fushimin alueella Kiotossa, jossa pyhäkkökukkulalle nousevat polut on merkitty toriilla. Kitsune-patsaita pidetään joskus Inarin muotona, ja ne esiintyvät yleensä pareittain, mies- ja naispuolisena hahmona.[23] Kettupatsailla on symbolinen esine suussaan tai etutassunsa alla, useimmiten jalokivi ja avain, mutta myös riisilyhde, kirjoituskäärö ja ketunpentu ovat yleisiä. Lähes kaikissa, pienimmissäkin Inari-temppeleissä on ainakin yksi patsaspari, yleensä alttarilla tai sen kupeessa, tai pääpyhäkön edessä.[23] Patsaat ovat harvoin realistisia; yleensä niissä kuvataan istuvaa eläintä, joka katsoo eteenpäin häntä pystyssä. Yhteisistä piirteistään huolimatta yksittäiset patsaat eroavat toisistaan huomattavasti, eikä yksikään ole aivan toisensa kaltainen.[24][25]
Riisiä, sakea tai muuta ruokaa käsittäviä uhrilahjoja annetaan pyhäköllä miellyttämään kitsune-lähettiläitä, joiden oletetaan sitten vetoavan Inariin lahjoittajan puolesta.[26]. Inari-zushi, japanilainen sushi-rulla paistetulla tofulla, on myös suosittu lahja. Paistetun tofun uskotaan olevan japanilaisten kettujen lempiruokaa, ja Inari-zushi-rullalla on ketun korvia muistuttavat terävät kulmat, mikä vahvistaa assosiaatiota.[27] Papit eivät yleensä tarjoa kamille näitä ruokia, mutta usein Inari-pyhäkölle vievän tien varren kaupat myyvät paistettua tofua tarjottavaksi.[28] Inari-pyhäköille tarjotaan usein kettupatsaita, ja joskus myös täytettyjä kettuja. Aiemmin joissain temppeleissä eli oikeita kettuja, joita kunnioitettiin, mutta se ei ole nykyinen käytäntö.[29]
Festivaali muokkaa
Inarin perinteinen juhlapäivä oli kuu-aurinkokalenterin toisen kuun ensimmäinen hevospäivä (kuudes päivä, nigatsu no hatsuuma).[11]
Lähteet muokkaa
- Ashkenazy, Michael: Handbook of Japanese Mythology. Santa Barbara, California: ABC-Clio, 2003. ISBN 1-57607-467-6. (englanniksi)
- Smyers, Karen Ann: The Fox and the Jewel: Shared and Private Meanings in Contemporary Japanese Inari Worship. Honolulu: University of Hawaii Press, 1999. ISBN 0-8248-2102-5. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Smyers, s. 8.
- ↑ Smyers s. 7, 77–78.
- ↑ Ashkenazy, s. 67–68.
- ↑ a b Smyers, s. 82–83.
- ↑ Schumacher, Mark: Oinari A to Z Photo Dictionary of Japanese Buddhist & Shinto Deities.
- ↑ Smyers, s. 151–155.
- ↑ Smyers, s. 15.
- ↑ a b Higo, Kazuo: Inari shinkō no hajime. Tōkyō: Yūzankaku shuppan, 1983.
- ↑ Smyers, s. 16.
- ↑ Smyers, s. 17–18.
- ↑ a b Smyers 18
- ↑ Smyers, s. 18–19.
- ↑ a b Smyers, s. 20.
- ↑ Smyers, s. 21–22.
- ↑ Ono, Yasuhiro: Nihon shūkyō jiten, s. 79. Tōkyō: Kobundo, 1985.
- ↑ Smyers, s. 94, 137–138, 160.
- ↑ Smyers, s. 22.
- ↑ Smyers, s. 25.
- ↑ Smyers, s. 133.
- ↑ Okada, Shōji: Reii-jin to Sūkei-kō, s. 73-80. Nihon shūkyō jiten, 1985.
- ↑ Gorai, Shigeru: Inari shinkō no kenkyū, s. 3. Okayama: Sanyō shimbunsha, 1985.
- ↑ Smyers, s. 60, 177.
- ↑ a b Smyers, s. 93.
- ↑ Smyers, s. 93, 164.
- ↑ Hearn, Lafcadio: Glimpses of Unfamiliar Japan Project Gutenberg.
- ↑ Hearn, s. 154.
- ↑ Smyers, s. 96.
- ↑ Smyers, s. 95.
- ↑ Smyers, s. 88–89.