Wikipedia

Ilkka Hakalehto

suomalainen poliitikko

 

Ilkka Hakalehto
Henkilötiedot
Syntynyt22. huhtikuuta 1936
Helsinki
Kuollut24. marraskuuta 2009 (73 vuotta)
Helsinki
Poliitikko
Puolue Itsenäisyyspuolue
Entiset puolueet Keskustapuolue, Vapaan Suomen liitto, Perussuomalaiset
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri
Kotipaikka Helsinki

Ilkka Matti Tapani Hakalehto (22. huhtikuuta 1936 Helsinki – 24. marraskuuta 2009 Helsinki[1]) oli suomalainen historiantutkija ja poliitikko. 1990-luvulta alkaen Hakalehto tunnettiin erityisesti Euroopan unionin ja varsinkin Suomen EU-jäsenyyden vastustajana.[2] Hän toimi 1994–2004 Vapaan Suomen Liiton ensimmäisenä puheenjohtajana ja oli perussuomalaisten ehdokkaana vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Hakalehto toimi myös Muutosvoimat Suomi -yhteistyöpuolueessa Vapaan Suomen Liiton kautta.

Elämä muokkaa

Hakalehto syntyi Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat lääninrovasti Niilo Hakalehto ja Kaarina Hakalehto. Vuonna 1963 Hakalehto avioitui Vappuliisa Kukon kanssa. Pari sai kaksi lasta.[3]

Poliittinen ura muokkaa

Keskustapuolue muokkaa

Hakalehto aloitti poliittisen uransa keskustan riveissä 1970-luvulla. Hän nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon vaaleissa 1972. Hakalehto oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1973–2004 sekä Helsingin kaupunginhallituksen jäsen 1979–1980 ja 1983–1984. Hän oli Paasikivi-seuran pääsihteeri (1968–1972) ja Asukasliiton puheenjohtaja (1974–1991). Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa Hakalehto jäi ensimmäiselle varasijalle. Vuosina 1977–1978 Hakalehto kuului Suomen YK-valtuuskuntaan.[2] Hän oli keskustan puoluevaltuuskunnan jäsen sekä Helsingin piirijärjestön ja kunnallisjärjestön puheenjohtaja.[3] Hakalehto oli Paasikiven–Kekkosen linjan vankka tukija.[4] Kaupunginvaltuutettuna Hakalehto otti rohkeasti yhteen vallanpitäjien kanssa. Helsingin metroa koskeneen lahjusjupakan aikana Raimo Ilaskivi teki Hakalehdosta rikosilmoituksen, koska koki tämän halventavan viranomaisia. Syytettä ei nostettu, mutta kaupunki nosti uuden kanteen perusteettomien ansionmenetyskorvausten nostamisesta ja petoksesta. Syyte kaatui hovioikeudessa. Hakalehto paljasti myös Rakennus-Ruolan lahjusjutut. Vuonna 1973 Hakalehto piti valtuustohistorian pisimmän puheen (4 tuntia 45 minuuttia).[5]

Hakalehto jätti keskustan vuonna 1987.[6]

Sitoutumaton muokkaa

Kunnallisvaaleissa 1988 Hakalehto valittiin valtuutetuksi Kansalaisten Yhteistoiminta -vaaliliitosta, ja myöhemmin Pääkaupunkiseudun Sitoutumattomista.[2] Hän oli Kansalaisten Yhteistoiminnan puheenjohtaja 1989–1997 ja Pääkaupunkiseudun Sitoutumattomien puheenjohtaja 1992–1997.[3]

Vapaan Suomen liitto muokkaa

Vuonna 1994 Hakalehto oli perustamassa Vapaan Suomen Liittoa, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi hänet valittiin. Hän johti puoluetta vuoteen 2004, ja toimi tämän jälkeen – Itsenäisyyspuolueeksi nimensä vaihtaneen – järjestön varapuheenjohtajana vuoteen 2008. Kuolemaansa asti Hakalehto oli puolueensa kunniapuheenjohtaja.[2] Hakalehto oli VSL:n tukeman Muutosvoimat Suomi -yhteistyöpuolueen hallituksen puheenjohtaja vuosina 2002[7]–2006.[5]

Vuoden 1994 presidentinvaaleissa Hakalehto antoi tukensa Keijo Korhoselle.[2] Vuoden 2000 presidentinvaaleissa Hakalehto oli Itsenäisen Suomen Puolesta 2000 -kansalaisliikkeen ja Perussuomalaisten presidenttiehdokas. Raimo Vistbackan johtama kansalaisliike oli PS:n ja VSL:n muodostama yhteiselin EU-kriittisten voimien kokoamiseksi.[8] Hakalehto sai 31 405 (1,0 %) ääntä, jolla hän jäi kuudenneksi seitsemän ehdokkaan joukossa.

Päätoimittajana muokkaa

Hakalehto oli myös Suomalaisen Suomen vt. päätoimittaja 1966, Helsinki-Lehden päätoimittaja 1989-1992 ja Vapaa Suomi -lehden päätoimittaja 1997–2004.[4]

Tieteellinen ura muokkaa

Hakalehto valmistui ylioppilaaksi Pälkäneen yhteiskoulusta vuonna 1954. Hän meni opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1958, lisensiaatiksi 1964 ja tohtoriksi 1966.[3] Hakalehdon väitöskirjan aiheena oli 1920-luvun SKP.[5] Pitkän uransa aikana Hakalehto tutki poliittisia toimijoita oikeistosta vasemmistoon. Hän oli Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti[2] vuodesta 1979 alkaen.[3]

Muu toiminta muokkaa

Hakalehto oli HOK-Elannon edustajiston jäsen (Yhteiseksi hyväksi -vaaliliitto).[9][10] Hän kuului myös Helsingin Vartiokylän seurakunnan kirkkoneuvostoon, Helsingin Puhelinyhdistyksen edustajistoon ja Helsingin osuuskaupan edustajistoon.[3]

Teoksia muokkaa

  • Promotio A.D. MCMLX, 1961.
  • Suomen kommunistinen puolue ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928, WSOY 1966. (väitöskirja)
  • Oman ajan historia ja politiikan tutkimus, 1967.
  • Näkökulmia menneisyyteen : Eino Jutikkalan juhlakirja, WSOY 1967.
  • Historiallinen arkisto 63, 1968.
  • Suomi kansainvälisen jännityksen maailmassa, WSOY 1969.
  • Politiikan näköaloja, toim. Ilkka Hakalehto ja Anna-Riitta Mikkonen, WSOY 1969.
  • J. K. Paasikivi Suomen politiikassa, Otava 1970.
  • Väinö Tanner : taipumattoman tie, Kirjayhtymä 1973.
  • Väinö Tanner : omalla linjalla, Kirjayhtymä 1974.
  • Kunnallispolitiikan ydinkysymyksiä keskustalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna, Maaseudun sivistysliitto 1975. (suunnittelutyöryhmässä)
  • Maalaisliitto-keskustapuolueen historia 1 : Maalaisliitto autonomian aikana 1906–1917, Kirjayhtymä 1986.
  • Näennäinen demokratia, 1991.[11]
  • Itsenäisyys vaarassa : kamppailu Suomesta 1917 vallankumouksesta 1990-luvun eurohuumaan, Karprint 1993.
  • Epäluottamuslause hallituksen EU-politiikalle : Raportti Suomen EU-jäsenyyden kohtalokkaista seurauksista, 1994.
  • Mihin Suomea viedään? : Maamme nykytila ja tulevaisuus asiantuntijoiden arvioimana, Vapaan Suomen liitto 1995.
  • EU-kaappaus : Raportti tapahtuneesta, Vapaan Suomen liitosta, Suomen tulevaisuudesta, 1995.
  • Yrjö Leinon salattu kujanjuoksu : oliko ministeri kaksoisagentti?, Karprint 2001.
  • Itsenäisyydestä on kysymys : vaiettu totuus EU:n perustuslaista, Itsenäisyyspuolue; Vapaan Suomen liitto 2005. (toim. Ilkka Hakalehto ja Antti Pesonen)

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Historioitsija Ilkka Hakalehto kuoli Iltalehti.fi. 8.12.2009. Kustannusosakeyhtiö Iltalehti. Viitattu 8.12.2009.
  2. ↑ a b c d e f Risto Boxberg & Tenho Tikkanen: Ilkka Hakalehto on poissa (Vapaa Suomi 10/2009), s. 7.[vanhentunut linkki]
  3. ↑ a b c d e f Itsenäisen Suomen Puolesta 2000 -kansalaisvaltuuskunnan presidenttiehdokkaan, filosofian tohtori Ilkka Hakalehdon henkilötiedot (Vapaa Suomen Liitto 2000). Web archive.
  4. ↑ a b Antti Pesonen: Ilkka Hakalehto, peräänantamaton totuudenetsijä oli aikaansa edellä (Vapaa Suomi 10/2009), s. 6.[vanhentunut linkki]
  5. ↑ a b c Juhani Tanski: Ilkka Hakalehto on poissa (Kansan ääni 6/2009), s. 19.
  6. ↑ Ilkka Hakalehdon uralle mahtuu yli 600 kokousta isossa salissa (arkistoitu, maksullinen) Helsingin Sanomat. 15.12.2004. Viitattu 9.12.2009.
  7. ↑ Muutosvoimat Suomi syntyi Kansan ääni. 2002. Viitattu 9.12.2009.
  8. ↑ Ilkka Hakalehdosta perussuomalaisten presidenttiehdokas 23.10.1999. MTV3 (arkistoitu). Viitattu 9.12.2009.
  9. ↑ Edustajisto 2008–2012 HOK-Elanto. Viitattu 9.12.2009. [vanhentunut linkki]
  10. ↑ HOK-Elanto vaaleissa itsenäisen Elannon lopettajat voittivat Kansan ääni. 2003. Viitattu 9.12.2009. [vanhentunut linkki]
  11. ↑ Siltala, Raimo: 1990-luku - iloiset jäähyväiset konsensukselle Eero Taivalsaaren toimittama keskustelukirja valaisee suomalaisen demokratian huojuvat kulissit ("Kirjoittajina ovat muun muassa arkkitehti Christer Bengts, sosiologi Katarina Eskola, politiikan historioitsija Ilkka Hakalehto, sosiaalipolitiikan tutkija Antti Karisto, tasa-arvon tutkija Marianne Laxén, kirjailija Kirsti Simonsuuri, sosiologi Veronica Stolte-Heiskanen, tieteentutkija Jaana Venkula, asianajaja Matti Wuori sekä Paavo Haavikko.") Helsingin Sanomat. 2.4.1991. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö. Viitattu 16.9.2014.

Aiheesta muualla muokkaa

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Ilkka Hakalehto.
Itsenäisyyspuolueen puheenjohtaja
1994–2004 		Seuraaja:
Antti Pesonen
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ilkka_Hakalehto&oldid=22271153”