Hilde Mangold
Hilde Mangold (o.s. Pröscholdt; 20. lokakuuta 1898 Gotha, Saksan keisarikunta – 4. syyskuuta 1924, Freiburg, Saksa) oli saksalainen embryologi, joka väitöstutkimuksessaan tutki salamanterien alkionkehitystä siirtämällä rupimanterin gastrulan alkusuun soluja vesiliskon alkion vastakkaiselle puolelle. Mangoldin tutkimuksen ansiosta alkioista löydettiin alue, joka järjestää myös muiden solujen suuntaa alkion kehittyessä. Mangoldin ohjaaja Hans Spemann palkittiin vuonna 1935 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnolla, joka jäi Mangoldilta saamatta, koska tämä oli kuollut 25-vuotiaana palovammoihin.
| Hilde Mangold | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 20. lokakuuta 1898 Gotha, Saksan keisarikunta |
| Kuollut | 4. syyskuuta 1924 (25 vuotta) Freiburg, Saksa |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Frankfurtin yliopisto Freiburgin yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Hans Spemann |
| Instituutti | Freiburgin yliopisto |
| Tutkimusalue | embryologia |
Nuoruus ja opiskelu muokkaa
Hilde Pröscholdt syntyi vuonna 1898 Gothassa varakkaaseen saksalaisperheeseen, johon syntyi kaikkiaan kolme lasta.[1] Hilde oli Ernst ja Gertrude Pröscholdtin lapsista keskimmäinen. Ernst-istä oli työskennellyt saippuatehtaassa ja noussut pian arvoasteikossa ja saanut luvan naida tehtaan omistajan tyttären Gertruden.[2]
Hilde Pröscholdt sai Bildungsbürgertum-luokan hengessä parhaan mahdollisen kasvatuksen ja koulutuksen. Hän pääsi 16-vuotiaana Ernestinum Gothan lukioon, jossa aikanaan hyvin harva tyttö sai opiskella. Lukion jälkeen hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen, jossa tytöille opetettiin kodinhoitoa ja etikettiä. Pröscholdt ei kuitenkaan viihtynyt siellä pitkään ja vaihtoi kuusi kuukautta myöhemmin Jenan yliopiston kemian opintoihin. Kemiakaan ei kiinnostanut tarpeeksi, sillä hänen intohimonsa olivat biologia ja eläintiede. Niitä hän lähti opiskelemaan Frankfurt am Mainiin.[2]
Pröscholdt aloitti vuonna 1919 Frankfurtin yliopistossa. Siellä hän osallistui muun muassa Hans Spemannin pitämälle embryologian luennolle. Aihe kiinnosti Pröscholdtia niin paljon, että hän meni Spemannin työpaikalle Freiburgin yliopistoon, jonka eläintieteen osastoa Spemann johti. Pröscholdt valmistui maisteriksi 1920 ja sai luvan tehdä väitöstyönsä Spemannin alaisuudessa Freiburgissa.[1][2]
Salamanterien alkiotutkimukset muokkaa
Pröscholdt sai Spemannin laboratoriossa opastusta uuteen tieteenalaan Fritz Balterilta, Bruno Geinitzilta ja Otto Mangoldilta. Pröscholdt ja Mangold rakastuivat ja menivät naimisiin vuonna 1921.[2]
Hilde Mangold alkoi työstää väitöskirjaansa kahden salamanterilajin alkioilla. Hän siirsi rupimanterin soluja vesiliskon alkioihin ja pystyi seuraamaan solumigraatiota, koska lajien solut ovat erivärisiä. Solujen siirtäminen oli vaikeaa, ja Mangold käytti siihen Spemannin kehittämiä lasineuloja. Mangold leikkasi pieniä paloja rupimanterin gastrulan alkusuun ylähuulesta ja siirsi niitä vesiliskon vastakkaiselle puolelle. Vesiliskon alkiot laitettiin tämän jälkeen kehittymään luonnolliseen ympäristöönsä eli lampiveteen. Lampivesi ei ole puhdasta, joten suurin osa kaikista alkioista kuoli bakteeri-infektioihin. Vain kuudesta alkiosta saattiin lopulta tutkimusdataa.[1]
Alkioista kehittyi eräänlaisia siamilaisia kaksosia, sillä salamanterit olivat mahasta toisissaan kiinni. Pienestä palasesta rupimanterin alkusuuta kehittyi oikeassa järjestyksessä oleva elimistö. Alkusuu pystyi näinkin ohjaamaan viereisiä soluja kasvamaan oikeaan suuntaan, minkä takia Spemann kutsui aluetta ”organisaattoriksi”.[2]
Mangoldin väitteli tohtoriksi helmikuussa 1923. Spemann lisäsi väitöstyöhön saatekirjeen, koska uskoi, että tutkimuksen tarkastajana toimivat vanhemmat professorit eivät välttämättä olleet kuulleet edes uudesta tekniikasta. Spemann sanoi kirjeensä lopussa, että löydöt ovat teoreettisesti hyvin merkittäviä. Spemann olikin oikeassa, sillä ”organisaattorin” löytyminen oli vaikuttamassa alkion rakennekehityksen ymmärtämiseen.[2] Spemann palkittiin itse asiassa vuonna 1935 tutkimuksesta Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnolla. Spemann tunnusti kiitospuheessaan Mangoldin työn merkityksen, ja monet spekuloivat, että Mangold olisi voinut jakaa Nobelin ellei olisi kuollut aiemmin.[1]
Kuolema muokkaa
Hilde ja Otto Mangold saivat joulukuussa 1923 pojan. Otto oli pari kuukautta aiemmin aloittanut Kaiser Wilhelm -instituutin eläintieteen osaston johtajana. Hilde Mangold kuoli syyskuussa 1924 vakavien palovammojen seurauksena. Hän oli sytyttämässä bensiinillä toimivaa liettä lämmittääkseen pojalleen ruokaa, kun hän läikytti bensiiniä päälleen. Hän syttyi saman tien liekkeihin, eikä paloa saatu nopeasti sammutettua. Mangold kuoli seuraavana aamuna.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Maria Doty: Hilde Mangold (1898-1924) The Embryo Project Encyclopedia. 9.5.2011. Arizona State University. School of Life Sciences. Center for Biology and Society. Viitattu 11.3.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g J. Van Robays: Hilde Mangold-Pröscholdt (1898 - 1924): The Spemann-Mangold Organizer. Facts, views & vision in ObGyn, 2016, 8. vsk, nro 1, s. 63–68. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.3.2022. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hilde Mangold Wikimedia Commonsissa
