Hierronsusikoira
Hierronsusikoira (Perro Lobo Herreño) eli hierronpaimenkoira (Perro de Pastor Herreño) on espanjalainen koirarotu, joka on kotoisin Kanariansaarilta. FCI ja Espanjan Kennelliitto Real Sociedad Canina de España eivät ole tunnustaneet sitä virallisesti roduksi, mutta viimeksi mainittu on lisännyt sen Registro de Grupos Étnicos Caninos (RGEC) -rekisteriin ja julkaissut sille rotumääritelmän. Tätä voidaan pitää esiasteena ennen virallista tunnustamista roduksi.[1]
| Hierronsusikoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Kanariansaaret,  Espanja |
| Määrä | Suomessa ei yhtään |
| Rodun syntyaika | viimeistään 1800-luku |
| Alkuperäinen käyttö | vuohien ja lampaiden paimennus |
| Nykyinen käyttö | seurakoira, paimenkoira |
| Elinikä | 12–14 vuotta |
| Muita nimityksiä | Perro Lobo Herreño, Lobito Herreño, Perro de Pastor Herreño, Perro Lobo, Lobito, Cancha |
| FCI-luokitus |
ei FCI-rotu RGEC: ryhmä 1 Paimenkoirat, alajaos 1 Lammaskoirat |
| Ulkonäkö | |
| Paino | uros n. 22 kg, narttu n. 18 kg |
| Säkäkorkeus | uros n. 54 cm, narttu n. 52 cm |
| Väritys | tummanharmaa, hopeanharmaa, kellanharmaa, punainen, fawn, kerma ja valkoinen |
Ulkonäkö muokkaa
Rotu muistuttaa arabiansutta niin rakenteeltaan, liikkeiltään, väritykseltään kuin silmäluomien väriltäänkin.[2] Se keskikokoinen, alkukantaisen näköinen ja suoraselkäinen lupoidista (susimaista) tyyppiä edustava paimenkoira.[3] Sen runko on roteva, voimakasrakenteinen ja suorakaiteen muotoinen[2], mutta ylösvetäytynyt vatsalinja antaa sille kuitenkin virtaviivaisen olemuksen[3]. Keskimääräinen rungonpituus on 59–62 cm. Pienet silmät ovat väriltään kastanjanruskeat. Kolmiomainen pää on katkaistun kiilan muotoinen ja kolmiomaiset, pystyt korvat ovat lyhyet ja kallon takaosaan kiinnittyneet.[3] Korkealle kiinnittynyt[2] häntä on tyvestä leveä, sen kärki on musta ja sen keskiosassa on tumma laikku.[3] Levossa se on suora ja riippuva, valppaana sirpinmuotoinen.[2]
Karvapeite on lyhyt[3] ja suora[2] ja pohjavilla erittäin tiheää[2]. Talviturkki on hieman kesäturkkia pidempi ja tuuheampi. Väritys on yleensä tummanharmaa, kellanharmaa tai hopeanharmaa. Vaikka harmaa onkin ensisijainen väri, myös punaruskeita, fawneja, kermanvärisiä ja valkoisia yksilöitä esiintyy. Harmaalla, punaisella ja fawnilla tulee olla kuonon, leuan ja poskien alueen kattava vaalea "maski", joka ei saa kuitenkaan ulottua kuononselän alueelle. Silmien yläpuolella tulee yhtä lailla olla samansävyiset vaaleat merkit. Kermanväriset ja valkoiset yksilöt ovat jo itsessään niin vaaleita, ettei maskia eikä silmämerkkejä esiinny niillä. Keskimääräinen säkäkorkeus on uroksilla 54 cm ja nartuilla 52 cm. Urokset painavat suunnilleen 22 kg ja nartut 18 kg. Urosten tulee olla selkeästi narttuja kookkaampia.[3]
Luonne ja käyttäytyminen muokkaa
Hierronsusikoira on hyväluonteinen: erittäin levoton ja kestävä mutta helposti kurissa pidettävä ja reflekseiltään nopea.[2][4] Säänkestävänä koirana se kykenee työskentelemään huonoissakin sääolosuhteissa,[4][5] ja kykenee selviytymään vaativassa elinympäristössä[5]. Se on vieraita kohtaan erittäin epäluuloinen[3][2][4], muttei kuitenkaan hyökkää näiden kimppuun ilman syytä[2][4] eikä osoita muutakaan aggressiivista käytöstä näitä kohtaan[2]. Omistajaansa ja perhettään kohtaan rotu on hyvin uskollinen[3][2][4] ja alkuperäisen käyttötarkoituksensa vuoksi sillä on taipumus hakea tasapainoa muiden laumanjäsenten välille[2]. Se hyväksyy oman perheensä lapset osana laumaansa[2] ja on yleensä varovainen näiden kanssa[4], mutta on suositeltavaa totuttaa se pennusta pitäen vieraisiin lapsiin[2]. Sillä on taipumusta käyttäytyä dominoivasti muita koiria kohtaan.[2]
Paimenkoiran menneisyydestään huolimatta hierronsusikoira on nykyisin seurakoira[2], minkä lisäksi sillä on voimakas metsästysvietti ja sitä voidaan käyttää jäniksen metsästykseen[5]. Ketterän rakenteensa ansiosta se kykenee hyppäämään 2 metriä suoraan ylöspäin ja ravaamaan tai laukkaamaan erittäin pitkiä matkoja.[5]
Alkuperä muokkaa
Teorian mukaan Kanariansaaret ovat antaneet nimensä niitä asuttaneille kookkaille koirille, joita löytyy käytännössä joka saarelta ja joiltain saarilta useampaa eri rotua. Koska karjankasvatus on tärkeä elinkeino, paimenkoiria on saarilla useita.[4][2] Hierronsusikoira on nimensä mukaisesti kotoisin El Hierron saarelta.[2] Sen alkuperä on tuntematon[3][4][2], mutta se on vähintään 200 vuotta vanha[4][2]. Se saattaa olla kulkeutunut saarille ensimmäisten uudisasukkaiden mukana, mutta tätä teoriaa tutkitaan vielä ja sen toivotaan selviävän pian.[4][2]
Historioitsija Abreu-Galindon mukaan[3] jo eurooppalaisten valloittajien saapuessa El Hierrolle siellä oli joka tapauksessa sutta muistuttavia[2] ja todennäköisesti myös suden kanssa risteytyneitä[5], joskin näitä pienikokoisempia koiria[4], joita paikalliset kutsuivat nimellä cancha[4][2]. 1400-luvun alkupuolella mm. normandialaisen valloittajan Jéan de Bethencourtin uudisasutusseurue raportoi pienistä susimaisista villikoirista, ja vuonna 1594 Fray Alonso de Espinosa mainitsi teoksessaan Historia de Nuestra Señora de Candelaria kohdanneensa Teneriffalla paikallisten kasvattamia pieniä aboriginaalikoiria (gozques tai zatos), jotka Acentejon joukkosurman jälkeen söivät tapettujen isäntiensä ruumiita. Nämä pienet koirat elivät Kanariansaarilla jo ajanlaskun alusta lähtien.[6]
Täysin varmaa ei ole, olivatko Teneriffalla ja Gran Canarialla tavatut pienet koirat samaa alkuperää hierrolaisten susikoirien kanssa.[6] Joka tapauksessa Teneriffalta sijaitsevista muinaisista Don Gasparin luolista on löydetty kuvauksia Kanarian alkuperäisasukkaiden guanchien kanssa eläneistä afrikkalaisista koirista.[5] He toivat niitä muiden kotieläinten mukana Luoteis-Afrikasta[7], mutta myöhemmin konkistadorit alkoivat vainota ja hävittää näitä alkuperäiskoiria[5]. Mikäli nykyinen kanarialainen susikoira polveutuu pääasiassa näistä prehispaaniselta ajalta peräisin olevista afrikkalaisista alkukantaisista koirista ja on sukua Teneriffan ja Gran Canarian pienille villikoirille, se lienee yksi dingoa lähinnä olevista koiraroduista.[5] Rotua käytettiin myöhemmin perinteisesti vuohien ja lampaiden paimentamiseen, ja sitä risteytettiin myös muiden paimenkoirien kanssa, mutta jälkeläiset eivät olleet yhtä hyviä työkoiria liian suuren kokonsa tai vääränlaisen luonteensa takia.[4][2]
Terveys muokkaa
Rotu on erittäin terve ja elää noin 12–14-vuotiaaksi.[2]
Hoito muokkaa
Hierronsusikoira tulee harjata säännöllisesti ja kesän ja talven alkuihin ajoittuvan karvanlähdön aikaan tavallista useammin. Se sopeutuu ongelmitta myös kaupunkiasuntoon, mikäli se pääsee päivittäin pitkille lenkeille. Keskiverto energinen aikuinen yksilö tarvitsee päivittäin 400 grammaa kuivaruokaa.[2]
Levinneisyys muokkaa
Nykyisin rotu on levinnyt kotisaarensa lisäksi muista Kanariaan kuuluvista saarista La Palmalle, Gran Canarialle ja Teneriffalle.[3]
Lähteet muokkaa
- ↑ Grupos Étnicos Caninos. RSCE, 21.12.2011. (Arkistoitu – Internet Archive) Haettu 3.7.2013
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Estandar Perro Lobo Herreño (epävirallinen rotumääritelmä). Lobo del Hierro, 2013.[vanhentunut linkki] Haettu 3.7.2013
- ↑ a b c d e f g h i j k Patrón Racial del Lobito Herreño: Proyecto de Estándar (RGEC-rotumääritelmä). RSCE. (Arkistoitu – Internet Archive) Haettu 3.7.2013
- ↑ a b c d e f g h i j k l m El Perro Lobo Herreño. Asociación Amilobo, 18.2.2009. Haettu 3.7.2013
- ↑ a b c d e f g h El Perro Lobo Herreño: Un Perro Domesticado o un Lobo Amansado. Kennel Tejeleyta, 20.2.2009. Haettu 3.7.2013
- ↑ a b Los Aborigenes y sus Perros. Kennel Tejeleyta, 1.1.2009. Haettu 3.7.2013
- ↑ [Tejera Gaspar, Antonio. Los Cuatro Viajes de Colon y Las Islas Canarias (1492-1502). Francisco Lemus Editor: 2000. ISBN9788487973130
