Herbie Hancock
Herbert Jeffrey Hancock (s. 12. huhtikuuta 1940) on yhdysvaltalainen jazzpianisti. 1960-luvulla kuuluisuuteen noussut Hancock levytti tuolloin merkittäviä akustisen jazzin levytyksiä, ja myöhemmin hän on kuulunut fuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Lukuisista tyylinvaihdoksistaan tunnettua Hancockia pidetään yhtenä suurimmista jazzpianisteista.
| Herbie Hancock | |
|---|---|
 Herbie Hancock vuonna 2010. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Herbert Jeffrey Hancock |
| Syntynyt | 12. huhtikuuta 1940 |
| Ammatti | muusikko, säveltäjä |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Herbie Hancock |
| Aktiivisena | 1961- |
| Tyylilajit | jazz, bebop, fuusiojazz, jazz-funk, funk, electro funk, R&B, hard bop |
| Soittimet | piano, syntetisaattori, urut, klavinetti, keytar, vokooderi |
| Yhtyeet | Miles Davis Quintet, Jaco Pastorius, Joni Mitchell, Stevie Wonder |
| Levy-yhtiöt | Columbia, Blue Note, Verve, Warner Bros. |
| Aiheesta muualla | |
| www.herbiehancock.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Elämä ja ura muokkaa
1960-luku muokkaa
Seitsenvuotiaana soittamisen aloittanut Hancock oli pianon ihmelapsi, joka soitti Mozartin pianokonserttoa orkesterin säestyksellä jo yhdentoista vuoden ikäisenä. Neljän muun nuoren jazzmuusikon mukana Miles Davis pestasi Hancockin uuteen kvintettiinsä vuonna 1962, jossa Hancock nousi lopullisesti maineeseen. Samoihin aikoihin Hancockilta ilmestyi ensimmäinen soololevy. Kvintetissä soittamisen lisäksi Hancock myös sävelsi itse useita kappaleita, ja muutamat niistä (kuten "Watermelon Man", "Cantaloupe Island", "Dolphin Dance" ja "Maiden Voyage") ovat nousseet jazzstandardeiksi. 1960-luvulla Hancockin soolotuotanto koostui pääasiallisesti sen ajan akustisesta jazzista. Ensimmäinen levy, Taking off (1962), oli tyyliltään lähellä soul jazzia. Myöhemmät levyt siirtyivät kohti Davisin kvintetin ennakkoluulotonta hard bopia. Tämän kauden arvostetuimpia levyjä ovat Empyrean Isles (1964) ja Maiden Voyage (1965), joista varsinkin jälkimmäinen luetaan usein jazzmusiikin klassikkolevyihin. Vuonna 1969 Hancock teki Bill Cosbyn tuottaman piirrossarjan musiikiksi ajan hermoilla olleen levyn, Fat Albert Rotunda, joka liikkuu tyyliltään instrumentaali-soulin ja tuolloin vasta syntymässä olleen funkin rajamaastoissa.
Mwandishi -yhtye muokkaa
1970-luvun alkuvuosina Hancock teki Mwandishi-ryhmänsä kanssa kolme kokeellista levyä, jotka olivat tyyliltään rohkean kokeilevaa varhaista fuusiojazzia Miles Davisin Bitches Brew'n tapaan. Levyt Mwandishi (1971), Crossings (1972) ja Sextant (1973) ovat kukin maininnan arvoisia, joskaan ne eivät saavuttaneet aikanaan suosiota laajemman yleisön keskuudessa, ja ne julkaistiin erillisinä CD-painoksina vasta 2000-luvulla. Varsinkin kaksi jälkimmäistä levyä ovat äänimaailmoiltaan vahvasti uutta etsiviä, ja niillä kuullaan myös varhaisen syntetisaattorin ääntä. Syntetisaattoreiden käyttö oli vuonna 1972 mukaan liittyneen Patrick Gleesonin idea, joka myös hoiteli niiden soittamisen. Levyjen huomattavin muusikko Hancockin lisäksi on kenties puhaltaja Bennie Maupin, joka tunnetaan melankolisesta tyylistään. Hancock itse soittaa tämän ajan levyillä enemmän sähköpianoa kuin akustista. Hän ei aluksi pitänyt tästä soittimesta, mutta alkoi soittaa sillä alun perin Miles Davisin vaatimuksesta. Mwandishi-kauden jälkeisillä levyillään Hancock ryhtyi soittamaan sooloja myös syntetisaattoreilla.
Jazz-funk muokkaa
Hancockia oli vaivannut se, että useimmat ihmiset eivät tuntuneet ymmärtävän Mwandishi-yhtyeen kokeellista musiikkia, ja hän halusikin tehdä jotakin populaarimpaa. Hancock päätti nyt kokeilla onneaan rakastamansa 1970-luvun funk-musiikin parissa. Hän jätti vanhan yhtyeensä Maupinia lukuun ottamatta, ja otti studioon mukaan rumpali Harvey Masonin, perkussionisti Bill Summersin sekä basisti Paul Jacksonin. Tuloksena oli jazz-funkin suurin klassikkolevy, Head Hunters (1973). Levyn ensimmäinen raita on viisitoista minuuttia pitkä "Chameleon", joka on rakennettu kuuluisan syntikkariffin päälle. Levyn B-puolen ensimmäinen raita oli nimetty Hancockin ihaileman funk-artistin, Sly Stonen, mukaan. Levyllä on myös Hancockin vanhan hitin, "Watermelon Manin", uusi versio, jonka alussa Bill Summers puhaltelee kaljapulloihin ottaen mallia pygmien kansanmusiikista. Vuonna 2007 albumi valittiin mukaan Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.[1]
Melkein samalla kokoonpanolla syntyi vuotta myöhemmin edeltäjänsä veroisena pidetty Thrust, jossa rumpaliksi vaihtui Mike Clarke. Levyn toisen raidan nimi, "Actual Proof", juontuu buddhalaisesta filosofiasta, josta Hancock useiden yhtyetoveriensa tavoin viehättyi. Nämä molemmat jazz-funkin klassikot nousivat aikanaan pop-listoilla kahdenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.
Kaupallinen käänne 1970-luvulla muokkaa
Tämän jälkeen Hancockin tuotanto meni yhä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat jazz-funk-levyt, Man-Child (1975) ja Secrets (1976), olivat tuotannoltaan kevyempiä kuin edeltäjänsä, ja levyillä Sunlight (1978) ja Feets don't fail me now (1979) Hancock alkoi laulaa vokooderin läpi. Näistä levyistä varsinkin jälkimmäisellä kuullaan funk-riffeillä varustettua tasaiseen rytmiin perustuvaa diskomusiikkia. Toinen vuonna 1979 julkaistu levy, Monster, oli mainosten mukaan Hancockin ensimmäinen "rock-levy", mutta lopputulos ei saanut juuri kiitosta. Tämä kehitys kulminoitui 1980-luvun alussa julkaistuihin puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin, kuten Magic Windows ja Lite Me Up, sekä toisaalta industrial-vaikutteisiin levyihin kuten Future Shock (1982) ja Sound System (1985). Pop-levyillä Hancock varasi itselleen varsin pienen osan jättäen säveltämisen, laulamisen ja usein tuottamisenkin apuvoimille. Industrial-vaikutteisilla levyillä taas basisti-tuottaja Bill Laswellilla oli huomattava rooli Hancockin yhteistyökumppanina. Vuoden 1982 hiphopista ja industrialista vaikutteita saanut single, "Rockit", vei Hancockin nimen MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen. Hancockia itseään ei juuri näytetä kappaleen videolta, mikä herätti aikanaan keskustelua musiikkibisneksen suhteesta mustiin artisteihin.
V.S.O.P.-kvintetti muokkaa
Ajoittain Hancock kuitenkin aina palasi akustisen jazzin pariin todistaakseen olevansa yhä merkittävimpiä jazz-pianisteja. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P.-kvintetti antoi merkittäviä vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa. Tämän kvintetin kokoonpano oli muuten sama kuin 1960-luvun Miles Davisin kvintetin, paitsi että itse Davis, jonka ura oli tuolloin tauolla, oli korvattu trumpetisti Freddie Hubbardilla.
Hancock on jatkanut uraansa läpi vuosikymmenien, joskin julkaisutahti on hidastunut selvästi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Huomion arvoisia levyjä myöhemmiltä vuosilta ovat esimerkiksi kunnianhimoinen yritys tuoda jazz hiphop-aikaan, Dis is da Drum (1995), sekä tunnettujen pop-kappaleiden jazz-sovituksia sisältävä The New Standard (1996).
Hancock Suomessa muokkaa
Herbie Hancock on esiintynyt Pori Jazz -festivaaleilla sekstetteineen 1971, yhtyeineen 1976, Herbie Hancock – Michael Brecker Quartetin kanssa 1988, yhtyeineen 1994, kvartetteineen Graig Handyn kanssa 1996, New Standard All-Stars -yhtyeen kanssa 1997, Directions in Music -yhtyeen kanssa 2002 sekä yhtyeineen 2017.[2] Loppuvuodesta 2010 hän konsertoi yhtyeineen Helsingin Finlandia-talossa ja kesällä 2012 Helsingin Musiikkitalossa.[3]
Hancockin tuotantoa muokkaa
- Takin' Off (1962) – Blue Note
- Inventions And Dimensions (1963) – Blue Note
- My Point Of View (1963) – Blue Note
- Empyrean Isles (1964) – Blue Note
- Maiden Voyage (1965) – Blue note
- Blow Up (1966) – MGM
- Speak Like A Child (1968) – Blue Note
- The Prisoner (1969) – Blue Note
- Fat Albert Rotunda (1969) – Warner Bros
- Mwandishi (1970) – Warner Bros
- Crossings (1971) – Warner Bros
- Sextant (1972) – Columbia
- Head Hunters (1973) – Columbia
- Thrust (1974) – Columbia
- Death Wish (Soundtrack) (Väkivallan vihollinen -elokuvan soundtrack) (1974) – Columbia
- Man-Child (1975) – Columbia
- Flood (1975) – Columbia
- Secrets (1976) – Columbia
- V.S.O.P. (1977) – Columbia
- Sunlight (1978) – Columbia
- Feets Don't Fail Me Now (1979) – Columbia
- Monster (1979) – Columbia
- Mr. Hands (1980) – Columbia
- Magic Windows (1980) – Columbia
- Quartet (1981) – Columbia
- Lite Me Up (1981) – Columbia
- Future Shock (1983) – Columbia
- Sound System (1985) – Columbia
- Perfect Machine (1988) – Columbia
- A Tribute To Miles Davis (1992) – Quest
- Dis Is da Drum (1995) – Mercury
- The New Standard (1996) – Verve
- 1 & 1 (Wayne Shorterin kanssa) (1997) – Verve
- Future2Future (2001) – Transparent
- Portrait of Jaco, the Early Years (2002) – Holiday Park Records
- Possibilities (2005) – WEA
- River: The Joni Letters (2007) - Verve (Joni Mitchellin musiikkia eri solistien kanssa)
- The Imagine Project (2010) - Hancock
Lähteet muokkaa
- ↑ Complete National Recording Registry Listing, Library of Congress. Viitattu 7.9.2020.
- ↑ Historia: Esiintyjät Pori Jazz. Viitattu 15.7.2017.
- ↑ Satu Jäske: Herbie Hancock and His Band – Musiikkitalo 17.7.2012, Herbie Hancock tuli, näki ja voitti ufolla funkkijazzsinfoniallaan audiovideo.fi. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 20.7.2013.
Aiheesta muualla muokkaa
- HerbieHancock.com (Arkistoitu – Internet Archive)