Henk Badings
Henk Badings (17. tammikuuta 1907 Bandung, Jaava – 26. heinäkuuta 1987 Vijlen, Alankomaat) oli alankomaalainen säveltäjä.[1]
Badings syntyi Alankomaiden hallinnassa olleella Jaavalla ja oli aikuisena kiinnostunut mikrotonaalisuudesta lapsena kuulemansa indonesialaisen musiikin ansiosta. Hän valmistui vuonna 1931 Delftin teknologian yliopistosta ja aloitti uran insinöörin töiden sekä geologian parissa, mutta omistautui sitten kuitenkin säveltämiselle. Hän oli opiskellut sävellystä yksityisesti Willem Pijperin johdolla ja saanut ensimmäisen sinfoniansa kantaesitetyksi jo vuonna 1930. Badingsin vastaanottamien tilausten määrä nousi 1930-luvulla ja 1940-luvun alkupuolella, ja vuodesta 1935 hän myös opetti. Vuonna 1942 hän korvasi Haagin kuninkaallisessa konservatoriossa johtajan, jonka natsimiehittäjät olivat poistaneet juutalaisena virastaan. Tämän johdosta Badingsin toimintaa tutkittiin ja hän oli sensuurin kohteena, kunnes sai vuonna 1947 luvan jatkaa julkista toimintaansa säveltäjänä sekä opettajana. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavaa suosiota Euroopassa saavutti Badingsin kolmas sinfonia (1943).[1]
Badings perusti elektronisen musiikin studion Eindhovenissa vuonna 1956. Hän oli kiinnostunut myös radio-oopperasta; vuosina 1954–1960 hän tekikin kuusi oopperaa, joista kolme radioon. Näistä Oreste (1954) toi säveltäjälle Prix Italian ja tuli BBC:n lähettämäksi. Vuoteen 1960 mennessä Badings oli saavuttanut kansainvälisesti johtavan alankomaalaissäveltäjän maineen. Hän teki esimerkiksi töitä tilauksiin Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Jälkimmäisessä maassa hänellä oli pitkäaikaisena yhteistyökumppaninaan Robert Austin Boudreaun johtama American Wind Orchestra. Hän sai myös työpaikan Stuttgartin musiikkiyliopistosta.[1]
1960-luvun lopussa Badingsin natsikytkökset alkoivat herättää uutta mielenkiintoa, ja hänen esitettiin olleen laajemmin tekemisissä miehityshallinnon kanssa kuin oli aikoinaan myöntänyt. Kotimaassa tämä haittasi Badingsin uraa merkittävästi ja pysyvästi, sillä hänen musiikkiaan ei esitetty maan radiossa ja se katosi myös konserttisalien ohjelmista. Hän sai kaikesta huolimatta jatkaa opettamista; hänen johdollaan opiskeli esimerkiksi Ton de Leeuw. Alankomaissa Badings on jäänyt vähälle huomiolle; syntymän satavuotisjuhlavuosi (2007) ei saanut merkittävää näkyvyyttä.[1]
Badingsin tuotantoon kuuluu oopperoiden ja sinfonioiden ohella esimerkiksi Capriccio sooloviululle ja kahdelle ääninauhalle (1959), josta tuli merkittävä elektroakustisen musiikin alalla. Badings myös kehitti oman 31-nuottisen mikrotonaalisen systeeminsä.[1]