Wikipedia

Helmikuun vallankumous (Ranska)

Helmikuun vallankumous oli Ranskassa vuonna 1848 tapahtunut kansannousujen sarja, joka lopetti heinäkuun monarkian (1830–1848) ja johti toiseen tasavaltaan (1848–1852).

Vallankumouksen taustana oli kuningas Ludvig Filip I:n taantumuksellinen politiikka, hänen johtavan ministerinsä François Guizot´n epäsuosio sekä laaja talouslama ja työttömyys. Kumouksen aloittivat Pariisissa radikaalit sosialistisia vaikutteita saaneet poliitikot ja työläiset. Vallankumouksen seurauksena kuningas syrjäytettiin ja Ranskasta tuli tasavalta, jonka presidentiksi valittiin Napoleonin veljenpoika Louis Napoleon.[1]

Vallankumoushallituksen johtoon nousivat aluksi maltillisen tasavaltaisen liikkeen edustaja Alphonse de Lamartine ja sosialistijohtaja Louis Blanc. Työttömyyden poistamiseksi valtio otti vastuuta teollisuustuotannosta, markkinatalous pyrittiin rajaamaan ja työllisyyttä parantamaan perustamalla erityisiä työpajoja. Miesten yleinen äänioikeus otettiin käyttöön. Talouspolitiikka kuitenkin epäonnistui, ja työpajat jouduttiin sulkemaan. Tämä johti kesäkuussa 1848 laajoihin levottomuuksiin, mikä johti marraskuuhun mennessä uuteen perustuslakiin ja Louis Napoleonin nousemiseen maan presidentiksi.[1]

Helmikuun vallankumous aiheutti levottomuuksia ympäri Eurooppaa, kun ihmiset nousivat kapinaan taantumusta vastaan. Yhteisesti näitä nimitetään Euroopan hulluksi vuodeksi. Vaikka vallankumoukset kukistettiin, ne saivat aikaan tärkeitä uudistuksia eri maissa.

Vallankumouksen tausta muokkaa

Vuoden 1830 heinäkuussa laajat kansalaispiirit olivat yhdistyneet vallankumouksessa, joka syrjäytti kansalaisoikeuksia rajoittaneen kuningas Kaarle X:n valtaistuimelta. Kumouksen ollessa vielä käynnissä suurporvaristo, joka ei mitenkään voinut hyväksyä ajatusta tasavallasta, päätti kutsua hallitsijaksi Orleansin herttua Ludvig Filipin.[2]

Porvarillisen vaatimattomasti esiintyneen Ludvig Filipin hallinto oli aluksi valtavan suosittu. Kuningas hankki itselleen kansansuosiota kävelemällä Pariisissa puolisoineen sunnuntaisin kuin kuka tahansa varakas herrasmies. Hän vakuutti kansalle, että vihasi yksinvaltiutta ja kunnioitti trikoloria ja kaikkia sen edustamia arvoja. Illuusiot uudesta hallinnosta murenivat pian, ja jo vuonna 1832 oli Pariisissa kansannousu, joka murskattiin verisesti. Tämän jälkeen julistettiin vuoden 1832 lait, joilla rajoitettiin sekä yhdistymis- että painovapautta. Toinen kansannousu oli Lyonissa vuonna 1834, missä silkkikutomoiden työläiset kapinoivat. Myös kuninkaan henkilökohtainen suosio alkoi kärsiä kolhuja. Häntä pidettiin saiturina, jota kiinnosti ainoastaan oma rikastuminen ja joka oli kova yhteiskunnan huonompiosaisille. Hallinnon katsottiin suosivan ainoastaan suurliikemiehiä. Näkyviä oppositiojohtajia olivat kuninkaan entinen tukija Adolphe Thiers, joka julisti kuninkaan raukkamaiseksi teeskentelijäksi, ja demokraatti Alphonse de Lamartine, joka lausui kuuluisat sanansa: "Ranskan on ikävä."[3]

Ranskassa oli ollut katovuosi vuonna 1847. Sen seurauksena elintarvikkeiden, erityisesti leivän, hinta nousi ja erityisesti maahan juuri syntyneen työväenluokan oli vaikea tulla toimeen. Maan köyhillä seuduilla kärsittiin nälänhädästä. Teollisuustyöväestön asema oli heikentynyt talouskriisin takia. Maan vastaperustettu suurteollisuus oli vuosikausia työskennellyt ylikuumentuneena, ja se oli valmistanut markkinoille tavaroita enemmän kuin ihmiset saattoivat ostaa. Seurasi konkursseja ja romahduksia, työläisiä erotettiin. Kaupungeissa oli nyt uusi ihmisryhmä: työtön tehdastyöläinen.[4]

Vallankumous lähti kuitenkin liikkeelle mitättömästä pikkuasiasta.

Vallankumouksen kulku muokkaa

Oppositio halusi järjestää joulukuussa 1847 Pariisissa reformijuhlan. Kauan harkittuaan hallitus päätti 21. helmikuuta 1848, että juhlille ei myönnetä lupaa. Tämä tapahtui vain päivää aikaisemmin, kuin juhlat oli aiottu järjestää. Edellisenä päivänä oli Lamartine pitänyt eräässä ravintolassa puheen, jossa oli tehnyt kuulijoille selväksi, että hallitus uhkasi kansalaisten perusoikeuksia. Hallitus halusi Lamartinen mukaan kieltää kokoukset ja juhlat, ja hän vaati laillisuutta. Hän päätti puheensa todeten, että puhumisen aika oli ohi ja nyt olisi toiminnan aika. Puhe ei aluksi herättänyt mitään huomiota, ja edustajain kamarin oppositio sen vasemmistosiipeä myöten yhtyi hallituksen kantaan kieltää reformijuhlat.[5]

Seuraavana päivänä, 22. helmikuuta 1848, joukko ylioppilaita ja työläisiä kokoontui Pariisin kaduille. He lauloivat Marseljeesia ja huusivat iskulausetta "Eläköön reformi." Päivän kääntyessä kohti iltaa rakennettiin ensimmäiset katusulut.[6]

Ludvig Filip oli perustanut hallintonsa turvaksi kansalliskaartin. Hän päätti lähettää sen aamupäivällä 23. helmikuuta tukahduttamaan edellispäivänä käynnistyneet mielenosoitukset. Kaartin kahdestatoista pariisilaislegioonasta yhdeksän ei totellut käskyä. Tieto järkytti kuningasta, ja hän ymmärsi, että jotain piti tehdä. Hän erotti epäsuositun pääministeri Guizotin. Guizot oli tunnettu yleisen äänioikeuden vastustajana. Uuden hallituksen muodostajaksi nimitettiin kreivi Louis Mathieu Molé. Uutista tervehdittiin ilolla erityisesti porvariston parissa. Vallankumouksen uhan katsottiin väistyneen ja uuden pääministerin uskottiin tekevän uudistuksia.[7]

Yllättävä ja onneton tapahtuma kuitenkin kiihdytti vallankumousta. Rue des Capucinesilla oli joukko ihmisiä osoittamassa mieltään. Muuan sotilas menetti malttinsa ja laukaisi kiväärinsä kohti mielenosoittajia. Loput joukko-osaston miehet ampuivat yhteislaukauksen, ja 70 mielenosoittajaa haavoittui ja 50 kuoli. Uutinen joukkomurhasta kiiri pian ympäri Pariisia, samoin kuin huhut, jonka mukaan kuningas aikoo armeijoineen surmata loputkin mielenosoittajat. Seuraavana yönä kuolleita kannettiin soihtukulkueen valossa ympäri Pariisia ja kiihtynyt väkijoukko murtautui asevarastoihin.[8]

 
Rue Saint-Maurin barrikadeja kansannousun aikana, aikalaisvalokuva

Kreivi Molé ilmoitti nyt, että ei ole käytettävissä hallituksen muodostajaksi. Kuningas pyysi vanhan vastustajansa Thiersin puheilleen, ja Thiers lupasi yrittää hallituksen muodostamista. Samaan aikaan kuningas nimitti marsalkka Bugeaudin Pariisin komentajaksi, tehtävänään kukistaa kansannousu. Kello viisi aamulla joukot komennettiin liikkeelle. Ihmiset tervehtivät joukkoja huutamalla "Eläköön tasavalta" -huutoja. Kansa ei enää halunnut vaihtaa pääministeriä tai uudistaa perustuslakia, se halusi eroon kuninkaasta. Bugeaud jätti 24. helmikuuta kuninkaalle selvityksen, jossa totesi, että tilanne ei ole enää hallittavissa, sillä miehistö on loikannut tasavaltalaisten puolelle ja myös upseerit neuvottelivat avoimesti liittymisestään kapinallisiin.[9]

Nyt, 24. helmikuuta, 1848 oli selvää, että hallitus oli hävinnyt. Porvarikuningas Ludvig Filip päätti vielä ottaa itse selvää tilanteesta. Hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti ympäri Pariisia, missä ihmiset huusivat hänet nähtyään "eläköön reformi". Thiers, joka oli ollut mukana perustamassa heinäkuun monarkiaa, pesi kätensä ja totesi kuninkaalle, että mitään ei ole tehtävissä. Kuningas ei nähnyt enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin luopua kruunusta. Hän siirsi kuninkuuden poikansa pojalle, Pariisin kreiville.[10]

Kun tieto kuninkaan erosta saavutti väkijoukon, se riensi Marseljeesia laulaen kuninkaan linnaan, Tuileries’n palatsiin. Väkijoukko ryhtyi tuhoamaan palatsin sisustusta ja huonekaluja. Moni katkeroitunut työläinen osallistui innolla sen irtaimiston ryöstelyyn. Väkijoukon ryöstäessä kuninkaanpalatsia oli edustajainhuone kokoontunut Palais Bourboniin. Sen oli tehtävä tärkeitä päätöksiä. Istunnossa oli läsnä myös Orléansin herttuatar poikansa kanssa. Koska poika oli alaikäinen, piti pohtia holhoojahallitusta, mikä olisi tarkoittanut monarkian jatkoa.[11]

Kyllästyttyään Tuileries’n ryöstelyyn väkijoukko siirtyi kohti edustajainkamaria. Siellä oli tehty juuri päätös uudesta, kansallisesta ja kansaan pohjautuvasta hallinnosta, joka palauttaisi järjestyksen ja vakauttaisi maan. Käytännössä tämä tarkoitti tasavallan muodostamista. Väkijoukko, joka oli aseistautunut, esiintyi Palais Borbonissa täynnä vihaa, ja tilanne oli lähellä riistäytyä käsistä. Tilanteen sai rauhoittumaan Lamartine, joka rauhallisella esiintymisellään sai väkijoukon rauhoittumaan. Palais Bourbonista Lamartine siirtyi väkijoukon kanssa Hotel de Villeen, Pariisin kaupungintalolle. Siellä tiedotettiin, että vallankumous on voittanut ja Ranska on nyt tasavalta. Oli nimitetty väliaikainen hallitus, jonka jäseniä olivat muun muassa sosialisti Louis Blanc, ulkoministerinä Lamartine, sisäministerinä Auguste Ledru-Rollin sekä työläinen Alexandre Albert.[12]

 
Soufflot-kadun barrikadi, Pariisi, helmikuussa 1848, Horace Vernet'n maalaus.

Vallankumous tapahtui lähes yksinomaan Pariisissa. Maakunnissa ja Ranskan merentakaisilla alueilla oli rauhallista. Merkittävän osan vallankumouksessa olivat esittäneet Pariisin työläiset, jotka tällä kertaa eivät halunneet menettää otettaan asioista.[13]

Uudistuksia ja poliittista epävakautta muokkaa

Vallankumous ei loppunut tasavallan julistamiseen ja uuden hallituksen nimittämiseen. Työläiset eivät purkaneet barrikadeja eivätkä luopuneet aseistaan. He osoittivat jatkuvasti mieltään, ja 25. helmikuuta joukko työläisiä vaati trikolorin vaihtamista punalippuun. Lamartine torjui vaatimuksen.[14]

Uudessa hallituksessa oli 11 jäsentä, joista seitsemän oli maltillista ja neljä erilaisten enemmän tai vähemmän radikaalien voimien edustajaa. Porvaristo ei voinut sietää Ledru-Rollinia, joka kannatti vanhaa jakobiiniaatetta ja halusi perustaa diktatuurin esikuvanaan Robespierre. Louis Blanc oli vakaumuksellinen sosialisti ja julisti innokkaasti kansalle jokaisen oikeutta saada ihmisarvoinen elämä. Vallankumouksen yllättävyyttä todisti se, että vielä 21. helmikuuta Blanc ei ollut uskonut sen tuloon. Suhteellisen tuntematon työläinen Albert oli otettu hallitukseen edustamaan kansan syviä rivejä, eikä hänellä ollut kokemusta hallinnosta. Muut edustajat olivat lähinnä yleistä äänioikeutta kannattavia porvareita. Lamartine oli se henkilö, jonka onnistui estää vallankumouksen muuttumisen kaaokseksi tai diktatuuriksi. Hän osoitti valmiutta puuttua asioihin ja osasi selittää kansanjoukoille, mitä asioita ja miksi hallitus on ajamassa. Hänellä oli myös arvokas kyky kuunnella ihmisiä.[15]

 
Louis Blanc, sosialistipoliitikko ja työläisten edustaja kansalliskokouksessa

Uudistuksia syntyi ripeästi. 25. helmikuuta julistettiin kaikkien kansalaisten oikeus työhön. 26. helmikuuta päätettiin perustaa työpajoja, jotka työllistäisivät työttömiä. 28. helmikuuta julistettiin yleinen äänioikeus, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita miehiä. Miljoonat ihmiset saivat nyt ensi kerran oikeuden kertoa mielipiteensä maan asioista. Lisäksi julistettiin täydellinen paino- ja kokoontumisvapaus. Työaika rajoitettiin Pariisissa 10 tuntiin vuorokaudessa ja maaseudulla 12 tuntiin vuorokaudessa.[16]

Koko Ranska eli nyt onnellisessa ilmapiirissä. Istutettiin vapauden puita ja laulettiin Marseljeesia. Myös porvaristo kannatti työpajoja, sillä ne tarjosivat heidän mielestään kaikille mahdollisuuden maan rakentamiseen. Niissä kaikille työttömäksi ilmoittautuneelle tarjottiin työtä kahden frangin päiväpalkalla. Innostuneisuus hävisi kuukaudessa. Vallankumous ei tuonut ratkaisua Ranskan talousongelmiin vaan oli osaltaan pahentanut niitä. Levottomassa ilmapiirissä moni kansalainen nosti pankista talletuksensa, mikä heikensi pankkeja. Pankit yrittivät joko lainata lisää rahaa, tai sen käytyä mahdottomaksi ne lopettivat maksunsa. Se johti frangin arvon laskuun ja yritysten konkurssiaaltoon. Jo maaliskuussa moni kaipasi kuningaskuntaa.[16]

Vanhojen aikojen perään kaipailivat erityisesti talonpojat, jotka pitivät uutta hallintoa diktatuurina. Hallituksen sisällä alkoi olla suuria mielipide-eroja. Maan talouselämä kohtasi uuden ilmiön, massatyöttömyyden. Kansallisiin työpajoihin hakeutui jo 100 000 työläistä. Työpajoista tuli lopulta suuri epäonnistuminen, joidenkin lähteiden mukaan porvareiden sabotaasin vuoksi. Työpajat eivät pystyneet järjestämään mitään mielekästä työtä, vaan tyytyivät pelkkään päivärahan maksuun. Maaliskuun 17. ja huhtikuun 16. päivänä järjestettiin suuria mielenosoituksia, ja ilmapiiri oli täynnä huhuja salaliitoista ja vallankaappauksista. Louis Blanc joutui väistymään hallituksesta huhtikuun 16. päivänä, ja samana päivänä sisäministeri Ledru-Rollin määräsi kansalliskaartin hajottamaan kaikki barrikadit.[17]

Huhtikuun 1848 lopussa pidettiin ensimmäiset vaalit, joissa kaikilla täysi-ikäisillä miehillä oli äänioikeus. Perustuslakia säätävään kokoukseen valittiin 800 edustajaa. Heistä 500 edusti maltillisia tasavaltalaisia, 200 rojalisteja ja 100 radikaaleja sosialisteja. Ranskaa johtamaan asetettiin viisimiehinen komitea, jonka jäseninä olivat Lamartine ja Ledru-Rollin. Louis Blancia komiteaan ei pyydetty, mikä johti työväenluokan kapinaan 15. toukokuuta.[18]

Kiihtynyt väkijoukko hyökkäsi 15. toukokuuta Palais Bourboniin, missä kansalliskokous piti istuntoaan. Se vaati kansalliskokouksen hajottamista ja Louis Blancin nimittämistä hallitukseen. Tähän vaatimukseen hallitus ei voinut suostua ja turvautui nyt armeijaan. Palais Bourbon tyhjennettiin mellakoijista ja mellakan johtajat vangittiin. Nyt lakkautettiin myös "Työväen asiain komitea". Kesäkuun 22. päivä lakkautettiin Kansalliset työpajat. Niiden palveluksessa olleille alle 25-vuotiaille miehille tarjottiin tilaisuutta liittyä armeijaan tai palata työttömäksi.[19]

Uudet, kolme päivää kestäneet mellakat puhkesivat 23. kesäkuuta. Lamartine syrjäytettiin, ja hänen tilalleen tuli kenraali Louis Eugène Cavaignac, jolle annettiin diktaattorin valtuudet. Moni idealisti menetti nyt viimeisetkin illuusionsa. Kesäkuun mellakat eivät olleet mitään tavallista mellakointia, vaan saivat sisällissodan luonteen. Moni aikalainen piti niitä osoituksena luokkataistelusta, missä porvaristo murskasi oikeuksiaan vaatineet työläiset. Kenraali Cavaignac joukkoineen voitti taistelut, joissa kuoli lähes 8000 henkilöä. Joulukuun 10. päivä pidettiin presidentinvaalit, jotka voitti ylivoimaisesti Louis Napoleon, myöhemmin keisari Napoleon III.[20]

"Euroopan hullu vuosi" muokkaa

Kun tieto Ranskan tapahtumista levisi ympäri Eurooppaa, ne innostivat uudistusmielisiä. Monessa maassa koettiin vallankumous tai pienempiä yhteiskunnallisia levottomuuksia.

Kolme viikkoa Ludvig Filipin kruunustaluopumisesta puhkesi Itävallan pääkaupungissa Wienissä levottomuuksia. Maata pitkään johtanut ruhtinas Metternich joutui väistymään. Pysyvänä seurauksena vallankumouksesta oli talonpoikien vapautus feodaalirasitteista. Uudella lainsäädännöllä taattiin myös paino- ja kokoontumisvapaus.[21][22]

Englannissa ei esiintynyt vallankumousmielialaa, ja Chartistien Lontoossa 10. huhtikuuta järjestämä mielenosoitus sai vähän huomiota. Irlannissa Nuori Irlanti -ryhmittymä hyökkäsi Tipperaryssa poliisiasemalle, mutta muuten saarivaltakunta pysyi rauhallisena. Myöskään Venäjällä ei ollut levotonta, vaikka tsaari Nikolai I Ranskan tapahtumista kuultuaan huolestui vallankumouksen leviämisestä Venäjälle.[21]

Italiassa kansallismieliset tasavaltalaiset johtajinaan Giuseppe Mazzini ja Garibaldi saivat karkotettua paavin Roomasta Gaetaan. Roomassa julistettiin nyt tasavalta. Tämän jälkeen Euroopan katoliset hallitsijat kilpailivat siitä, kuka heistä saisi palautettua paavin Vatikaaniin. Heinäkuussa 1848 Ranskan toisen tasavallan armeija murskasi uuden tasavallan. Italian tasavaltalaiset olivat saaneet esikuvansa juuri Ranskasta. Itävalta puolestaan kukisti elokuussa vuonna 1848 Venetsian tasavallan pitkän piirityksen jälkeen.[23]

Valtiollisesti hajanaisessa Saksassa oli vallankumouksia keväällä 1848. Levottomuuksia oli Karlsruhessa, Münchenissä, Frankfurtissa ja Berliinissä. Moni saksalainen oli 1840-luvulla sitä mieltä, että valtio oli pettänyt heille Napoleonin vastaisessa taistelussa antamansa lupaukset. Haluttiin uudistaa yhteiskunta, haluttiin perustuslaki ja yhteinen isänmaa. Vallankumous kukistettiin vuotta myöhemmin, mutta se jätti jälkeensä jotain pysyvää. Esimerkiksi Preussissa Fredrik Vilhelm IV palautti suurmaanomistajien oikeudet, mutta jätti jäljelle osittain vaaleilla valittavan lakiasäätävän kokouksen.[24][23]

Unkarissa liikehdintä eteni niin pitkälle, että maa julistautui vuonna 1849 itsenäiseksi tasavallaksi. Itävalta teki liiton Venäjän kanssa ja kukisti uuden tasavallan. Sotatoimi vaati niin paljon uhreja, että Itävaltaa ja Venäjää paheksuttiin ympäri Eurooppaa.[22]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 18: Teollisuuden läpimurto. Helsinki: WSOY 1983 ISBN 951-0-09746-2
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19; Kansallisuusliikkeet. Helsinki: WSOY 1984 ISBN 951-0-09747-0
  • Palmer, Alan: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, Optimismin aikakausi, Otava, Helsinki 1981 ISBN 951-1-06508-4

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 823. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 360, 1983
  3. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, s. 408–412,439, 1983
  4. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 34, 1984
  5. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 30, 1984
  6. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 31, 1984
  7. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 34–35, 1984
  8. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19 s. 34–36, 1984
  9. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia. osa 19, s. 36, 1984
  10. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19,s. 37–38, 1984
  11. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 39–40, 1984
  12. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 40–41, 1984
  13. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 49, 1984
  14. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 48–52, 1984
  15. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 48–51, 1984
  16. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 52–54, 1984
  17. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 56–57, 1984
  18. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 57–58, 1984
  19. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 60 61, 1984
  20. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 61–64, 1984
  21. ↑ a b Palmer, A.: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, s. 63, 70
  22. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 143, 1984
  23. ↑ a b Palmer, A.: Maailmanhistorian käännekohtia, osa 5, s. 70
  24. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, s. 65–67

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helmikuun_vallankumous_(Ranska)&oldid=22157969”