Harvey Milk

Harvey Bernard Milk (22. toukokuuta 1930 Woodmere, New York, Yhdysvallat – 27. marraskuuta 1978 San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen poliitikko ja ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen mies, joka valittiin julkiseen luottamustehtävään Kaliforniassa. Hän tuli valituksi San Franciscon kaupunginvaltuustoon (engl. Board of Supervisors) vuonna 1977. Politiikka ja aktivismi eivät kuuluneet hänen varhaisiin kiinnostuksenkohteisiinsa: hän ei kertonut avoimesti homoseksuaalisuudestaan tai osallistunut politiikkaan ennen keski-ikää ja kokemuksiaan 1960-luvun vastakulttuurin piirissä.

Harvey Bernard Milk
Henkilötiedot
Syntynyt	22. toukokuuta 1930 Woodmere, New York, Yhdysvallat
Kuollut	27. marraskuuta 1978 (48 vuotta) San Francisco, Kalifornia, Yhdysvallat
Poliitikko
Puolue	Demokraattinen puolue
Asema	San Franciscon kaupunginvaltuutettu 5. kaupunginosasta
Vaalipiiri	The Castro, Haight-Ashbury, Duboce Triangle, Noe Valley
Kotipaikka	San Francisco, Kalifornia
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Milk muutti vuonna 1972 New Yorkista San Franciscon Castron kaupunginosaan, jonne kohdistui homomiesten ja lesbojen massamuutto. Hän pyrki kaupunginvaltuustoon ensimmäisen kerran vuonna 1973, muttei tullut vielä valituksi. Hänen kampanjaansa verrattiin teatteriin hänen röyhkeytensä, suorasanaisuutensa, eloisuutensa ja törkeytensä takia, mikä toi hänelle sekä median huomion että ääniä. Hän kampanjoi jälleen kaksissa seuraavissa kaupunginvaltuuston vaaleissa ja sai äänestäjiltä sen verran vastakaikua, että hän pyrki myös Kalifornian edustajainhuoneeseen. Kasvavaa suosiotaan hyödyntäen hän johti homojen poliittista liikettä taisteluissa homovastaisia aloitteita vastaan. Milk valittiin lopulta kaupunginvaltuustoon vuonna 1977.

Milk toimi valtuutettuna lähes yhdentoista kuukauden ajan ja oli vastuussa tiukan homojen oikeuksia koskeneen asetuksen hyväksymisestä. 27. marraskuuta 1978 Dan White murhasi Milkin ja pormestari George Mosconen. White oli virastaan hiukan aiemmin eronnut kaupunginvaltuutettu, joka halusi työnsä takaisin. Sekä Milkin valinta että hänen murhaansa seuranneet tapahtumat olivat osoitus kaupunkilaisten liberalisoitumisesta ja poliittisista kiistoista kaupungin hallinnon ja konservatiivisten poliisivoimien välillä.

Milkistä on tullut San Franciscossa ikoni, ja San Franciscon yliopiston professori Peter Novak on kuvaillut häntä ”homojen oikeuksien marttyyriksi”. Vuonna 2002 häntä kutsuttiin ”kaikkein kuuluisimmaksi ja huomattavimmalla tavalla avoimeksi HLBT-virkamieheksi, joka on koskaan valittu vaaleilla Yhdysvalloissa”. Kirjailija John Cloud totesi hänen vaikutuksestaan: ”Sen jälkeen kun hän oli uhmannut San Franciscon hallitsevaa luokkaa vuonna 1977 tullakseen kaupunginvaltuuston jäseneksi, monien ihmisten – heteroiden ja homojen – täytyi sopeutua uuteen todellisuuteen, jonka ruumiillistuma hän oli: että homo voi elää rehellisen elämän ja menestyä.”

Lapsuus ja nuoruus

Harvey (oikealla) ja hänen isoveljensä Robert vuonna 1934.

Harvey Bernard Milk syntyi Woodmeressa Long Islandilla 22. toukokuuta 1930 William ja Minerva Karns Milkille. Hän oli Itä-Euroopan juutalaisten vanhempiensa nuorempi poika ja liettualaisen kauppiaan Morris Milkin pojanpoika. Morris Milk omisti tavaratalon ja auttoi perustamaan alueen ensimmäisen synagogan. Lapsena Milkiä kiusattiin hörökorvien, suuren nenän ja liian suurten jalkojen vuoksi ja hän sai usein huomiota luokan pellenä. Hän pelasi koulussa amerikkalaista jalkapalloa ja mieltyi oopperaan. Teini-ikäisenä hän tunnusti olevansa homoseksuaali, mutta piti sen tarkkaan salaisuutena. Lukion vuosikirjassa hänen nimensä alla luki: ”Glimpy Milk – ja sanotaan, etteivät NAISET mene ikinä sanattomiksi”.

Milk opiskeli New York State College for Teachers -yliopistossa Albanyssa (nykyinen Albanyn yliopisto) vuosina 1947–1951 pääaineenaan matematiikka. Hän kirjoitti yliopiston lehteen ja sai mainetta seurallisena ja ystävällisenä opiskelijana. Yksikään hänen ystävistään lukiossa tai yliopistossa ei koskaan epäillyt hänen olevan homo. Eräs luokkatoveri muisti, että ”Häntä ei koskaan pidetty mahdollisena queerina – siksi niitä silloin kutsuttiin – hän oli miehinen mies”. Valmistuttuaan Milk liittyi Yhdysvaltain laivastoon Korean sodan aikaan. Hän palveli sukelluspelastusvene USS Kittiwakella sukeltajana. Myöhemmin hän siirtyi San Diegon laivastotukikohtaan sukellusopettajaksi. Vuonna 1955 hänet vapautettiin laivastosta luutnanttina (engl. lieutenant, junior grade).

Työuran alku

Milkin työuran alkuvaiheita leimasivat tiheät muutokset; myöhempinä vuosinaan hän nautti kertoessaan siitä, kuinka hän kasvoi ulos keskiluokkaisen juutalaisen pojan roolista. Hän aloitti opettamisen George W. Hewlett High Schoolissa Long Islandilla. Vuonna 1956 hän tapasi Joe Campbellin Jacob Riis Parkin hiekkarannalla, joka oli homomiesten suosima alue Queensissa. Campbell oli seitsemän vuotta Milkiä nuorempi ja Milk tavoitteli häntä intohimoisesti. Senkin jälkeen kun he olivat muuttaneet yhteen Milk kirjoitti Campbellille romanttisia viestejä ja runoja. He tylsistyivät nopeasti elämäänsä ja päättivät muuttaa Texasiin, mutteivät viihtyneet siellä ja muuttivat takaisiin New Yorkiin, jossa Milk sai töitä vakuutusyhtiöstä. Campbell ja Milk erosivat lähes kuuden vuoden jälkeen; suhde jäi hänen elämänsä pisimmäksi.

Milk yritti pitää varhaisen romanttisen elämänsä erillään perheestään ja työstään. Hän oli nyt jälleen tylsistynyt ja sinkku ja asui New Yorkissa. Hän harkitsi muuttavansa Miamiin, jossa hän olisi mennyt naimisiin lesbon ystävänsä kanssa ”saadakse[en] ... julkisivun & kumpikaan ei olisi toisen tiellä”. Hän kuitenkin pysyi New Yorkissa ja etsi salaa suhdetta. Vuonna 1962 Milk tutustui Craig Rodwelliin, joka oli häntä kymmenen vuotta nuorempi. Vaikka Milk liehitteli Rodwellia innokkaasti, herätti hänet joka aamu puhelinsoitolla ja lähetteli hänelle viestejä, Milk ei pitänyt siitä, että Rodwell oli mukana homojen aktivistijärjestö Mattachine Societyn New Yorkin haaran toiminnassa. Kun Rodwell pidätettiin kävelystä Riis Parkissa ja häntä syytettiin mellakkaan yllyttämisestä ja siveettömästä pukeutumisesta (lain mukaan miesten uima-asujen täytyi ulottua navan yläpuolelta reiden alapuolelle), hän joutui kolmeksi päiväksi vankilaan. Milk säikähti Rodwellin taipumusta agitoida poliisia, ja suhde päättyi pian.

Milk lopetti yhtäkkisesti työnsä vakuutusasiamiehenä ja ryhtyi Bache & Company -yhtiön tutkijaksi Wall Streetillä. Hänet ylennettiin useita kertoja, vaikka hän tapasikin loukata yrityksen vanhempia jäseniä jättämällä heidän neuvonsa huomiotta ja rehentelemällä menestyksellään. Vaikka hän oli taitava työssään, hänen työtoverinsa aistivat, ettei hän ollut siinä sydämellään mukana. Milk aloitti suhteen Jack Galen McKinleyyn ja värväsi hänet taisteluun valtionhallinnon kasvua vastaan suostuttelemalla hänet työskentelemään konservatiivisen republikaanin Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjalle vuonna 1964. Heidän suhteensa oli vaikea: McKinley masentui helposti ja uhkasi usein tehdä itsemurhan, jos Milk ei antaisi hänelle tarpeeksi huomiota. Milk vei McKinleyn sairaalaan, jossa Milkin entinen kumppani Joe Campbell toipui itsemurhayrityksestä: Campbell oli yrittänyt tappaa itsensä, kun hänen rakastajansa – Billy Sipple -niminen mies – oli jättänyt hänet. Milk oli pysynyt Greenwich Villagen avantgarde-taidemaailmaan astuneen Campbellin ystävänä eikä kyennyt ymmärtämään, miksi toivottomuus oli Campbellille riittävä syy harkita itsemurhaa.

Muutto San Franciscoon

Castro Streetin nousu

San Franciscon Eureka Valley, jossa Market Street ja Castro Street risteävät, oli ollut vuosikymmenten ajan työväenluokkaisten ja katolisten irlantilaisten asuinalue. 1960-luvulta lähtien nuoria lapsiperheitä alkoi kuitenkin muuttaa Berkeleyn ja Oaklandin lähiöihin ja kaupungin taloudellinen pohja rapautui, kun tehtaita siirtyi lähistön halvemmille alueille. Pormestari Joseph Alioto oli ylpeä työväenluokan taustastaan ja tukijoistaan. Hänen tärkeimpiin poliittisiin tavoitteisiinsa kuului rakennuttajien ja kardinaalin houkuttelu kaupunkiin. Monet työväkeen kuuluvat, jotka olivat usein Alioton tukijoita, menettivät työpaikkansa, kun tehdas- ja kuivatelakkatyöpaikat väistyivät suurten palveluyritysten tieltä. San Francisco oli ollut ”kylien kaupunki”: sillä ei ollut yhtä hallitsevaa keskustaa ja se koostui etnisistä enklaaveista, jotka kaikki keskittyivät oman pääkatunsa ympärille. Keskusta-alueen kehittyessä muut naapurustot kärsivät, Castro Street mukaan lukien. Kauppoja suljettiin, taloja hylättiin ja niitä suljettiin umpeen. Vuonna 1963 kiinteistöjen hinnat romahtivat, kun kaupunginosaan avattiin homobaari ja suurin osa työväenluokan perheistä yritti sen jälkeen myydä asuntonsa. Hipit ostivat joitakin halvoista viktoriaanisista taloista. Heitä houkuttivat Haight-Ashburyn alueen vapaan rakkauden ideaalit mutta he pelkäsivät alueen korkeaa rikollisuutta.

Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien San Franciscossa oli asunut runsaasti homomiehiä, jotka oli vapautettu armeijasta ja jotka olivat päättäneet jäädä kaupunkiin sen sijaan, että he olisivat palanneet kotiseudulleen ja joutuneet kohtaamaan syrjintää. Jo vuoteen 1969 mennessä suurempi osuus San Franciscon asukkaista oli homoja kuin missään muussa yhdysvaltalaisessa kaupungissa; kun National Institute of Mental Health pyysi Kinsey-instituuttia tekemään tutkimusta homoseksuaalien keskuudessa, instituutti valitsi San Franciscon tärkeimmäksi kohteekseen. Milk ja McKinley kuuluivat tuhansiin homomiehiin, joita San Francisco houkutteli puoleensa. McKinley työskenteli lavastajana ohjaaja Tom O'Horganille, joka oli aloittanut uransa kokeellisessa teatterissa mutta siirtynyt pian suurempiin Broadway-produktioihin. Miehet saapuivat kaupunkiin vuonna 1969 Hair-musikaalin kiertueen mukana. McKinleylle tarjottiin kuitenkin työtä Jesus Christ Superstarin tuotannosta New Yorkissa, ja heidän myrskyisä suhteensa päättyi. Kaupunki miellytti Milkiä niin paljon, että hän päätti jäädä sinne ja aloittaa työskentelyn sijoitusyhtiössä. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Kambodžaan vuonna 1970, Milk turhautui vallitsevaan poliittiseen ilmapiiriin yhä pahemmin ja alkoi kasvattaa hiuksiaan. Kun häntä käskettiin leikkaamaan ne, hän kieltäytyi ja hänet erotettiin.

Milk ajautui Kaliforniasta Texasiin ja New Yorkiin ilman vakituista työpaikkaa tai suunnitelmaa. New Yorkissa hän alkoi tehdä töitä O'Horganin teatteriseurueelle ”yleisenä avustajana”, ja hänet otettiin apulaistuottajaksi Lennyyn ja Eve Merriamin Inner City-näytelmään. Kukkaislapsien kanssa vietetty aika oli kuluttanut pois suuren osan hänen konservatiivisuudestaan. New York Timesin O'Horgania käsitelleessä artikkelissa Milkiä kuvailtiin seuraavasti: ”mies, jolla on surulliset silmät – jälleen yksi ikääntyvä hippi pitkine, pitkine hiuksineen, haalistuneine farkkuineen ja nätteine helmineen”. Craig Rodwell luki kuvauksen aikaisemmin kankeasta miehestä ja ihmetteli, voiko kyse olla samasta henkilöstä. Eräs Milkin ystävistä Wall Streetillä oli huolestunut siitä, ettei Milkillä vaikuttanut lainkaan olevan suunnitelmaa tai tulevaisuutta, mutta muisti Milkin asenteen: ”Luulen, että hän oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin koko elämänsä aikana.”

Milk tapasi 20 vuotta itseään nuoremman Scott Smithin ja ryhtyi uuteen suhteeseen. Hän ja Smith, joita ei enää voinut erottaa muista pitkätukkaisista ja -partaisista hipeistä, palasivat San Franciscoon ja elivät säästämillään rahoilla. Vuonna 1972 Milk vei kehitettäväksi rullan filmiä mutta se tärveltyi pilalle; viimeisellä tuhannella dollarillaan Milk avasi kameraliikkeen Castro Streetille.

Muuttuva politiikka

1960-luvun lopulla Society for Individual Rights (SIR) ja Daughters of Bilitis (DOB) alkoivat vastustaa San Franciscossa poliisin homobaareihin kohdistamaa vainoa ja politiikkaa, jossa homomiehiä yllytettiin rikoksiin (engl. entrapment). Suuseksi oli edelleen rikos ja vuonna 1970 sen harjoittamisesta pidätettiin kaupungissa lähes 90 henkeä. Jotkut miehet päättivät harrastaa seksiä öisin julkisissa puistoissa, koska he asuivat vuokra-asunnoissa eivätkä halunneet joutua häädetyiksi jäätyään kiinni seksin harrastamisesta. Homobaareissa heidät olisi saatettu pidättää. Pormestari Alioto pyysi poliisia partioimaan puistoissa ja toivoi päätöksensä miellyttävän arkkihiippakuntaa ja katolisia kannattajiaan. Vuonna 1971 San Franciscossa pidätettiin yhteensä 2 800 homomiestä seksin harrastamisesta julkisella paikalla. Vertailun vuoksi New Yorkissa samasta rikoksesta tehtiin vain 63 pidätystä samana vuonna. Mikä tahansa pidätys siveysrikoksesta merkitsi rekisteröintiä seksirikolliseksi (engl. sex offender).

Edustajainhuoneen jäsen Phillip Burton, Willie Brown ja muut kalifornialaiset poliitikot huomasivat homoseksuaalien vaikutusvallan ja järjestäytymisen asteen kasvaneen ja havittelivat heidän ääniään osallistumalla homo- ja lesbojärjestöjen kokouksiin. Brown ajoi täysivaltaisten aikuisten välisen seksin laillistamista vuonna 1969 mutta epäonnistui. SIR-järjestön tukea pormestarinvaalikampanjalleen tavoitteli myös suosittu, Aliotoa vastustanut maltillinen kaupunginvaltuutettu Dianne Feinstein. Entinen poliisi Richard Hongisto työskenteli kymmenen vuoden ajan San Franciscon poliisin konservatiivisten näkemysten muuttamiseksi ja pyysi tukea aktiivisesti myös homoyhteisöltä, joka auttoi häntä keräämällä huomattavan summan rahaa hänen seriffinvaalikampanjaansa varten. Vaikka Feinstein ei menestynytkään, Hongiston vaalivoitto vuonna 1971 oli osoitus homoyhteisön poliittisesta vaikutusvallasta.

SIR oli voimistunut tarpeeksi toimiakseen politiikassa. Vuonna 1971 SIR:n jäsenet Jim Foster, Rick Stokes ja Advocaten julkaisija David Goodstein muodostivat Alice B. Toklas Memorial Democratic Clubin, joka tunnettiin yksinkertaisesti nimellä ”Alice”. Alice ystävystyi liberaalien poliitikkojen kanssa ja yritti suostutella heitä tukemaan lakiesityksiä. Klubi onnistui tavoitteessaan vuonna 1972, kun Del Martin ja Phyllis Lyon saivat Feinsteinin tuen asetukselle, joka kielsi työsyrjinnän seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Alice valitsi Stokesin pyrkimään suhteellisen merkityksettömälle paikalle koululautakuntaan (engl. community college board). Stokes sai 45 000 ääntä, mutta kampanjoi hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä voittanut. Foster nousi kuitenkin koko kansakunnan tietoisuuteen, kun hänestä tuli ensimmäinen puoluekokouksessa puheen pitänyt avoimesti homo mies. Hänen puheensa demokraattien puoluekokouksessa vuonna 1972 varmisti, että sanfranciscolaisten poliitikkojen tuli kuunnella hänen ääntään, kun he halusivat saada tietää homoyhteisön mielipiteen tai erityisesti saada yhteisön äänet puolelleen vaaleissa.

Eräänä päivänä vuonna 1973 valtion virkailija astui sisään Milkin omistamaan Castro Camera -nimiseen liikkeeseen ja kertoi hänelle, että hän oli osavaltiolle sata dollaria velkaa myyntiveroa. Milk suhtautui vaateeseen epäillen ja riiteli miehen kanssa liikkeenharjoittajien oikeuksista; kun Milk oli valittanut asiasta viikkojen ajan osavaltion virastoissa, velka vähennettiin 30 dollariin. Myöhemmin hänen liikkeeseensä tuli opettaja lainaamaan projektoria, koska koulun laitteisto ei toiminut, ja Milk raivosi hallinnon prioriteeteistä. Hänen ystävänsä muistavat myös, että heidän täytyi estää häntä potkaisemasta televisiota, kun Yhdysvaltain oikeusministeri John N. Mitchell vastasi Watergate-kuulustelujen aikana kysymyksiin jatkuvasti ”En muista”. Milk päätti, että aika pyrkiä kaupunginvaltuutetuksi oli koittanut. Hän totesi myöhemmin, että ”Olin lopulta tullut siihen pisteeseen jossa tiesin, että minun täytyi joko lähteä mukaan politiikkaan tai sulkea suuni.”

Kampanjat

Milk kälynsä kanssa Castro Cameran edessä vuonna 1973. 1960-luvun vastakulttuuri oli muuttanut Milkiä. Hänet vuonna 1973 ensimmäisen kerran tavannut Dianne Feinstein ei enää tunnistanut häntä tavatessaan hänet uudelleen vuonna 1978.

San Franciscon homojen poliittinen klikki otti Milkin jäätävästi vastaan. Kymmenen vuoden ajan politiikassa aktiivisesti toiminut Jim Foster ei pitänyt siitä, että uusi tulokas pyysi hänen tukeaan niinkin arvokkaaseen virkaan kuin kaupunginvaltuutetuksi. Foster sanoi Milkille: ”Demokraattisessa puolueessa on vanha sanonta. Et voi tanssia, ellet kasaa tuoleja sivuun ensin. En ole nähnyt sinun koskaan kasaavan tuoleja.” Milk suuttui töykeästä kommentista, ja keskustelu merkitsi Alicen ja Milkin välisen vihamielisen suhteen alkua. Jotkut homobaarien omistajat päättivät tukea Milkin ehdokkuutta: he taistelivat edelleen poliisin häirintää vastaan ja pitivät Alicen lähestymistapaa liian arkana.

Vaikka Milk oli tähän saakka harhaillut elämänsä halki, journalisti Frances FitzGeraldin mukaan hän löysi nyt kutsumuksensa: FitzGerald kutsui häntä ”synnynnäiseksi poliitikoksi”. Aluksi Milkin kokemattomuus näkyi. Hän yritti pärjätä ilman rahaa, tukea ja henkilökuntaa ja luotti niiden sijaan viestiinsä vakaasta taloudenpidosta, jossa painotettaisiin yksilöiden etuja suurten yritysten ja hallinnon etujen sijaan. Hän tuki kaupunginvaltuuston vaalien muuttamista niin, että valtuutetut valittaisiin kaupunginosista eikä koko kaupungin käsittävästä vaalipiiristä. Se olisi vähentänyt rahan vaikutusvaltaa ja antanut kaupunginosille enemmän painoarvoa kaupungin hallinnossa. Hän tuki myös sosiaalisesti liberaaleja aatteita, vastusti hallinnon sekaantumista yksityisiin seksuaaliasioihin ja tuki marihuanan laillistamista. Tuliset ja mahtailevat puheet ja taidokkaat mediakyvyt toivat Milkille vuoden 1973 vaaleissa huomattavan määrän huomiota. Hän sai 16 900 ääntä, suuren ääniosuuden Castrossa ja muissa liberaaleissa kaupunginosissa, ja tuli kymmenenneksi yhteensä 32 ehdokkaasta. Jos vaalipiirit olisi järjestelty uudelleen kaupunginosien mukaan, hän olisi päässyt valtuustoon.

Castro Streetin pormestari

Jo varhain poliittisen uransa alussa Milk vaikutti viehtyneen koalitioiden rakentamiseen. Teamsters-ammattiliitto halusi lakkoilla oluenjakelijoita vastaan, sillä ne kieltäytyivät allekirjoittamasta liiton sopimusta. Liiton organisoija pyysi Milkiltä apua homobaarien suhteen; vastineeksi Milk pyysi liittoa palkkaamaan lisää homoja kuskeja. Muutaman päivän kuluttua Milk kierteli Castron alueen ja sen ympäristön homobaareissa kehottamassa niitä kieltäytymään oluen myynnistä. Teamsters oli värvännyt kampanjaan myös arabi- ja kiinalaisomisteisia ruokakauppoja, joten se onnistui äärimmäisen hyvin. Milk löysi ammattiliitoista voimakkaan poliittisen liittolaisen, ja tähän aikaan hän alkoi kutsua itseään ”Castro Streetin pormestariksi”. Castro Streetin kasvaessa kasvoi myös Milkin maine. Tom O'Horgan totesi, että ”Harvey käytti valtaosan elämästään esiintymislavan etsimiseen. Castro Streetiltä hän viimein löysi sen.”

Jännitteet alueen Most Holy Redeemer Parish -seurakunnan vanhempien asukkaiden ja Castron kaupunginosaan muuttaneiden homojen välillä voimistuivat vuonna 1973. Kun kaksi homomiestä yritti avata antiikkiliikkeen, Eureka Valley Merchants Association (EVMA) koetti estää heitä saamasta myyntilupaa. Milk ja muutamat muut homot liikkeenomistajat perustivat Castro Village Association -järjestön, jonka puheenjohtajana Milk toimi. Hän toisti usein filosofiansa, jonka mukaan homojen tulisi ostaa homojen omistamista liikkeistä. Milk järjesti Castro Street Fairin vuonna 1974 houkutellakseen alueelle lisää asiakkaita. Yli 5 000 ihmistä osallistui tapahtumaan ja jotkut EVMA:n jäsenet järkyttyivät: he myivät Castro Street Fairin aikana enemmän tavaraa kuin minään muuna päivänä aiemmin.

Vakavasti otettava ehdokas

Vaikka Milk oli Castron alueella uusi tulokas, hän osoitti johtajuutta pienessä yhteisössään. Hänet alettiin ottaa ehdokkaana vakavasti, joten hän päätti asettua uudelleen ehdolle valtuustoon vuonna 1975. Milk muutti lähestymistapaansa: hän leikkasi pitkät hiuksensa, lopetti marihuanan käytön ja vannoi käymästä enää koskaan homokylpylässä. Milk sai kampanjalleen Teamsters-ammattiliiton sekä palomiesten ja rakennustyöläisten ammattiliittojen tuen. Castro Camerasta tuli kaupunginosan toimintakeskus. Milk tapasi usein poimia kadulta ihmisiä mukaan kampanjaansa – monet huomasivat myöhemmin, että he sattuivat olemaan sen tyyppisiä miehiä, joita Milk piti viehättävinä.

Milk kannatti pienten liikeyritysten tukemista ja kaupunginosien kasvua. Vuodesta 1968 lähtien pormestari Alioto oli houkutellut San Franciscoon suuria yrityksiä siitä huolimatta, että kriitikot haukkuivat häntä ”San Franciscon manhattanisaatiosta”. Kun työväenluokan työpaikat korvautuivat palvelusektorin töillä, Alioton äänestäjäkunta heikkeni ja koitti tilaisuus valita kaupungille uusi johtaja. George Moscone valittiin pormestariksi. Mosconella oli ollut ratkaiseva asema sodomialain kumoamisessa Kalifornian osavaltionhallinnossa aiemmin samana vuonna. Hän tunnusti että Milk oli vaikuttanut hänen valintaansa vierailemalla Milkin vaalivalvojaisissa, kiittämällä Milkiä henkilökohtaisesti ja tarjoamalla hänelle paikkaa virkamiehenä (engl. city commissioner). Milk tuli vaaleissa seitsemännelle sijalle, vain yhden sijan päähän kaupunginvaltuutetun paikasta. Liberaalit poliitikot saivat pormestarin, district attorneyn ja seriffin paikat.

Kaupungin uudesta johdosta huolimatta konservatiiveilla oli edelleen omat linnakkeensa. Eräs Mosconen ensimmäisistä toimista pormestarina oli poliisimestarin nimitys San Franciscon poliisilaitokselle (SFPD). Hän valitsi virkaan Charles Gainin SFPD:n toiveiden vastaisesti. Suurin osa poliiseista ei pitänyt Gainista, sillä hän oli kritisoinut lehdistössä poliisia rasismista ja alkoholinkäytöstä työaikana eikä ollut työskennellyt asenteiden muuttamiseksi komentoketjun sisällä. Pormestarin pyynnöstä Gain teki selväksi, että homot poliisit toivotettaisiin kaupungissa tervetulleiksi; asia nousi uutiseksi koko maassa. Poliisit ilmaisivat vihansa Gainia kohtaan ja pitivät pormestaria petturina.

”Sankarillisia tekoja”

Milkin asema San Franciscon homoyhteisön edustajana voimistui. 22. syyskuuta 1975 presidentti Gerald Ford oli vierailulla kaupungissa ja käveli hotellilta autolleen. Väkijoukossa ollut Sara Jane Moore nosti aseen ampuakseen hänet. Ohi kävellyt entinen merijalkaväen sotilas tarttui Mooren käsivarteen ja ase laukesi jalkakäytävälle. Ohikulkija oli Oliver ”Bill” Sipple, joka oli jättänyt Milkin entisen rakastajan Joe Campbellin vuosia aiemmin ja saanut Campbellin yrittämään itsemurhaa. Sipple oli mielenterveysvapaalla armeijasta ja asui ”rähjäisessä” Tenderloinin kaupunginosassa. Valokeila kohdistui välittömästi häneen. Vaikka Sipple kieltäytyi kutsumasta itseään sankariksi eikä halunnut tuoda seksuaalisuuttaan julki, Milk kertoi ystävälleen: ”Tilaisuus on liian hyvä. Kerrankin voimme näyttää, että homot voivat tehdä sankarillisia tekoja, ei vain kaikkea sitä roskaa lasten hyväksikäytöstä ja hengailusta vessoissa”. Milk otti yhteyttä sanomalehteen.

Useita päiviä myöhemmin The San Francisco Chroniclen kolumnisti Herb Caen paljasti Sipplen homoksi ja Milkin ystäväksi. Toimittajat piirittivät Sippleä ja hänen perhettään. Hänen äitinsä, tiukka detroitlainen baptisti, ei suostunut puhumaan hänen kanssaan. Vaikka Sipple oli kuulunut homoyhteisöön jo vuosia ja osallistunut jopa pride-tapahtumiin, hän haastoi Chroniclen oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta. Presidentti Ford lähetti Sipplelle viestin, jossa hän kiitti Sippleä henkensä pelastamisesta. Milk sanoi, että Sipple sai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi pelkän viestin eikä kutsua Valkoiseen taloon.

Kisa osavaltion edustajainhuoneeseen

Moscone piti Milkille antamansa lupauksen ja nimitti hänet Board of Permit Appealsin jäseneksi vuonna 1976. Hänestä tuli Yhdysvaltojen ensimmäinen avoimesti homo city commissioner. Milk harkitsi kuitenkin pyrkimistä Kalifornian edustajainhuoneeseen. Vaalipiirin rakenne suosi häntä voimakkaasti, sillä Castro Streetiä ympäröivät kaupunginosat muodostivat siitä suuren osan. Edellisissä kaupunginvaltuuston vaaleissa Milk oli saanut enemmän ääniä kuin istuva edustajainhuoneen jäsen. Moscone oli kuitenkin sopinut edustajainhuoneen puhemiehen kanssa, että ehdokkaaksi otettaisiin toinen mies, Art Agnos. Lisäksi nimitetyt tai vaaleilla valitut virkamiehet eivät pormestarin käskystä saaneet kampanjoida hoitaessaan virkavelvollisuuksiaan.

Vuoden 1975 kampanjaan mennessä Milk oli päättänyt leikata hiuksensa ja käyttää pukua. Kuvassa Milk (oikealla) kampanjoi San Franciscossa ahtaajien kanssa ennen Kalifornian edustajainhuoneen vaaleja vuonna 1976.
Kuva: Daniel Nicoletta

Milk vietti viisi viikkoa Board of Permit Appealsin jäsenenä ennen kuin Mosconen oli pakko erottaa hänet, koska hän ilmoitti pyrkivänsä Kalifornian edustajainhuoneeseen. Rick Stokes nousi hänen tilalleen. Hänen erottamisensa ja Mosconen, puhemiehen ja Agnosin takahuoneessa solmima sopimus antoivat hänen kampanjalleen vauhtia, sillä hän saattoi esiintyä poliittisena altavastaajana. Hän valitti, että kaupungin ja osavaltion hallinnon korkeat virkamiehet olivat häntä vastaan. Hän purnasi, että homojen poliittinen valtaklikki, erityisesti Alice B. Toklas Memorial Democratic Club, sulki hänet ulkopuolelleen; hän nimitti Jim Fosteria ja Stokesia homoiksi ”Setä Tomeiksi”. Hän suhtautui innolla paikallisen riippumattoman viikkolehden otsikkoon ”Harvey Milk vs. The Machine” (suom. Harvey Milk vastaan Koneisto).

Milk pyöritti kampanjaansa Castro Camerasta käsin. Kampanja oli malliesimerkki epäjärjestyksestä: vaikka vapaaehtoisia oli runsaasti ja he lähettivät mielellään massapostituksia, Milk laati muistiinpanonsa ja vapaaehtoisluettelot roskapapereille. Kun kampanja tarvitsi rahoitusta, rahat otettiin kassasta eikä kirjanpidosta välitetty lainkaan. 11-vuotias naapurustossa asunut tyttö kehotti iloissaan homomiehiä ja irlantilaisia isoäitejä työskentelemään kampanjalle äitinsä toppuuttelusta huolimatta. Milk oli itse hyperaktiivinen ja sai helposti raivokohtauksia, jotka kuitenkin hellittivät nopeasti ja joiden jälkeen Milk huusi seuraavaksi innoissaan jostakin muusta. Monet hänen vuodatuksistaan kohdistuivat hänen rakastajaansa Scott Smithiin. Smith alkoi pettyä mieheen, joka ei enää ollut sama rento hippi, johon hän oli rakastunut.

Vaikka ehdokas käyttäytyikin maanisesti, hän oli myös omistautunut ja hyväntuulinen ja hänellä oli erityinen taito saada tiedotusvälineiden huomio. Hän vietti tunteja rekisteröidessään äänestäjiä ja kätellessään ihmisiä bussipysäkeillä ja elokuvateatterien jonoissa. Hän käytti jokaisen saamansa mahdollisuuden itsensä julkituomiseen. Hän nautti suuresti kampanjoinnista, ja hänen menestyksensä näkyi. Vapaaehtoisia oli suuri määrä ja heitä seisoi tusinoittain kerrallaan vilkkaan Market Streetin varrella elävinä mainostauluina kannattelemassa ”Milk edustajainhuoneeseen” -kylttejä, kun työmatkalaiset ajoivat heidän ohitseen kaupungin keskustaa kohti. Milk jakoi kampanjakirjallisuutta kaikissa mahdollisissa paikoissa, myös poliittisesti vaikutusvaltaisen Kansan temppeli -lahkon jäsenille. Milkin vapaaehtoiset veivät temppeliin tuhansia esitteitä, mutta palasivat takaisin peloissaan. Koska Kansan temppelin johtaja Jim Jones oli kaupungin politiikassa voimakas hahmo (ja tuki molempia ehdokkaita), Milk antoi temppelin jäsenten käyttää puhelimiaan ja myöhemmin puhui temppelillä puolustaen Jonesia. Vapaaehtoisilleen hän kuitenkin totesi: ”Varmistakaa, että olette aina ystävällisiä Kansan temppelille. Jos he pyytävät teitä tekemään jotakin, tehkää se ja lähettäkää heille viesti, jossa kiitätte heitä siitä, että he pyysivät teitä tekemään sen. He ovat outoja ja he ovat vaarallisia, ettekä halua koskaan olla heidän väärällä puolellaan.”

Vaali oli tiukka ja Milk hävisi alle 4 000 äänellä. Agnos antoi Milkille kuitenkin arvokkaan opetuksen, kun hän kritisoi Milkin kampanjapuheita ”pettymykseksi... Puhut, kuinka aiot heittää pummit ulos, mutta kuinka aiot korjata asioita – muuten kuin voittamalla minut? Sinun ei pitäisi jättää yleisöäsi aallonpohjaan.” Tappionsa jälkeen Milk ymmärsi, ettei Toklas-klubi tulisi koskaan tukemaan häntä poliittisesti, joten hän perusti San Francisco Gay Democratic Clubin.

Laajemmat historialliset voimat

Haparoiva homojen oikeuksia puolustanut liike ei ollut vielä kohdannut Yhdysvalloissa järjestäytynyttä vastarintaa. Vuonna 1977 muutamat vaikutusvaltaisia henkilöitä tunteneet miamilaiset homoaktivistit saivat ajettua läpi kansalaisoikeusasetuksen, joka teki syrjinnän seksuaalisen suuntautumisen perusteella laittomaksi Daden piirikunnassa. Hyvin järjestäytynyt konservatiivisten fundamentalistikristittyjen ryhmä ryhtyi vastaiskuun laulaja Anita Bryantin johdolla. Heidän kampanjansa nimi oli Save Our Children (suom. Pelastakaa lapsemme). Bryant väitti, että asetus rikkoi hänen oikeuttaan opettaa lapsilleen raamatullisia moraaliarvoja. Bryant ja kampanja keräsivät 64 000 allekirjoitusta, jotta asiasta järjestettäisiin piirikunnassa kansanäänestys. Bryant oli Florida Citrus Commissionin puhenainen ja ryhmä osti mainosaikaa televisiosta osittain komission keräämien rahojen voimin. Mainoksissa Orange Bowl -paraati rinnastettiin San Franciscon pride-kulkueeseen ja Daden piirikunnan väitettiin muuttuvan ”homoseksuaalisuuden keskukseksi”, jossa ”miehet ... kirmailevat pienten poikien kanssa”.

San Franciscon vaikutusvaltaisin poliittinen järjestötyöntekijä Jim Foster matkusti Miamiin auttamaan kaupungin homoaktivisteja vaalipäivän lähestyessä, ja aktivistit aloittivat maanlaajuisen appelsiinimehuboikotin. Save Our Children -kampanjan viesti oli voimakas ja äänestyksen tulos murskatappio homoaktivisteille; 70 prosenttia kannatti lain kumoamista ja äänestysprosentti oli kaikkien Daden piirikunnassa järjestettyjen ylimääräisten vaalien korkein.

Vain politiikkaa

Voitto inspiroi kristittyjä konservatiiveja, jotka näkivät tilaisuuden uudelle vaikutusvaltaiselle poliittiselle liikkeelle. Homoaktivistit järkyttyivät saamansa tuen vähäisyydestä. Yli kolme tuhatta Castron alueen asukasta osallistui vaali-iltana improvisoituun mielenosoitukseen. Mielenosoittajat huusivat vihaisina ”Ulos baareista kaduille!” (engl. Out of the bars and into the streets!), mutta he olivat samaan aikaan myös haltioissaan voimakkaasta ja intohimoisesta vastareaktiostaan. The San Francisco Examiner raportoi, että väkijoukon jäsenet vetivät ihmisiä ulos Castro Streetin ja Polk Streetin baareista korviahuumaavien kannustushuutojen säestäminä. Milk johti marssijoita kahdeksan kilometriä pitkällä reitillä kaupungin halki ja pysyi jatkuvasti liikkeessä, sillä hän ymmärsi, että jos väkijoukko pysähtyisi liian pitkäksi aikaa, syntyisi mellakka. Hän julisti: ”Tämä on homoyhteisön voima. Anita tulee saamaan aikaan maanlaajuisen homoliikkeen.” Aktivisteilla ei kuitenkaan ollut juuri aikaa toipua, sillä sama skenaario tuli toteen uudelleen ja uudelleen muilla alueilla, kun kansalaisoikeusasetuksia kumottiin äänestyksissä Minnesotan Saint Paulissa, Kansasin Wichitassa ja Oregonin Eugenessa vuosien 1977 ja 1978 aikana.

Kalifornian osavaltion senaattori John Briggs näki kristittyjen fundamentalistien kampanjassa mahdollisuuden. Hän toivoi tulevansa valituksi Kalifornian kuvernööriksi vuonna 1978 ja oli vaikuttunut Miamin äänestysvilkkaudesta. Palattuaan Sacramentoon hän kirjoitti lakiesityksen, joka olisi kieltänyt homoja ja lesboja opettamasta julkisissa kouluissa koko Kalifornian alueella. Briggs väitti yksityisesti, ettei hänellä ollut mitään homoja vastaan, ja totesi Randy Shiltsille: ”Se on politiikkaa. Vain politiikkaa.” Sattumanvaraiset hyökkäykset homoja vastaan lisääntyivät Castrossa. Koska poliisin vastatoimia pidettiin riittämättöminä, homojen muodostamat ryhmät alkoivat itse partioida kaupunginosan katuja valppaina hyökkääjien varalta. 21. kesäkuuta 1977 Robert Hillsborough -niminen homomies menehtyi 15 puukoniskuun, samalla kun hyökkääjät kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat ”Hintti!” Sekä pormestari Moscone että Hillsborough'n äiti syyttivät Anita Bryantia ja John Briggsiä. Viikkoa ennen välikohtausta Briggs oli pitänyt San Franciscon kaupungintalolla lehdistötilaisuuden, jossa hän kutsui kaupunkia ”seksuaaliseksi roskakasaksi” homoseksuaalien vuoksi. Viikkoja myöhemmin San Francisco Gay Freedom Day -paraatiin osallistui 250 000 henkeä: osallistujamäärä oli suurempi kuin missään muussa gay pride -tapahtumassa siihen saakka.

Marraskuussa 1976 äänestäjät olivat päättäneet San Franciscossa järjestää kaupunginvaltuuston vaalit uudelleen niin, että valtuutetut valittiin kaupunginosista eikä kaupungin laajuisesta vaalipiiristä. Harvey Milk nousi pian Castro Streetin ympäristön viidennen kaupunginosan johtavaksi ehdokkaaksi.

Viimeinen kampanja

San Franciscon politiikka sai vauhtia Anita Bryantin retoriikasta ja vastustuksesta, jota homojen oikeuksia parantaneet asetukset kohtasivat ympäri Yhdysvaltoja. Vaaleissa Castron kaupunginosasta oli ehdolla kaupunginvaltuustoon 17 henkeä, joista yli puolet oli homoja. The New York Times teki artikkelin homojen invaasiosta San Franciscoon ja arvioi, että kaupungin 750 000 asukkaasta 100 000–200 000 oli homoja. The Castro Village Association oli kasvanut käsittämään 90 liikeyritystä; paikallisesta pankista, joka oli aiemmin ollut kaupungin pienin haarakonttori, oli tullut kaupungin suurin ja sen piti rakentaa lisäsiipi uusille asiakkailleen. Milkin elämäkerran kirjoittaja Randy Shilts huomautti, että ”laajemmat historialliset voimat” vauhdittivat hänen kampanjaansa.

Milkin huomattavin vastustaja oli hiljainen ja ajattelevainen asianajaja Rick Stokes, jota Alice B. Toklas Memorial Democratic Club tuki. Stokes oli kertonut homoseksuaalisuudestaan avoimesti paljon ennen Milkiä ja kokenut vakavampaa syrjintää; hänet oli aiemmin otettu sairaalaan ja pakotettu sähköšokkihoitoihin. Milk kuitenkin puhui homojen asemasta ja heitä koskettavista poliittisista kysymyksistä kaunopuheisemmin. Stokesin lainattiin sanoneen, että hän oli ”vain bisnesmies joka sattuu olemaan homo”, ja hän kertoi olevansa sitä mieltä, että kuka tahansa normaali henkilö saattoi olla myös homoseksuaali. Milk välitti erilaisen, populistisen filosofiansa The New York Timesille seuraavasti: ”Emme halua myötämielisiä liberaaleja, haluamme homoja edustamaan homoja ... Edustan homoja kadulla asuvia – 14-vuotiasta kotoaan karannutta sanantoniolaista. Meidän täytyy kuroa kiinni satojen vuosien vaino. Meidän täytyy antaa toivoa köyhälle karkulaiselle San Antoniosta. He menevät baareihin, koska kirkot ovat vihamielisiä. He tarvitsevat toivoa! He tarvitsevat palan kakusta!”

Myös muut kysymykset olivat Milkille tärkeitä: hän tuki suurempia ja edullisempia päiväkoteja, ilmaista julkista liikennettä ja poliisin toimia valvovan siviililautakunnan perustamista. Hän yritti edistää tärkeitä kaupunginosaansa koskettaneita asioita kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Hän käytti samoja maanisia kampanjataktiikoita kuin aiemmissa vaaleissa: hän järjesti vapaaehtoisia kantamaan kylttejä, kätteli ihmisiä tunteja kerrallaan ja piti kymmeniä puheita, joissa hän kehotti homoja pitämään yllä toivoa. Tällä kertaa jopa The San Francisco Chronicle tuki häntä kaupunginvaltuustoon. Hän sai 30 prosenttia enemmän ääniä kuin kuusitoista muuta ehdokasta, ja kun hänen voittonsa oli käynyt ilmeiseksi, hän saapui Castro Streetille kampanjamanagerinsa moottoripyörän takaistuimella seriffi Richard Hongiston saattamana. Hänen saamaansa tervetulotoivotusta kuvailtiin ”kovaääniseksi ja koskettavaksi”.

Milk oli juuri ottanut uuden rakastajan, Jack Lira -nimisen nuoren miehen, joka tuli usein humalaan julkisesti ja jonka Milkin avustajat usein saattoivat ulos poliittisista tapahtumista. Kalifornian edustajainhuoneen vaaleista saakka Milk oli saanut yhä väkivaltaisempia tappouhkauksia. Hän oli huolestunut siitä, että hänen aiempaa näkyvämpi profiilinsa teki hänestä salamurhayrityksen kohteen. Siksi hän tallensi nauhalle, kenen hän halusi nousevan tilalleen, jos hänet tapettaisiin, ja lisäsi: ”Jos luoti lävistää aivoni, tuhotkoon se jokaisen kaapin oven”.

Kaupunginvaltuutettu

Virkaanastujaiset nostivat Milkin otsikoihin maan tiedotusvälineissä vuonna 1977, sillä hänestä tuli ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen mies, joka valittiin julkiseen luottamustehtävään vaaleilla ja joka ei ollut aiemmin ollut jo luottamustehtävässä. Hän vertasi itseään mustaan baseball-pioneeriin Jackie Robinsoniin ja käveli kaupungintalolle käsikkäin Jack Liran kanssa. Hän totesi, että ”Voit seisoskella ympäriinsä ja heittää tiiliä kaupungintaloa kohti tai voit vallata sen. No, tässä olemme.” Castro ei ollut ainoa kaupunginosa, josta valtuustoon valittiin uudentyyppisiä edustajia. Läpi pääsivät myös ensimmäinen yksinhuoltajaäiti (Carol Ruth Silver), amerikankiinalainen (Gordon Lau) ja musta nainen (Ella Hill Hutch). Yhdessä Milkin kanssa valtuustoon nousi myös entinen poliisi ja palomies Daniel White, joka kertoi kuinka ylpeä hän oli siitä, että hänen isoäitinsä pääsi näkemään hänen virkaanastujaisensa.

Milk tuurasi pormestari George Mosconea päivän ajan vuonna 1978, kun pormestari oli lomalla.
Kuva: Daniel Nicoletta

Milkin into, mieltymys pilailuun ja arvaamattomuus ärsyttivät ajoittain kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Dianne Feinsteinia. Tavatessaan pormestari Mosconen ensimmäistä kertaa Milk kutsui itseään ”queeniksi numero yksi” ja sanoi Mosconelle, että hänen tuli keskustella Alice B. Toklas Memorial Democratic Clubin sijaan Milkin kanssa tavoitellessaan kaupungin homojen ääniä puolelleen – homot muodostivat neljänneksen äänioikeutetuista sanfranciscolaisista. Milkistä tuli kuitenkin Mosconen lähin liittolainen kaupunginvaltuustossa. Hän vihasi erityisesti suuryrityksiä ja kiinteistökeinottelijoita. Hän raivostui, kun asuinrakennuksen paikalle päätettiin keskusta-alueen lähellä rakentaa pysäköintitalo, ja hän yritti ajaa läpi työmatkaveron, jotta kaupungin ulkopuolelta keskustaan töihin autolla ajavien pitäisi maksaa käyttämistään kaupungin palveluista. Milk suostui usein äänestämään Feinsteinia ja muita kokeneita valtuutettuja vastaan. Aluksi hän oli samaa mieltä Dan Whiten kanssa siitä, että Whiten kaupunginosaan Castron eteläpuolelle ei tulisi sijoittaa vanhaan luostariin suunniteltua nuorisomielisairaalaa. Milk kuitenkin päätti muuttaa äänensä saatuaan laitoksesta lisätietoja. Milk varmisti samalla, että White menetti tavoitteen, jonka puolesta hän oli kampanjoinut. White ei unohtanut sitä. Hän vastusti jokaista aloitetta ja kysymystä, jota Milk kannatti.

Milk aloitti kautensa tukemalla kansalaisoikeuslakia, joka kielsi syrjinnän seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Asetusta kutsuttiin ”maan tiukimmaksi ja kattavimmaksi”, ja The New York Timesin mukaan sen läpimeno osoitti ”homoseksuaalien kasvavan poliittisen voiman”. Vain White äänesti sitä vastaan; pormestari Moscone vahvisti innoissaan ehdotuksen laiksi vaaleansinisellä kynällä, jonka Milk oli antanut hänelle tilaisuutta varten.

Toinen Milkin huomion saanut lakiesitys oli tarkoitettu ratkaisemaan ongelma, joka oli viimeaikaisen kyselytutkimuksen mukaan kaupungin pahin: koirien ulosteet. Milk alkoi työskennellä asetuksen parissa kuukauden sisällä virkaanastujaisistaan. Asetuksessa koiranomistajat velvoitettiin keräämään lemmikkiensä jätökset kaduilta. Ehdotusta kutsuttiin nimellä ”pooper scooper law” ja San Franciscon televisio ja sanomalehdet käsittelivät sitä kattavasti. Milk oli kampanjamanagerinsa mukaan ”mestari hoksaamaan, mikä saisi hänet lehtien sivuille”. Hän kutsui lehdistön Duboce Parkiin selittämään, miksi asetusta tarvittiin, ja astui kameroiden käydessä ilmeisen vahingossa ikävään jätökseen. Hänen henkilökuntansa kuitenkin tiesi, että hän oli kierrellyt puistossa jo tuntia ennen lehdistötilaisuutta etsimässä sopivaa kuvauspaikkaa. Tapaus nousi kansallisiin uutisiin ja toi hänelle eniten fanipostia koko hänen poliittisen uransa aikana.

Milk ja Lira erosivat pian, mutta Lira soitti Milkille muutamaa viikkoa eron jälkeen ja pyysi häntä asuntoonsa. Milk saapui paikalle ja löysi Liran hirttäytyneenä. Lira oli kärsinyt jo aiemmin vakavasta masennuksesta, ja Anita Bryantin ja John Briggsin kampanjat olivat järkyttäneet häntä.

Briggsin aloite

Vuonna 1978 John Briggsin oli pakko luopua kampanjastaan Kalifornian kuvernööriksi, mutta hänen tukemaansa Briggsin aloitteeksi kutsuttua ehdotus 6:ta (engl. Proposition 6) kannatettiin innokkaasti. Lakiehdotuksessa homot opettajat ja kaikki homojen oikeuksia tukeneet julkisten koulujen työntekijät olisi pakotettu eroamaan. Briggsin viesti ehdotus 6:n puolesta levisi koko Kalifornian alueelle, ja Harvey Milk osallistui jokaiseen Briggsin järjestämään tapahtumaan. Milk myös kampanjoi lakia vastaan koko osavaltiossa, ja vannoi, että vaikka Briggs voittaisi Kaliforniassa, ei hän tulisi voittamaan San Franciscossa. Briggs väitti heidän lukuisissa väittelyissään, jotka hioutuivat loppua kohti nopeatahtiseksi ja leikkimieliseksi kisailuksi, että homoseksuaalit opettajat tahtoivat hyväksikäyttää ja värvätä lapsia. Milk esitti vastineeksi viranomaisten keräämiä tilastoja, joiden mukaan pedofiilit olivat pääosin heteroseksuaaleja, ja torjui Briggsin esittämät näkökohdat lyhyin vitsein: ”Jos lapset todella matkisivat opettajiaan, nunnia kyllä juoksentelisi ympäriinsä helvetisti paljon enemmän.”

Gay pride -kulkueisiin osallistui San Franciscossa ja Los Angelesissa kesällä 1978 huomattavasti enemmän ihmisiä kuin aiemmin. Arviolta 250 000–375 000 henkeä osallistui San Franciscon Gay Freedom Dayn kulkueeseen; sanomalehtien mukaan korkeat osallistujamäärät johtuivat John Briggsistä. Järjestäjät pyysivät kulkueisiin osallistuvia kantamaan kameroita varten mukanaan kylttejä, joihin oli kirjoitettu heidän kotikaupunkinsa, jotta muut voisivat nähdä, kuinka kaukaa ihmisiä tuli asumaan Castroon. Milk ajoi avoautossa ja kantoi kylttiä, jossa luki: ”Olen Woodmeresta, New Yorkista.” Hän esitti version toivo-puheestaan (engl. Hope Speech), josta tuli hänen kuuluisimpansa ja jonka The San Francisco Examiner kertoi ”sytyttäneen väkijoukon”:

»Tänä Stonewallin vuosipäivänä pyydän homoja sisariani ja veljiäni sitoutumaan taisteluun. Itsensä, vapautensa ja maansa puolesta ... Emme saa oikeuksiamme pysymällä hiljaa kaapeissamme ... Tulemme ulos taistelemaan valheita, myyttejä, vääristelyitä vastaan. Tulemme ulos kertomaan totuuden homoista, sillä olen kyllästynyt hiljaisuuden salaliittoon, joten aion puhua siitä. Ja haluan teidän puhuvan siitä. Teidän täytyy tulla esiin. Kertokaa vanhemmillenne, sukulaisillenne.»

Taistelu homojen oikeuksien puolesta oli kokenut tuona vuonna useita tappioita. Milk pysyi kuitenkin optimistisena ja sanoi, että ”Jos homot häviävätkin näissä aloitteissa, ihmiset saavat silti tietoa. Anita Bryantin ja Daden piirikunnan vuoksi koko maa sai enemmän tietoa homoseksuaalisuudesta kuin koskaan aiemmin. Ensimmäinen askel on aina vihamielisyys, ja sen jälkeen voidaan istua alas ja puhua asiasta.”

Kalifornian entinen kuvernööri Ronald Reagan ilmoitti vastustavansa ehdotusta, koska se rikkoi mahdollisesti yksilönoikeuksia. Vastustuksestaan kertoivat myös kuvernööri Jerry Brown ja presidentti Jimmy Carter, jälkimmäinen Sacramentossa pitämänsä puheen jälkeen. 7. marraskuuta 1978 ehdotus hävisi äänestyksen yli miljoonalla äänellä, mikä hämmästytti aktivisteja. San Franciscossa 75 prosenttia äänesti ehdotusta vastaan.

Musta maanantai

Pääartikkeli: Mosconen ja Milkin salamurhat

10. marraskuuta 1978 eli kymmenen kuukauden kuluttua virkaanastujaisistaan kaupunginvaltuutettu White erosi valtuustosta väittäen, ettei hänen 9 600 dollarin suuruinen vuosipalkkansa riittänyt perheen elättämiseen. Milk oli myös tuntenut palkanalennuksen nahoissaan, kun hänen ja Scott Smithin oli ollut pakko sulkea Castro Camera kuukautta aiemmin. Päivien sisällä White pyysi valtuustopaikkaansa takaisin, mihin pormestari Moscone suhtautui aluksi myötämielisesti. Kuitenkin pohdinnan ja muiden valtuutettujen väliintulon jälkeen pormestari päätti nimittää Whiten tilalle jonkun, joka edusti paremmin Whiten kaupunginosan etnistä monimuotoisuutta ja valtuuston liberaalia suuntaa. 18. marraskuuta uutiset kertoivat kalifornialaisen Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenen Leo Ryanin murhasta. Hän oli Guyanan Jonestownissa katsomassa kaukaista yhteisöä, jonka San Fanciscosta muuttaneet Kansan temppelin jäsenet olivat perustaneet. Seuraavana päivänä kuultiin Kansan temppelin jäsenten joukkoitsemurhasta. Järkytys iski San Franciscoon asteittain, kun kaupungin asukkaat saivat tietää yli 400 Jonestownin asukkaan kuolleen. Dan White huomautti kahdelle avustajalleen, jotka työskentelivät hänen virkaan palauttamisensa puolesta: ”Näettekö tuon? Yhtenä päivänä olen etusivulla ja seuraavana siitä vain pyyhitty pois.” Pian kuolleiden määrä Guyanassa kohosi yli yhdeksän sadan.

Moscone suunnitteli julkistavansa Whiten seuraajan muutamia päiviä myöhemmin, 27. marraskuuta 1978. Puolta tuntia ennen lehdistötilaisuutta Dan White meni sisään kaupungintaloon kellarin ikkunan kautta välttääkseen metallinpaljastimet ja käveli pormestari Mosconen toimistoon. Todistajat kuulivat Whiten ja Mosconen väliltä huutoja ja sitten laukauksia. White ampui pormestaria kerran käsivarteen ja kolme kertaa päähän sen jälkeen kun Moscone oli kaatunut lattialle. White käveli nopeasti entiseen toimistoonsa, latasi poliisiaseensa matkalla ja kohtasi Harvey Milkin, jota hän pyysi astumaan hetkeksi sisään. Dianne Feinstein kuuli laukauksia ja kutsui poliisin. Hän löysi Milkin vatsaltaan lattialta. Milkiä oli ammuttu viisi kertaa, kaksi kertaa päähän lähietäisyydeltä. Feinstein tärisi niin pahasti, että poliisin täytyi auttaa häntä sen jälkeen kun hän oli tunnistanut molemmat ruumiit. Hän ilmoitti lehdistölle: ”Tänään San Francisco on kokenut kaksoistragedian valtavissa mittasuhteissa ... On velvollisuuteni ilmoittaa teille että sekä pormestari Moscone että valtuutettu Harvey Milk on ammuttu.” Hukuttuaan epäuskoisiin huutoihin hän lisäsi, että ”epäilty on valtuutettu Dan White”. Milk oli 48-vuotias, Moscone 49.

Tunnin sisällä White soitti vaimolleen läheisestä ravintolasta; vaimo tapasi Whiten kirkossa ja saattoi hänet poliisin huostaan. Monet asukkaat jättivät kukkia kaupungintalon portaille. Samana iltana Castro Streetille spontaanisti muodostunut väkijoukko eteni kaupungintaloa kohti kynttiläkulkueena. Joukossa oli arviolta 25 000–40 000 henkeä ja se vei Market Streetin leveyden verran tilaa 2,4 kilometrin matkan Castro Streetiltä eteenpäin. Seuraavana päivänä Mosconen ja Milkin ruumiit tuotiin kaupungintalon rotundaan, jossa surijat kävivät hyvästelemässä heidät. Kuusi tuhatta surijaa osallistui pormestari Mosconelle pidettyyn muistotilaisuuteen St. Maryn katedraalissa. Milkille pidettiin kaksi muistotilaisuutta, pienempi Emanu-El-temppelillä ja riehakkaampi oopperatalolla.

Kaupunki tuskissaan

Pormestari Moscone oli hiljattain vahvistanut kaupungintalon turvallisuutta Jonestownin itsemurhien vuoksi. Guyanan tapahtumista selviytyneet kertoivat itsemurhaharjoituksista, joita Jones oli kutsunut ”valkeiksi öiksi” (engl. White Nights). Mosconen ja Milkin murhia koskeneita huhuja ruokki yhteensattuma: Dan Whiten sukunimi ja Jonesin harjoituksistaan käyttämä nimi olivat samat. Järkyttynyt piirikunnansyyttäjä kutsui pian Jonestownin jälkeen tapahtuneita murhia ”käsittämättömiksi”, mutta kielsi tapahtumien välillä olleen mitään yhteyttä. Kuvernööri Jerry Brown määräsi, että kaikki liput tuli Kaliforniassa laskea puolitankoon, ja kutsui Milkiä ”työteliääksi ja omistautuneeksi valtuutetuksi, San Franciscon homoyhteisön johtajaksi, joka piti lupauksensa edustaa kaikkia vaalipiirinsä asukkaita”. Presidentti Jimmy Carter ilmaisi järkytyksensä molemmista murhista ja lähetti kaupungille surunvalittelunsa. Kalifornian edustajainhuoneen puhemies Leo McCarthy kutsui tapahtunutta ”järjettömäksi tragediaksi”. The San Francisco Examinerin otsikko murhien jälkeisenä päivänä oli ”Kaupunki tuskissaan” (engl. A City in Agony); lehden sivuilla murhista kertovat artikkelit oli painettu otsikon ”Musta maanantai” (engl. Black Monday) alle ja sivun toisella puolella kerrottiin, kuinka ruumiita tuotiin Guyanasta kotiin. Pääkirjoitus kuvasi San Franciscoa ”kaupungiksi, jolla on sydämessään enemmän surua ja tuskaa kuin minkään kaupungin tulisi joutua kestämään”, ja siinä kysyttiin miksi tällaisia tragedioita tapahtui, erityisesti ”miehille, joilla on niin paljon lämpöä ja visioita ja runsaasti energiaa”. Dan Whitea syytettiin kahdesta murhasta eikä häntä päästetty vapaaksi takuita vastaan. Häneen oli mahdollisuus käyttää kuolemanrangaistusta, sillä osavaltio oli aikaisemmin hyväksynyt lakiehdotuksen, jonka mukaan virkamiehen murhasta voitiin tuomita kuolemaan tai elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Eräässä murhia ympäröiviä kuukausia käsittelevässä analyysissä vuosia 1978 ja 1979 kutsuttiin ”San Franciscon satumaisen tahraisen historian henkisesti raskaimmiksi vuosiksi”.

32-vuotias White oli ollut armeijassa Vietnamin sodan aikana ja hänet oli valittu kaupunginosansa edustajaksi kovana rikollisuuden vastustajana. Kollegat pitivät häntä tyypillisen amerikkalaisena ja aikaansaavana ”all-American boyna”. Whiten oli ollut tarkoitus vastaanottaa seuraavalla viikolla palkinto siitä, että hän oli pelastanut naisen ja lapsen 17-kerroksisesta palavasta rakennuksesta toimiessaan palomiehenä vuonna 1977. Vaikka hän oli ainoa kaupunginvaltuutettu, joka oli aiemmin samana vuonna äänestänyt Milkin tukemaa homojen oikeuksia parantunutta asetusta vastaan, hänen kerrottiin sanoneen: ”Kunnioitan kaikkien ihmisten oikeuksia, myös homojen.” Milk ja White tulivat aluksi hyvin toimeen keskenään. Eräs Whiten avustajista (joka oli homo) muisti, että ”Danilla oli enemmän yhteistä Harveyn kun kenenkään muun valtuuston jäsenen kanssa.” White tuki homoille vanhuksille tarkoitettua keskusta ja Phyllis Lyonin ja Del Martinin 25. vuosipäivän ja pioneerityön kunnioittamista.

Laatassa Milkin tuhkien päällä lukee (osa tekstistä): [Harvey Milkin] kameraliike ja kampanjapäämaja osoitteessa 575 Castro Street sekä hänen asuntonsa yläkerrassa toimivat keskuksina yhteisön aktivismin laajalle kirjolle: ihmisoikeus-, ympäristö- ja työasioille sekä kaupunginosaa koskettaneille kysymyksille. Harvey Milkin kova työ ja saavutukset kaikkien sanfranciscolaisten puolesta toivat hänelle laajaa kunnioitusta ja tukea. Hänen elämänsä toimii inspiraationa kaikille, jotka ovat sitoutuneet tasavertaisten mahdollisuuksien toteutumiseen ja kiihkoilun päättymiseen.

Sen jälkeen kun Milk oli äänestänyt Whiten kaupunginosaan rakennettavan mielisairaalan puolesta, White kuitenkin kieltäytyi puhumasta Milkille ja kommunikoi hänen kanssaan vain yhden hänen avustajansa välityksellä. Whiten muut tuttavat muistivat, että hän oli erittäin kiihkeä luonne. ”Hän oli impulsiivinen ... Hän oli äärimmäisen kilpailunhaluinen mies, pakkomielteisesti niin ... Luulen, ettei hän kyennyt hyväksymään tappiota”, San Franciscon apulaispalopäällikkö kertoi toimittajille. Whiten ensimmäinen kampanjamanageri jätti työnsä kesken kampanjan ja kertoi toimittajalle, että White oli itserakas ja että hän selvästi vastusti homoja, vaikka White kielsikin asian lehdistölle. Whiten tuttavat ja kannattajat kuvasivat häntä ”mieheksi, jolla on nyrkkeilijän temperamentti ja vaikuttava kyky hautoa kaunaa”. Whiten ja Milkin välillä juossut avustaja muisti, että ”Puhuessani hänelle tajusin, että hän näki Harvey Milkin ja George Mosconen edustavan kaikkea, mikä maailmassa oli vialla.”

Kun Milkin ystävät etsivät hänen kaapistaan pukua hautajaisia varten, he huomasivat, kuinka paljon viimeaikainen tulojen romahdus kaupunginvaltuutettuna oli vaikuttanut Milkin elämään. Kaikki hänen vaatteensa olivat hajoamassa; kaikissa hänen sukissaan oli reikiä. Hänet polttohaudattiin ja hänen tuhkansa jaettiin. Hänen lähimmät ystävänsä sirottelivat suurimman osan niistä San Franciscon lahteen. Osa niistä suljettiin kapseliin ja haudattiin jalkakäytävän alle 575 Castro Streetin eteen, jossa Castro Camera oli sijainnut. Virkaatekevä pormestari Dianne Feinstein valitsi Harry Brittin hänen seuraajakseen. Britt oli yksi neljästä henkilöstä, jotka Milk oli nimennyt nauhalla hyväksyttäviksi seuraajikseen, jos hänet surmattaisiin.

Oikeudenkäynti

Dan Whiten pidätys ja oikeudenkäynti aiheuttivat sensaation ja toivat ilmi kaupungin poliisin ja liberaalin väestön väliset vaikeat jännitteet. San Franciscon poliisiin kuului pääasiassa työväenluokkaisia miehiä, joilla oli irlantilaiset sukujuuret ja jotka inhosivat kasvavaa homoväestöä ja kaupungin hallinnon liberaalia suuntaa. Kun White oli antautunut poliisille ja tunnustanut, hän istui sellissään samalla kun hänen entiset poliisikollegansa kertoivat Harvey Milk -vitsejä; poliisit käyttivät avoimesti ”Vapauttakaa Dan White” -t-paitoja murhan jälkeisinä päivinä. San Franciscon apulaisseriffi totesi myöhemmin: ”Mitä enemmän tarkkailin vankilan tapahtumia, sitä vähemmän näin Dan Whiten teon yksilön suorittamana tekona ja aloin sen sijaan nähdä sen poliittisena tekona poliittisen liikkeen sisällä.” White ei osoittanut minkäänlaista katumusta ja vaikutti haavoittuvaiselta ainoastaan soittaessaan vankilasta kahdeksan minuutin puhelun äidilleen.

Whiten oikeudenkäynnin valamiehistö koostui valkoisista, keskiluokkaisista sanfranciscolaisista, jotka olivat pääosin katolisia; homoja ja etnisten vähemmistöjen jäseniä ei päästetty valamiehistöön. Valamiehistö suhtautui syytettyyn ilmeisen myötämielisesti: jotkut sen jäsenet itkivät kuullessaan Whiten kyyneleiden täyttämän tunnustuksen, jonka lopussa kuulustelija kiitti Whitea rehellisyydestä. Whiten puolustusasianajaja Doug Schmidt väitti, ettei White ollut vastuussa teoistaan, sillä hän oli syyntakeeton: ”Hyvät ihmiset, hienot ihmiset, joilla on hieno tausta, eivät yksinkertaisesti murhaa ihmisiä kylmäverisesti.” Schmidt yritti todistaa, että Whiten ahdistunut mielentila johtui kaupungintalon poliitikkojen manipuloinnista: he olivat pettäneet ja hämmentäneet Whitea yhä uudelleen luvaten lopulta antaa hänelle hänen työnsä takaisin vain torjuakseen hänet jälleen. Schmidt sanoi, että roskaruoan syöpöttely murhaa edeltävänä yönä oli osoitus Whiten huonosta henkisestä tilasta ja pahentanut sitä, koska hänen tiedettiin yleensä pitäneen huolta ruokavaliostaan. Alueen sanomalehdet nimesivät puheenvuoron nopeasti Twinkie-puolustukseksi. White vapautettiin murhasyytteistä 21. toukokuuta 1979, mutta hänet todettiin syylliseksi molempien uhrien tappoon (engl. voluntary manslaughter) ja hänet tuomittiin vankeuteen seitsemän ja kahden kolmasosavuoden ajaksi. Koska tuomio lyheni jo istutun ajan ja hyvän käytöksen vuoksi, hän tulisi vapautumaan viiden vuoden kuluttua. Hän itki kuullessaan tuomion.

White Night -mellakat

Pääartikkeli: White Night -mellakat

Mellakoitsijoita San Franciscon kaupungintalon ulkopuolella 21. toukokuuta 1979.
Kuva: Daniel Nicoletta

Virkaatekevä pormestari Feinstein, kaupunginvaltuutettu Carol Ruth Silver ja Milkin seuraaja Harry Britt tuomitsivat valamiehistön päätöksen. Kun se julistettiin kaupungin poliisiradiossa, joku poliisin yhtyeestä lauloi taustalla kappaletta ”Danny Boy”. Väkijoukko käveli jälleen Castro Streetiltä kaupungintalolle hoilaten ”Kostakaa Harvey Milk” (engl. Avenge Harvey Milk) ja ”Hän pääsi murhasta pälkähällä” (engl. He got away with murder). Sekasorto paheni nopeasti ja kiviä heiteltiin rakennuksen etuovia kohti. Milkin ystävät ja avustajat yrittivät estää tuhoa, mutta yli 3 000 hengen väkijoukko ei välittänyt heistä ja sytytti poliisiautoja tuleen. Mellakoijat työnsivät palavan lehtienjakelulaatikon kaupungintalon murretuista ovista sisään ja hurrasivat liekkien kasvaessa. Toimittaja kysyi eräältä mellakoitsijalta, miksi he tuhosivat kaupunkia, ja mellakoitsija vastasi: ”Kerro ihmisille vain, että söimme liian monta Twinkie-patukkaa. Siksi tämä tapahtuu.” Poliisipäällikkö käski poliiseja pitäytymään kostotoimista ja pysymään asemissaan. White Night -mellakoiksi nimetyt levottomuudet kestivät useita tunteja.

Myöhemmin samana iltana, 21. toukokuuta 1979, useita poliisiautoja täynnä mellakkavarusteisiin pukeutuneita poliiseja saapui Elephant Walk Barin eteen Castro Streetillä. Harvey Milkin suojatti Cleve Jones ja San Francisco Chroniclen toimittaja Warren Hinckle katsoivat vierestä, kun poliisit syöksyivät sisälle baariin ja alkoivat hakata sen asiakkaita sattumanvaraisesti. 15 minuutin taistelun jälkeen he lähtivät baarista ja hyökkäsivät kadulla kävelleiden ihmisten kimppuun. Poliisipäällikkö määräsi lopulta joukkonsa poistumaan kaupunginosasta. Aamuun mennessä 61 poliisia sekä sata mellakoitsijaa ja Castron homoa asukasta oli otettu sairaalaan. Kaupungintalon, poliisiautojen ja Elephant Walk Barin vahingot kohosivat yli miljoonaan dollariin.

Tuomion jälkeen piirikunnansyyttäjä Joseph Freitas joutui kohtaamaan raivostuneen homoyhteisön ja selittämään, mikä oli mennyt vikaan. Syyttäjä tunnusti, että hän oli säälinyt Whitea ennen oikeudenkäyntiä ja että hän ei ollut kysynyt Whiten tunnustuksen tallentaneelta kuulustelijalta (joka oli Whiten lapsuudenystävä ja hänen valmentajansa poliisin softball-joukkueessa) tämän ennakkoasenteista ja poliisin tuesta Whitelle, koska hän ei ollut halunnut nolata etsivää oikeudessa perheensä edessä. Freitas ei ollut myöskään kyseenalaistanut Whiten mielentilaa, mielenterveysongelmien puutetta tai tuonut esiin kaupungin politiikkaa ja ehdottanut motiiviksi kostoa. Kaupunginvaltuutettu Carol Ruth Silver todisti oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä, etteivät White ja Milk olleet olleet ystävällisiä toisilleen, mutta hänenkin oli täytynyt ottaa itse yhteyttä syyttäjään ja pyytää päästä todistajaksi. Todistus oli ainoa, jossa valamiehistö kuuli miesten vaivautuneesta suhteesta. Freitas syytti valamiehistöä, jonka ”oikeudenkäynnin koko tunteellinen puoli” oli hänen mielestään vienyt mukaansa.

Jälkipyykki

Milkin ja Mosconen murhat ja Whiten oikeudenkäynti muuttivat kaupungin politiikkaa ja Kalifornian lakijärjestelmää. Vuonna 1980 San Francisco päätti lopettaa suorat kaupunginvaltuuston vaalit, koska syvästi jakautuneen valtuuston pelättiin vahingoittavan kaupunkia ja sen ajateltiin olleen yksi murhiin vaikuttanut tekijä. 1990-luvun puolivälissä syntynyt ruohonjuuritason liike vaalien palauttamiseksi onnistui tavoitteessaan ja kaupunki alkoi valita valtuustoonsa edustajia kaupunginosista jälleen vuonna 2000. Dan Whiten oikeudenkäynnin jälkeen äänestäjät päättivät Kaliforniassa muuttaa lakia, jotta syytetyt eivät pääsisi yhtä todennäköisesti vapaalle jalalle, jos he tiesivät mitä olivat tekemässä mutta väittivät olleensa täyttä ymmärrystä vailla. Syyntakeettomuutta (engl. diminished capacity) ei enää hyväksytty puolustukseksi, mutta oikeusistuimet ottivat vastaan siitä kertovia todisteita pohtiessaan, miten jo tuomittua syytettyä tulisi rankaista. ”Twinkie-puolustuksesta” on tullut osa yhdysvaltalaista mytologiaa ja sillä tarkoitetaan yleensä oikeusjuttua, jossa murhaaja pääsee pälkähästä, koska hän on syöpötellyt roskaruokaa. Tarina Twinkie-puolustuksesta jättää huomiotta Whiten huonot poliittiset taidot, hänen suhteensa George Mosconeen ja Harvey Milkin ja sen, mitä San Francisco Chroniclen kolumnisti Herb Caen on kuvannut poliisin pandeemiseksi ”vastenmielisyydeksi (vähättely) homoseksuaaleja kohtaan”.

Dan White vietti vankilassa hieman yli viisi vuotta. Puolitoista vuotta vapautumisensa jälkeen 22. lokakuuta 1985 White löydettiin kuolleena käynnissä olleesta autosta entisen vaimonsa autotallista. Hän oli 39-vuotias. Whiten puolustusasianajaja kertoi toimittajille, että White oli ollut allapäin menetettyään perheensä ja surkutellut aiheuttamaansa tilannetta. Asianajaja lisäsi: ”Tämä oli sairas mies.”

Perintö

Politiikka

Poliittisella urallaan Harvey Milk yritti parantaa hallinnon reagointikykyä kansalaisten ongelmiin, edistää homojen oikeuksia ja korostaa kaupunginosien merkitystä kaupungille. Jokaisen kampanjansa alussa Milk lisäsi julkiseen filosofiaansa uuden poliittisen kysymyksen. Vuoden 1973 kampanjan aikana hän keskittyi ensimmäiseen kysymykseen: hänen etujaan ei pienen liikeyrityksen omistajana otettu huomioon San Franciscossa, kaupungin kosiskelemien suuryritysten hallitsemassa kaupungissa, koska suuri talousinstituutio ei edustanut häntä. Vaikka hän ei piilottanut homouttaan, siitä ei tullut merkittävää kysymystä ennen Kalifornian edustajainhuoneen vaaleja vuonna 1976. Asia nousi esiin kaupunginvaltuuston vaaleissa Rick Stokesia vastaan käydyn kampanjan aikana, sillä se oli osa hänen yksilönvapauksia koskevia aatteitaan.

Milk uskoi vahvasti, että kaupunginosat vahvistivat yhteisöllisyyttä ja loivat kokemuksen elämästä pikkukaupungissa, ja että Castron tulisi tuottaa palveluita kaikille asukkailleen. Hän vastusti peruskoulun sulkemista; vaikka suurimmalla osalla Castrossa asuvista homoista ei ollut lapsia, Milk näki kaupunginosansa paikkana, jonne kaikki voisivat olla tervetulleita. Hän käski avustajiaan keskittymään katujen kuoppien täyttämiseen ja kehui, että viidenteen kaupunginosaan oli asennettu 50 uutta stop-merkkiä. San Franciscon asukkaiden suurin valituksen aihe olivat koirien ulosteet, joten Milk asetti etusijalle asetuksen, joka teki jätösten korjaamisen pakolliseksi. Randy Shilts huomautti, että ”jotkut voisivat väittää, että Harvey oli sosialisti tai että hän noudatti jotakin muuta ideologiaa, mutta todellisuudessa Harveyn poliittinen filosofia ei ollut koskaan monimutkaisempi kuin kysymys koirien jätöksistä; hallinnon tulisi vastata ihmisten perustarpeisiin.”

Tutkija Karen Fossin mielestä Milkillä oli suuri vaikutus San Franciscon politiikkaan siksi, että hän oli aivan erilainen kuin kaikki muut kaupungin poliitikot. Foss kirjoittaa: ”Milk sattui olemaan todella innostunut, karismaattinen hahmo, joka rakasti draamaa ja jolla ei ollut mitään menetettävää ... Naurun, takaiskujen, itsensä ylittämisen ja sisäpiiriläisen/ulkopuolisen asemansa avulla Milk onnistui luomaan ilmapiirin, jossa voitiin keskustella asioista. Hänellä oli myös keino tuoda yhteen vaalipiirinsä eri äänestäjäryhmien erimieliset äänet.” Milk oli ollut innostava puhuja jo aloittaessaan kampanjoinnin vuonna 1973, ja kaupunginvaltuutettuna hänen puhujantaitonsa ainoastaan kehittyivät. Hänen tunnetuimpia puheenaiheitaan alettiin nimittää ”toivo-puheeksi” (engl. Hope Speech), josta tuli koko hänen poliittisen uransa peruspuhe. Se alkoi vitsillä siitä, että homojen syytettiin värväävän riveihinsä vaikutuksille alttiita nuoria: ”Nimeni on Harvey Milk – ja haluan värvätä sinut”. Hänen ystävänsä ja avustajansa pitivät parhaana puheen versiota, jonka hän piti lähellä kuolemaansa ja jonka lopetus oli tehokkain:

»Ja nuoret homot Pennsylvanian Altoonassa ja Minnesotan Richmondissa jotka ovat tulossa ulos kaapista ja kuulevat Anita Bryantin ja hänen tarinansa televisiossa. Ainoa asia, jota he voivat odottaa innolla, on toivo. Ja heille täytyy antaa toivoa. Toivoa paremmasta maailmasta, paremmasta huomisesta, paremmasta paikasta jos paineet kotona ovat liian suuret. Toivoa siitä, että kaikki päättyy vielä hyvin. Ilman toivoa eivät vain homot vaan myös mustat, vanhukset, vammaiset, kaikki ulkopuoliset, kaikki me ulkopuoliset luovutamme. Ja jos autatte valitsemaan keskuskomiteaan ja muihin virkoihin enemmän homoja, se näyttää vihreän valon kaikille, jotka tuntevat itsensä sorretuiksi, vihreän valon siirtyä eteenpäin. Se tarkoittaa toivoa kansakunnalle, joka on luovuttanut, koska jos homo voi menestyä, ovet ovat avoinna kaikille.»

Elämänsä viimeisinä vuosina Milk painotti, että homojen tulisi olla näkyvämmässä asemassa, jotta heihin kohdistuva syrjintä ja väkivalta saataisiin loppumaan. Vaikka Milk ei ollut kertonut äidilleen homoudestaan ennen tämän kuolemaa useita vuosia aiemmin, Milk kehotti muita tekemään niin nauhalla, jolla hän ennusti tulevansa salamurhatuksi:

»En voi estää ketään vihastumasta tai turhautumasta. Voin vain toivoa, että he muuntavat vihansa ja turhautumisensa joksikin positiiviseksi, niin että kaksi, kolme, neljä, viisi sataa astuu esiin, niin että homot lääkärit astuvat esiin, homot asianajajat, homot pankkiirit, homot arkkitehdit ... Toivon, että jokainen ammatissa toimiva homo sanoo: ”jo riittää”, tulee esiin ja kertoo kaikille, käyttää merkkiä, antaa maailman tietää. Ehkä se auttaa.»

Milkin salamurha ja hänen poliittisen uransa ovat kuitenkin kietoutuneet yhteen, osittain siksi, että hänet surmattiin suosionsa huipulla. Historioitsija Neil Miller kirjoittaa: ”Kukaan muu nykyajan yhdysvaltalainen homoliikkeen johtaja ei ole saavuttanut eläessään samaa asemaa kuin Milk saavutti kuollessaan.” Hänen perinnöstään on tullut moniselitteinen; Randy Shilts päättää kirjoittamansa elämäkerran toteamalla, että Milkin menestys, murha ja Whiten tuomion väistämätön epäoikeudenmukaisuus edustivat kaikkien homojen kokemusta. Milkin elämä oli ”homoseksuaalisen kokemuksen vertauskuva Yhdysvalloissa”. Frances FitzGeraldin mukaan Milkin legenda ei ole pysynyt voimissaan, koska kukaan ei kyennyt ottamaan hänen paikkaansa hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina: ”Castro piti häntä marttyyrina, mutta ymmärsi hänen marttyyriutensa tarkoittavan loppua eikä alkua. Hän oli kuollut, ja hänen mukanaan myös suuri osa Castron optimismista, idealismista ja kunnianhimosta vaikuttivat kuolleen. Castro ei kyennyt löytämään hänen paikalleen ketään johon kiintyä, eikä mahdollisesti halunnutkaan ketään.” Milkin kuoleman 20-vuotispäivänä historioitsija John D'Emilio sanoi, että ”Perintö, josta luulen että hän haluaisi tulla muistetuksi, oli tarve elää oma elämänsä kaikkina aikoina rehellisesti.” Koska Milkin poliittinen ura oli niin lyhyt, Cleve Jonesin mielestä hänen kuolemansa oli sitä tärkeämpi: ”Hänen murhansa ja reaktio siihen tekivät homojen ja lesbojen osallistumisen poliittiseen prosessiin pysyväksi ja kiistattomaksi.”

Tunnustukset ja media

Sateenkaarilippu Harvey Milk Plazan yllä Castron kaupunginosassa.

San Franciscon kaupunki on kunnioittanut Milkiä nimeämällä useita paikkoja hänen mukaansa. San Franciscossa Market ja Castro Streetin risteyksessä Harvey Milk Plazan yllä liehuu valtava sateenkaarilippu. San Francisco Gay Democratic Club muutti nimensä Harvey Milk Memorial Gay Democratic Clubiksi vuonna 1978 ja kehuu, että se on demokraattisen puolueen suurin järjestö kaupungissa. New Yorkissa on Harvey Milk High School -ohjelma, joka keskittyy homojen, lesbojen, biseksuaalisten ja transsukupuolisten nuorten tarpeisiin ja toimii Hetrick-Martin-instituutissa.

Freelance-toimittaja Randy Shilts kirjoitti Milkistä elämäkerran vuonna 1982. Se oli hänen ensimmäinen kirjansa ja nimeltään The Mayor of Castro Street. Shilts kirjoitti teoksen, kun hän ei kyennyt löytämään vakituista työtä avoimesti homona toimittajana. Kirjaan perustuva dokumenttielokuva The Times of Harvey Milk voitti parhaan dokumentin Oscar-palkinnon vuonna 1984. Ohjaaja Rob Epstein selitti myöhemmin, miksi hän päätti tehdä elokuvan Milkin elämästä: ”Tuohon aikaan kaikista meistä jotka elimme San Franciscossa tuntui, että se oli elämää muuttava tapahtuma, että koko maailman silmät katselivat meitä, mutta itse asiassa suurin osa maailmasta San Franciscon ulkopuolella ei tiennyt siitä mitään. Se oli vain todella lyhyt, alueellinen, paikallinen juttu, jossa San Franciscon pormestari ja kaupunginvaltuuston jäsen tapettiin. Sillä ei juuri ollut jälkikaikua.” The Harvey Milk Show -niminen musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1991. Stewart Wallacen säveltämä ooppera Harvey Milk, joka ”mytologisoi Milkin modernin homojen oikeuksien liikkeen synnyn symboliksi”, valmistui vuonna 1996. Marraskuussa 2008 elokuva Milk sai ensi-iltansa koko Yhdysvalloissa; se esitettiin ensimmäisen kerran Castro Theaterin hyväntekeväisyysnäytöksessä 28. lokakuuta. Elokuvan ohjasi Gus Van Sant, pääosaa Harvey Milkin roolissa esitti Sean Penn ja Dan Whitea näytteli Josh Brolin. Elokuvan kuvaaminen kesti kahdeksan viikkoa ja sen joukkokohtauksissa käytettiin usein avustajia, jotka olivat olleet oikeasti paikalla todellisissa tapahtumissa, kuten vuoden 1978 Gay Freedom Day -kulkueessa, kun Milk piti puheensa toivosta.

Milk otettiin Time-lehden luetteloon 1900-luvun sadasta sankarista ja ikonista ”symbolina siitä, mitä homot voivat saavuttaa ja vaaroista, joita he kohtaavat tehdessään niin”. Oikuistaan ja julkisuustempuistaan huolimatta ”kukaan ei ymmärtänyt Milkiä paremmin, miten hänen julkinen roolinsa voi vaikuttaa ihmisten elämiin ... [hän] tiesi, että homojen ahdingon perimmäisin syy oli näkymättömyys.” The Advocate sijoitti Milkin kolmanneksi luettelossaan 1900-luvun ”40 sankarista” ja lainasi Dianne Feinsteinia: ”Hänen homoseksuaalisuutensa antoi hänen nähdä arvet, jotka kaikilla sorretuilla ihmisillä on. Hän uskoi, että mikään uhraus ei ollut liian suuri ihmisoikeuksien puolesta.” Harry Britt teki yhteenvedon Milkin vaikutuksesta iltana, jona Milk ammuttiin vuonna 1978: ”Mitä tahansa maailma on opettanutkaan meille itsestämme, voimme olla kauniita ja voimme saada juttumme kokoon ... Harvey oli profeetta ... hän eli näyn mukaan ... Jotain todella erityistä tulee tapahtumaan tässä kaupungissa ja sillä tulee olemaan Harvey Milkin nimi.”

Harvey Milkin mukaan on nimetty myös Yhdysvaltain laivaston säiliölaiva USNS Harvey Milk (T-AO-206).

John Badenin laatima Harvey Milkiä esittävä seinämaalaus osoitteessa 575 Castro Street, jossa Milkin liike Castro Camera sijaitsi. Maalauksen aseesta tulee Milkin sitaatti: ”Jos luoti lävistää aivoni, tuhotkoon se jokaisen kaapin oven.”

Lähteet

• Clendinen, Dudley ja Nagourney, Adam: Out for Good: The Struggle to Build a Gay Rights Movement in America. Simon & Schuster, 1999. ISBN 0684810913.
• de Jim, Strange: San Francisco's Castro. Arcadia Publishing, 2003. ISBN 9780738528663.
• Duberman, Martin: Left Out: the Politics of Exclusion: Essays, 1964–1999. Basic Books, 1999. ISBN 0465017444.
• Hinckle, Warren: Gayslayer! The Story of How Dan White Killed Harvey Milk and George Moscone & Got Away With Murder. Silver Dollar Books, 1985. ISBN 0933839014.
• Marcus, Eric: Making Gay History. HarperCollins Publishers, 2002. ISBN 0060933917.
• Miller, Neil: Out of the Past: Gay and Lesbian History from 1869 to the Present. Vintage Books, 1994. ISBN 0679749888.
• Shilts, Randy: The Mayor of Castro Street: The Life and Times of Harvey Milk. St. Martin's Press, 1982. ISBN 0312523300.
• Smith, Raymond, Haider-Markel, Donald, eds.: Gay and Lesbian Americans and Political Participation. ABC-CLIO, 2002. ISBN 1576072568.
• Weiss, Mike: Double Play: The San Francisco City Hall Killings. Addison Wesley Publishing Company, 1984. ISBN 0201095955.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Harvey Milk Wikimedia Commonsissa

• The James C. Hormel Gay & Lesbian Center San Franciscon kirjastossa: (Arkistoitu – Internet Archive) Harvey Milk Archives – Scott Smith Collection (englanniksi)
• Huomattava kokoelma valokuvia ja Milkiä käsittelevää historiaa (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Harvey Milk City Hall Memorial (englanniksi)
• Harvey Milk Opera (englanniksi)
• Milk ja The Times of Harvey Milk Internet Movie Databasessa (englanniksi)
• The Gay, Lesbian, Bisexual, Transgender Historical Society, jolla on Milkin omaisuutta (englanniksi)
• Harvey Milk Civil Rights Academyn peruskoulu San Franciscossa (englanniksi)
• Harvey Milk High School New Yorkissa (englanniksi)
• Otteita Milkin "Hope"-puheesta (englanniksi)
• Milk in the wake of Prop 8^{[vanhentunut linkki]} (englanniksi)