Wikipedia

Giacomo Casanova

venetsialainen seikkailija ja kirjailija
Hakusana ”Casanova” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Giacomo Girolamo Casanova (2. huhtikuuta 1725 Venetsia, Venetsian tasavalta – 4. kesäkuuta 1798 Dux, Böömin kuningaskunta) oli venetsialainen seikkailija ja kirjailija. Hän on erityisen kuuluisa elämäkertansa Histoire de ma vie ansiosta, jossa hän kertoo skandaalien värittämästä elämästään ja lukuisista naissuhteistaan. Nykyajan ihmisten käsitys perustuu elämäkerran osittain fiktivisoituun versioon; Suomessa casanova tarkoittaakin yksinomaan naistenmiestä.

Giacomo Casanova
Giacomo Casanovan muotokuva. Piirtänyt hänen veljensä taidemaalari Francesco Casanova vuosina 1750–1755.
Giacomo Casanovan muotokuva. Piirtänyt hänen veljensä taidemaalari Francesco Casanova vuosina 1750–1755.
Henkilötiedot
Syntynyt2. huhtikuuta 1725
Venetsia, Venetsian tasavalta
Kuollut4. kesäkuuta 1798 (73 vuotta)
Dux, Böömin kuningaskunta

Casanova ehti elämänsä aikana toimia upseerina, viulistina, vakoojana ja diplomaattina, ja hän oli vankina Venetsian vankilassa, josta oli ”mahdotonta paeta” mutta josta hän kuitenkin onnistui karkaamaan. Elämänsä loppupuolella Casanova toimi kirjastonhoitajana. Hän kuului myös vapaamuurareihin.

Elämänvaiheet muokkaa

Nuoruusvuodet muokkaa

Giacomo Girolamo Casanova syntyi Venetsiassa vuonna 1725 näyttelijätär Zanetta Farussin ja näyttelijä Gaetano Giuseppe Casanovan vanhimpana lapsena. Hänelle syntyi myöhemmin vielä viisi sisarusta. Farussin ammatin vuoksi on esiintynyt epäilyä, että joidenkuiden tai kaikkien isä saattaisi olla joku muu; Giacomo itse epäili isäkseen Michele Grimania, jonka suku omisti San Samuelen teatterin, jossa vanhemmat olivat työskennelleet; tietoa ei kuitenkaan mainita Giacomon elämäkerrassa.

Giacomon isä kuoli hänen ollessaan kahdeksan. Hänen äitinsä lähetti Giacomon alkeiskouluun Padovaan tämän yhdeksäntenä syntymäpäivänä ja palasi itse Venetsiaan. Grimanit huolehtivat hänen koulunkäyntinsä kustannuksista. Koulussa hän osoitti suurta lahjakkuutta. Kuusitoistavuotiaana hän valmistui lakimieheksi Padovan yliopistosta opiskeltuaan moraalifilosofiaa, kemiaa, matematiikkaa ja lakia. Hän oli myös kiinnostunut lääketieteestä ja myöhemmin elämässään harmitteli, ettei ollut hankkiutunut lääkärinuralle. Myöhemmin hän osoitti luontaista lahjakkuutta amatöörilääkärinä.[1]

Uran alkuvaiheet muokkaa

Casanova palasi vuonna 1739 Venetsiaan,[2] missä ryhtyi abateksi (ransk. abbé) pyrkiäkseen kirkonmiehen uralle. 76-vuotias Venetsian senaattori Alvise Gasparo Malipiero tutustutti hänet seurapiireihin ja opetti hänelle seurapiirielämän taitoja. Casanovan kirkollinen ura jäi lyhyeksi ja skandaalien värittämäksi. Tämän jälkeen hän kertoo olleensa Venetsian armeijan upseerina Konstantinopolissa ja myöhemmin Korfulla, mutta nuo 1740-luvun alkupuolen vuodet ovat tulkinnanvaraisia.[3] Kyllästyttyään armeijan liian hitaaseen urakehitykseen hän palasi Venetsiaan ja toimi viulistina San Samuelen teatterissa, joka oli yhä Grimanien omistuksessa. 21-vuotiaana hän pelasti Bragadin-sukuun kuuluvan venetsialaisen aatelisen hengen; tämä tuki häntä myöhemmin rahallisesti. Vuonna 1748 Casanova joutui lähtemään Venetsiasta sotkeuduttuaan uusiin skandaaleihin: pilailutarkoituksessa haudasta kaivettu vainajan käsivarsi säikytti uhrinsa niin perusteellisesti, että tämä jäi hermoheikoksi loppuiäkseen; lisäksi Casanova joutui vastaamaan raiskaussyytteeseen, josta hänet kuitenkin vapautettiin.[4]

Pakolaisena ja ritarina muokkaa

Vietettyään aikaa Pariisissa, Dresdenissä, Prahassa ja Wienissä, Casanova palasi kotikaupunkiinsa Venetsiaan vuonna 1753.[5] Vuonna 1755 hänet vangittiin ja tuomittiin kerettiläisyydestä Venetsian inkvisitiossa viideksi vuodeksi dogen lyijykattoisen vankilan Lyijykammioon.[6] 1. marraskuuta 1756 Casanova pakeni tästä vankilasta,[7] josta kukaan ei ollut aiemmin päässyt pakoon, niin väitettiin, vaikka se ei tosiasiassa pitänyt paikkaansa.[8] Casanova pakeni Pariisiin, jonne hän saapui 5. tammikuuta 1757,[9] samana päivänä, kun Robert-Francois Damiens yritti murhata Ludvig XV:n.

Pariisissa hän osallistui ensimmäisten valtiollisten arpajaisten järjestämiseen, mikä salli hänen kerätä suuren omaisuuden. Markiisitar Jeanne d'Urfé otti hänet suojelukseensa. Hän esiintyi taitavasti ruusuristiläisenä ja alkemistinä ja pystyi näin tutustumaan useisiin aikakautensa vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin. Näiden joukossa olivat Madame de Pompadour, Kreivi Saint-Germain, Jean le Rond d'Alembert ja Jean-Jacques Rousseau. Vuonna 1758 hän sai tehtäväkseen valtion joukkovelkakirjojen myynnin Amsterdamissa. Tästä tehtävästä hän sai niin paljon rahaa, että pystyi perustamaan oman silkkitehtaansa seuraavana vuonna. Suuri osa varoista kuitenkin kului suhteisiin naispuolisten työntekijöiden kanssa, ja Casanova joutui pian velkavankeuteen, mistä hän kuitenkin vapautui markiisitar d'Urfen vaikutuksesta. Myytyään loput omaisuudestaan Casanova matkusti täyttämään uutta tehtävää Alankomaihin, missä hän kuitenkin epäonnistui ja joutui pakenemaan Stuttgartiin, jossa hän menetti loputkin omaisuudestaan.

Paavi Klemens XIII myönsi Casanovalle ritarikunnan jäsenyyden. Vuonna 1761 Casanova edusti Portugalia Augsburgin kongressissa, jonka Ranska oli järjestänyt yrittäessään välittää seitsenvuotisen sodan loppumaan. Maanpakolaisvuosinaan Casanova kävi kaikissa Euroopan tärkeimmissä kaupungeissa, joista monesti hänet karkotettiin skandaalien takia.

Vuonna 1766 Casanova haavoittui pistoolikaksintaistelussa kreivi Franciszek Ksawery Branickin kanssa. Taistelu käytiin italialaisen näyttelijättären vuoksi. Taistelun vuoksi hänet karkotettiin Varsovasta.

Hän sai luvan palata Venetsiaan 1774 oltuaan kahdeksantoista vuotta maanpaossa, mutta hänet karkotettiin taas vuonna 1783, koska hän oli kirjoittanut satiirin Venetsian ylimystöstä; satiiri oli ainoa kerta, kun hän julkisesti ilmoitti Grimanin isäkseen.

Eläkevuodet muokkaa

 
Casanova vuonna 1788

Casanova jäi ”eläkkeelle” 1785 palkkautuessaan kreivi Joseph Karl von Waldsteinin kirjastonhoitajaksi tämän Duxissa Böömissä sijaitsevaan linnaan. Täällä hän kirjoitti elämäkertansa, joka näennäisesti jäi kesken, mutta esimerkiksi Hannu Mäkelä on sitä mieltä että ratkaisu oli tietoinen: lopusta ei ollut mitään mukavaa kerrottavaa.[10] Hänen elämänsä linnassa oli tylsää, kivuliasta ja turhauttavaa.

Casanova kuoli 4. kesäkuuta 1798. Hänen viimeisten sanojen kerrotaan olleen ”Olen elänyt filosofina ja kuolen kristittynä”.[11]

Naistenmiehen maine muokkaa

Casanovan yksipuolinen maine viettelijänä ei tee hänelle oikeutta. Hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan muistelmista lemmenseikkailut muodostavat kaikkiaan vain vähäisen osan. Casanova oli kylläkin vakaumuksellinen elämästä nautiskelija, joka ansaitsi älynsä ja esiintymistaitonsa turvin omaisuuksia vain tuhlatakseen ne uhkapeleihin ja ylellisyyksiin. Hänen suurin heikkoutensa olivat naiset, eikä kiinnostus suinkaan ollut yksipuolista; salskea ja hurmaava matkamies kaipasi pelkkien valloitusten sijaan myös syvällisempää sielunkumppanuutta ja rakkautta.[12] Vaikka naisten asema yhteiskunnassa oli hänen elinaikanaan huomattavasti nykyistä rajoitetumpi ja alistetumpi, mikä ilmenee myös hänen muistelmistaan, hän oli aikaansa edellä omassa suhtautumisessaan vastakkaiseen sukupuoleen ja seksuaaliseen tasa-arvoon.[13][14]

Casanova tutustui seksiin ensimmäistä kertaa ilmeisesti 11-vuotiaana, kun hänen opettajansa nuorempi sisar tyydytti hänet kädellään, ja menetti poikuutensa 16-vuotiaana kahdelle aloitteelliselle sisarukselle. Hänellä lienee ollut yli 200 rakastajatarta, joista monet käyttivät hyväkseen hänen ystävällisyyttään ja anteliaisuuttaan. Heidän joukossaan oli nunnia, kurtisaaneja ja aatelisvaimoja. Hänen elämänsä suurin rakkaus oli aviomiestään paennut nuori aatelisrouva ”Henriette”, jonka todellisesta henkilöllisyydestä on useita teorioita. Kolme kuukautta kestänyt suhde päättyi onnettomasti Henrietten paljastuttua ja jouduttua palaamaan miehensä suvun luo Ranskaan.[15] Lontoossa taas 16-vuotias kurtisaani Marie-Anne-Geneviève Augspurgher, ”La Charpillon”, ajoi Casanovan sekaisin kiusoittelullaan, joka tuotti lopulta kovan kolauksen hänen itsetunnolleen. Muistelmissaan Casanova kertoo, että hänen ainoa kostonsa Charpillonille oli ostaa papukaija, opettaa se sanomaan ”Neiti Charpillon on äitiään suurempi huora”, ja myydä se takaisin kauppaan.[16]

Libertiinin elämäntapansa seurauksena Casanova kärsi muistelmiensa mukaan elämänsä aikana useita kertoja sukupuolitautitartunnoista, joita tuon ajan lääketiede ei vielä erotellut toisistaan täsmällisesti.[17] Hän hoiti tartuntansa aikakauden tapaan viikkojen tiukalla ruokavaliolla ja pahemmissa tapauksissa elohopeakuureilla[18] välttäen oireilun aikana tartunnan levittämistä eteenpäin.

Casanovan kuvaukset ja anekdootit teerenpeleistään aikansa kuuluisien kurtisaanien kanssa ja toisaalta hänen tapansa paljastaa itseään säästämättä tunteensa ja kertoa muistelmissaan poikkeuksellisen avoimesti syvällisempien suhteidensa käänteistä ovat osaltaan edistäneet suuren yleisön yksipuolista käsitystä hänestä, kun niiden osuus on ylikorostunut lukuisien toimittajien, muokkaajien ja jopa väärentäjien laatimissa laitoksissa.[12]

Kirjailija muokkaa

Casanovasta tuli kirjailija vasta myöhemmällä iällä hänen elettyään ensin seikkailijan elämän. Hannu Mäkelän mukaan hänestä tuli kirjailija ”vähitellen kuin vahingossa, iän ja pettymysten painon alla”. Hän kirjoitti aluksi italiaksi, mutta siirtyi pian ranskaan, joka oli aikakauden sivistyneistön kieli.[19]

Casanova työskenteli viimeiset vuotensa kreivi Waldsteinin kirjastonhoitajana. Elinaikanaan hän julkaisi useita teoksia, ja lisäksi häneltä jäi jälkeen laaja kirjeenvaihto ja julkaisemattomia käsikirjoituksia.[19]

Muistelmat ilmestyivät alkuperäistä käsikirjoitusta noudattavassa muodossa ja alkuperäisellä nimellään Histoire de ma vie vasta vuosina 1960–1962 Brockhaus- ja Plon-kustantamojen yhteistyönä kolminiteisenä tieteellisenä editiona. Sen jälkeen niistä on julkaistu Robert Laffont -kustantamon Bouquins-sarjan laajennetuin selityksin varustettu laitos vuonna 1993 ja viimeisin, selityksiltään edelleen päivitetty ja myös alkuperäisen käsikirjoituksen keskeneräiseksi jäänyttä osa- ja kappalejakoa noudattava Gallimard-kustantamon Bibliothèque de la Pléiade -sarjan laitos vuosina 2013-2015.lähde?

Näitä kolmea laitosta edeltävät versiot ovat kaikki Jean Laforguen vuosina 1826–1838 toimittaman, rankasti muokkaaman ja käytännössä väärentämän ranskankielisen laitoksen käännöksiä tai muiden laatimia väärennöksiä.[12][19][20] Mäkelä kiittää Willard R. Traskin Brockhaus-Plon -editiosta tekemää englanninnosta erinomaiseksi.[21]

Suomeksi vuonna 1959 julkaistu Casanovan vaellusvuodet on vain lyhyitä otteita sisältävä käännös ruotsista, ja se perustuu Jean Laforguen väärennökseen kuten muutkin ennen vuotta 1960 ilmestyneet laitokset. Casanovan alkuperäisen ranskankielisen käsikirjoituksen mukaisten muistelmien osien 1–2 lyhentämätön suomennos ilmestyi nimellä Elämäni tarina toukokuussa 2019, osat 3–4 tammikuussa 2020 ja osat 5–6 helmikuussa 2021.

Teokset muokkaa

  • Casanova, Giacomo: Elämäni tarina 1-2. (Histoire de ma vie). Suomennettu alkuperäisen muistelmakäsikirjoituksen mukaisesta lyhentämättömästä laitoksesta (Bibliothèque de la Pléiade, Gallimard 2013). Suomentanut Seppo Sipilä. Turku: Faros, 2019. ISBN 9789525710830.
  • Casanova, Giacomo: Elämäni tarina 3-4. (Histoire de ma vie). Suomennettu alkuperäisen muistelmakäsikirjoituksen mukaisesta lyhentämättömästä laitoksesta (Bibliothèque de la Pléiade, Gallimard 2013). Suomentanut Seppo Sipilä. Turku: Faros, 2020. ISBN 9789525710847.
  • Casanova, Giacomo: Elämäni tarina 5-6. (Histoire de ma vie). Suomennettu alkuperäisen muistelmakäsikirjoituksen mukaisesta lyhentämättömästä laitoksesta (Bibliothèque de la Pléiade, Gallimard 2013). Suomentanut Seppo Sipilä. Turku: Faros, 2021. ISBN 9789525710953.
  • Casanova, Giacomo: Casanovan vaellusvuodet. (Mémoires.). Suomentanut Maija Westerlund. Piirroksin kuvittanut Hans Bendix. Suomennettu Gallie ja Helge Åkerhielmin ruotsinkielisestä käännöksestä. Jyväskylä: Gummerus, 1959 (3. painos 1992).

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Mäkelä, s. 156.
  2. ↑ Mäkelä, s. 74.
  3. ↑ Mäkelä, s. 104.
  4. ↑ Casanova, Giacomo: Histoire de ma vie, Tome I, s. 466-471. Éditions Gallimard, Bibliothèque de la Pléiade, 2013.
  5. ↑ Mäkelä, s. 228.
  6. ↑ Mäkelä, s. 244, 246, 251.
  7. ↑ Mäkelä, s. 273.
  8. ↑ Mäkelä, s. 256.
  9. ↑ Mäkelä, s. 295.
  10. ↑ Mäkelä, s. 707–708.
  11. ↑ Mäkelä, s. 722, 725.
  12. ↑ a b c Pesonen, Hannu: Monitaituri Casanova huvittuisi playboyn maineestaan. Tiede, 12/2009. Sanoma Osakeyhtiö.
  13. ↑ Summers, Judith: Casanova's Women: The Great Seducer and the Women He Loved, s. 143. Bloomsbury Publishing, 2006.
  14. ↑ Flem, Lydia: Casanova, ou l'exercice du bonheur. Éditions du Seuil, 1995.
  15. ↑ Casanova, Giacomo: Histoire de ma vie, Tome I, s. 503-556. Éditions Gallimard, Bibliothèque de la Pléiade, 2013.
  16. ↑ Casanova, Giacomo: Histoire de ma vie, Tome III, s. 98-155. Éditions Gallimard, Bibliothèque de la Pléiade, 2015.
  17. ↑ Mikkel Bjørnskov-Bartholdy: Lääkäri tartutti itseensä tippurin. Tieteen Kuvalehti Historia, 9/2019. Bonnier.
  18. ↑ Esim. Mäkelä, s. 113.
  19. ↑ a b c Mäkelä, ”Saatteeksi”, Casanova s. 9–10.
  20. ↑ Mäkelä, ”Saatteeksi”, Casanova, s. 11.
  21. ↑ Mäkelä, "Kronologia", Casanova, s. 762.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Kelly, Ian: Casanova: Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja. (Casanova: Actor lover priest spy, 2008.) Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-32610-7.
  • Koponen, Jari: Mielikuvituksen mestarit (13 unohdettua fantastia). Jyväskylä: Atena, 2000. ISBN 951-796-219-3.
  • Saarenheimo, Eero: Casanova ja Sprengtporten: kirjastonhoitajan ja kenraalin yhteiset vuodet. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3571-3.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giacomo Casanova.
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Giacomo Casanova. (englanniksi)


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Giacomo_Casanova&oldid=22334642”