Wikipedia

Fallen Timbersin taistelu

intiaanisotien taistelu 1794

Fallen Timbersin taistelu (myös kaatuneiden puiden taistelu) oli Yhdysvaltain armeijan ja Isojenjärvien alueen intiaanien välinen yhteenotto, joka käytiin Eriejärven länsirannalla 20. elokuuta 1794. Vain tunnin kestäneen yhteenoton aikana kenraalimajuri Anthony Waynen johtamat joukot onnistuivat ajamaan intiaanit pakoon. Taistelu oli merkittävä voitto Yhdysvalloille, sillä se lopetti alueen sodat vuosina 1812–1815 käytyyn Yhdysvaltain-Iso-Britannian sotaan asti.

Fallen Timbersin taistelu
Osa Yhdysvaltain intiaanisotia
Yhdysvaltain ratsuväen tulo Fallen Timbersiin
Yhdysvaltain ratsuväen tulo Fallen Timbersiin
Päivämäärä:

20. elokuuta 1794

Paikka:

Lähellä nykypäivän Toledoa

Lopputulos:

Yhdysvaltain joukot hajottivat intiaanien rintaman

Osapuolet

 Yhdysvallat

Miamit
Shawneet
Delawaret
Wyandotit
Ison-Britannian kuningaskunnan lippu 1707-1800 Ala-Kanada

Komentajat

Anthony Wayne
James Wilkinson
William Henry Harrison

Blue Jacket
Buckongahelas
William Caldwell

Vahvuudet

3 000

1 300 - 1 500

Tappiot

44 kuollutta
89 haavoittunutta[1]

40 - yli 100[2]

Sodan taustat muokkaa

Yhdysvaltain vapaussodan päättyminen Pariisin rauhansopimukseen ei taannut pysyvää rauhaa vastaperustetulle valtiolle. Alueen intiaanit olivat tyytymättömiä siirtolaisasutuksen nopeaan kasvuun ja tämä lisäsi rajaseutujen jännitettä. Kongressi käsitteli intiaanikansoja samanvertaisena uusien valtioiden kanssa, ja kielsi uudisasukkaita muuttamaan Ohiojoen pohjoispuolelle. Kielto ei miellyttänyt alueen siirtolaisia ja määräyksiä rikottiin. Vuosina 1783–1790 intiaanit surmasivat yli 1500 Ohiojoen varsilla asuvaa tai siellä liikkunutta valkoista amerikkalaista.[3]

Irokeesien vaikutusvaltainen päällikkö Joseph Brant matkusti Englantiin asti pyytämään tukea intiaanien taistelulle Yhdysvaltoja vastaan, mutta hänen yrityksensä torjuttiin. Myös irokeesit itse kieltäytyivät. Algonkinkieliä puhuvat Isojenjärvien intiaanit sen sijaan lisäsivät väkivaltaisia iskuja amerikkalaisten haja-asutuksille. Monet Ohion englantilaislinnakkeet tukivat intiaanien hyökkäyksiä ja järjestivät näille ruokatarvikkeita ja ammuksia.[4] Hyökkäysten torjumiseksi Ohiojoen pohjoisrannalle rakennettiin ensimmäinen varsinainen valkoisten asutuskeskus Campus Marius (Marietta) 1788.[4][5]

Yhdysvaltain armeija intiaaneja vastaan muokkaa

Vuonna 1790 presidentti George Washington valtuutti Ohion luoteisterritorion kuvernöörin Arthur St.Clairin kokoamaan joukko-osaston Ohion levottomuuksien rauhoittamiseksi. Tehtävän johtoon valittiin prikaatinkenraali Josiah Harman, joka sai komentoonsa 320 vakinaista sotilasta ja 1100 vapaaehtoista Kentuckystä, Pennsylvaniasta ja Virginiasta.[6] Päälliköiden Little Turtlen ja Blue Jacketin komennossa toimineet shawneet, miamit ja delawaret keskeyttivät Harmanin joukkojen etenemisen verilöylyyn, jossa 183 amerikkalaista sai surmansa.[6]

Kesällä 1791 Yhdysvaltain hallitus päätti uusien joukkojen lähettämisestä intiaaniterritorioon. Kuvernööri St. Clair määrättiin jalkaväkiosaston komentajaksi. Hän värväsi noin 2000 vapaaehtoista sotilasta, joista monet ottivat mukaan vaimonsa ja lapsensa. Matkan aikana osa värvätyistä kyllästyi marssimaan ilman kunnon palkkaa ja karkasi.[6] Marraskuussa 1791 intiaanit saartoivat ja surmasivat 623 St. Clairin rangaistusretkikunnan jäsentä.[1][7] Surmattujen joukossa oli 56 naista.[8]

Ratkaisevan taistelun valmistelut muokkaa

 
Kenraalimajuri Anthony Wayne

Kuvernööri St. Clairin tappion jälkeen Yhdysvaltain armeija pysyi pois Ohiosta kahden vuoden ajan. Vuonna 1792 presidentti Washington valitsi St. Clairin seuraajaksi kenraalimajuri Anthony Waynen, joka oli Yhdysvaltain vapaussodan sankari ja tunnettiin kovana kurinpitäjänä.[2] Wayne sai taakseen 3000 sotilasta ja nimitti armeijansa Yhdysvaltain legioonaksi (Legion of United States). Tähän sotaväkeen kuuluivat jalkaväki, ratsuväki ja tykistö. Waynen tehtävänä ei ollut vain intiaanien tuhoaminen, vaan hän valmistautui samalla mahdolliseen sotaan Ohion englantilaisia linnakkeita vastaan. Yhdysvallat yritti Waynen toimien ohella lähestyä intiaaneja diplomaattisin keinoin. Kesällä 1793 Sanduskyssä pidetty neuvottelu ei johtanut kuitenkaan toivottuihin tuloksiin, sillä intiaanit eivät suostuneet luopumaan Ohiojoen pitämisestä asutusten rajaviivana.[3]

Wayne koulutti miehiään yli vuoden ja rakennutti useita tukikohtia, joista Fort Greenville toimi hänen päämajanaan.[9] Viimeisenä rakennettu Fort Recovery saatiin valmiiksi alkuvuodesta 1794.[10] Se nousi samalle paikalle, jossa St. Clairin joukot olivat kärsineet tappionsa. Kesällä 1794 Little Turtle sotureineen teki epäonnistuneen hyökkäyksen linnaketta vastaan. Vain joitakin viikkoja myöhemmin hänen paikkansa korvasi päällikkö Turkey Foot.[11]

Waynen viivyttely antoi Blue Jacketille aikaa koota lähes 2000 soturia asemiin Yhdysvaltain joukkojen ja brittiläisen Fort Miamin väliin. Intiaanien valitsema paikka oli Fallen Timbers, joka oli myrskyn kaatamista puista muodostunut metsäalue Eriejärven länsirannalla. Fallen Timbersin takana odotti yli viisikymmentä kapteeni William Caldwellin vapaaehtoista kanadalaista intiaaneiksi pukeutuneina ja valmiina liittymään Blue Jacketin joukkoihin.[12]

Huonoksi muuttuneet sääolosuhteet viivyttivät taistelua. Waynen miesten pysytellessä teltoissaan joutuivat metsään majoittuneet intiaanit etsimään suojaa jatkuvalta sateelta. Osa sotureista kyllästyi toimettomaan olotilaansa ja poistui Fallen Timbersistä takaisin kyliinsä.[4] Yhä useampi Blue Jacketin alaisista jätti asemansa myös hakeakseen ruokaa noin kilometrin päähän pystytetystä brittien tilapäisestä kenttäkeittiöstä. Samalla joukko intiaaneja lähetettiin Fort Miamiin pyytämään englantilaisten tukea taisteluissa.[12] Waynen tiedustelijat laskivat vihollisen määrän pudonneen hetkellisesti lähes puolella ja lähettivät tiedon tästä tukikohtansa komentajalle.[12]

Fallen Timbersin taistelu muokkaa

Aamupäivällä 20. elokuuta 1794 Wayne antoi miehilleen hyökkäyskäskyn. Kentuckyn vapaaehtoisjoukot saavuttivat ensimmäisinä kaatuneiden puiden alueen, jossa intiaanien kiväärien yhteislaukaus pysäytti heidän etenemisensä.[13] Eloonjääneet perääntyivät ja törmäsivät armeijan oikeaa siipeä johtaneen prikaatinkenraali James Wilkinsonin miehiin. Wilkinson ja vasenta siipeä johtava Wayne järjestivät taistelulinjat kuntoon ja onnistuivat rauhoittamaan tilanteen.[14]

Vaikka intiaanit käyttivät kaatuneita puita suojanaan, onnistuivat Waynen joukot iskemään hajalle heidän puolustuksensa. Metsän kätköissä käyty taistelu oli tunnissa ohi. Nälkiintyneet intiaanit näkivät Yhdysvaltain joukkojen ylivoiman ja pakenivat moniin eri suuntiin. Kentuckyn vapaaehtoinen ratsuväki järjesti nopean takaa-ajon, mutta ei tavoittanut pakenevia.[1] Blue Jacketin puolella sotineet Kanadan vapaaehtoiset ja heihin liittyneet wyandotit jäivät taistelemaan Waynen legioonaa vastaan samalla kun Blue Jacketin soturit juoksivat metsän suojaan. Tiedot intiaanien menetyksistä vaihtelevat noin 40:stä useaan sataan.[2] Waynen sotilaista 44 menehtyi, 89 haavoittui.[1]

Blue Jacket antoi sotureilleen määräyksen vetäytyä Fort Miamiin, mutta linnakkeen komentaja sulki portit turvapaikanhakijoiden edestä.[12][15] Waynen sotaväki majoittui seuraavaksi yöksi runsaan kilometrin päähän Fort Miamista, joka käsitti 250 miestä ja oli varustettu tykein ja kanuunoin. Wayne ei uskaltanut antaa miehilleen tulituskäskyä koska tiesi, että olisi teollaan saattanut aloittaa uuden Yhdysvaltain ja Iso-Britannian välisen sodan.[16] Fort Miamissa vartiomiehet seurasivat tarkkaan Yhdysvaltain joukkojen liikkeitä. Waynen, Wilkinsonin ja luutnantti William Henry Harrisonin ratsastaessa lähelle linnakkeen porttia yritti eräs englantilainen upseeri laukaista kanuunan ratsumiehiä kohti. Viime hetkellä Fort Miamin komentaja sai estettyä teon.[17] Hän oli saanut ylemmältä taholta selvät ohjeet olla aloittamasta taistelua.[18]

Fallen Timbersin taistelu lopetti alueen intiaanisodat yli 15 vuoden ajaksi. Vuotta myöhemmin elokuussa 1795 monien Ohion sotiin osallistuneiden heimojen päälliköt kävivät allekirjoittamassa sopimuksen Fort Greenvillessä. He luovuttivat neuvotteluissa koko Ohion ja suuren palan Indianaa Yhdysvaltain hallitukselle.[11]

Lähteet muokkaa

  • Eckert, Allan W.A Sorrow in our Heart The Life of Tecumseh, Bantam Books, 1993. ISBN 978-0553561746
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hurt, Douglas: The Ohio Frontier: Crucible of the Old Northwest, 1720-1830 (A History of the Trans-Appalachian Frontier), Indiana University Press, 1998, ISBN 978-0253212122 (englanniksi)
  • Linklater, Arno: An Artist in Treason: The Extraordinary Double Life of General James Wilkinson, Walker& Company, 2010. ISBN 0802777716
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
  • Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
  • Waldman, Carl Encyclopedia of Native American tribes, Fact On File Publications, 2006. ISBN 9780816062744

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d Hurt 1998 s. 135.
  2. ↑ a b c Waldman 1985 s. 115.
  3. ↑ a b Henriksson 1986 s. 61.
  4. ↑ a b c Henriksson 1986 s. 62.
  5. ↑ Marietta's History campusmartiusmuseum.org. Arkistoitu 25.1.2013. Viitattu 11.12.2012. (englanniksi)
  6. ↑ a b c Waldman 1985 s. 114.
  7. ↑ Northwest Indian War: Battle of Fallen Timbers militaryhistory.about.com. Arkistoitu 17.1.2013. Viitattu 11.12.2012. (englanniksi)
  8. ↑ Santoro 2009 s. 217.
  9. ↑ Hurt 1998 s. 125.
  10. ↑ Fort Recovery, Ohio Fortrecovery.org. Viitattu 11.12.2012. (englanniksi)
  11. ↑ a b Waldman 2006 s. 163.
  12. ↑ a b c d Eckert 1993 s. 477.
  13. ↑ Hurt 1998 s. 134.
  14. ↑ Linklater 2010 s. 138.
  15. ↑ Henriksson s. 63.
  16. ↑ Hurt 1998 s. 136.
  17. ↑ Eckert 1993 s. 430.
  18. ↑ Hurt 1998 s. 127.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Fallen_Timbersin_taistelu&oldid=21613054”