Elokuvaterapia (engl. cinematherapy, cinema therapy, movie therapy, lyhenne CT) on kirjallisuusterapian kaltainen, joskus sen laajennuksena nähty luovien terapioiden muoto, lähestyminen tai interventio, jossa käytetään psykoterapeutin ohjauksessa (läsnä ollessa tai kotitehtäväksi antamana) katsottavia, terapeutin valitsemia elokuvioita tai videoita tai otteita näistä.[1][2][3]

Elokuvia voidaan käyttää esimerkiksi psykoterapian kotitehtävinä, joihin liittyy yksilö-, pari-, perhe- tai ryhmäpsykoterapiassa saatu tehtäväksianto, johon yleensä palataan myöhemmässä tapaamisessa.[4]

Elokuvaterapian tutkimusta tehtiin jo 1950-luvulla,[5] ja 1960-luvulle ajoittuvat esimerkiksi useat Albert Banduran ja kumppaneiden julkaisut pikkulasten aggression mallioppimisesta television välityksellä.[6] Elokuvaterapiaa käsittelevien tieteellisten julkaisujen lukumäärä on kasvanut 1990- ja 2000-luvuilla. Terapiamuotoa on käytetty esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa eräänä psykoterapian välineenä 1990-luvulta lähtien. Tavanomaista on integratiivinen terapeuttinen ote, jossa elokuvien tai videoiden käyttö yhdistetään johonkin muuhun psykoterapeuttiseen viitekehykseen, esimerkiksi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan (CBT). Terapiamuotoa ei vielä 2016 käytetä ainakaan kovin laajalti osana Suomessa annettavia psykoterapioita.

Elokuvia ja elokuvakohtauksia on käytetty ja käytetään myös psykopatologian (psyykkisten sairauksien) havainnollistamisessa sekä positiivisen psykologian lähtökohdista tapahtuvan vahvuuksien ilmenemismuotojen esilletuomiseen sairaalle itselleen ja hänen lähipiirilleen sekä laajemmin koulu- ja yliopisto-opetuksessa (psykoedukatiivinen ote).[7] Suomessa esimerkiksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elokuva ja psyyke -elokuvasarjat (esim. syksyllä 2016),[8] joissa esitellään erilaisia psyykkisen elämän ilmiöitä, muistuttavat tätä lähestymistä. KAVIn sarjoissa esitetyistä elokuvista monet sisältyvät yhdysvaltaisiin elokuvaterapian teoslistoihin. KAVIn elokuvasarjoihin liittyvissä, vuodesta 1990-lähtien järjestetyissä seminaareissa on taustaorganisaatioista johtuen esillä erityisesti psykoanalyyttinen viitekehys.[9]

Lähteet muokkaa

  1. L. Berg-Cross, P. Jennings & R. Baruch: Cinematherapy: Theory and application (abstrakti) Psychotherapy in Private Practice 8(1):135-156. Jan. 1990 (published online 2008). Viitattu 23.11.2016. (englanniksi)
  2. C. Sharp, J.V. Smith, A. Cole: Cinematherapy: metaphorically promoting therapeutic change (abstrakti, kokoartikkeli esim. tiedekirjaston kautta) Counselling Psychology Quarterly, Vol. 15 (3): 269–276. 2002. Viitattu 23.11.2016, päivitetty 1.11.2023. (englanniksi)
  3. S. Fischoff: Movies and Psychotherapy = Cinematherapy - Part 1 psychologytoday.com. 12.8.2008. Viitattu 23.11.2016. (englanniksi)
  4. S. B. Dermer & J. B. Hutching: Utilizing Movies in Family Therapy: Applications for Individuals, Couples, and Families (abtrakti, kokoartikkeli esim. täältä (pdf)) The American Journal of Family Therapy, 28 (2): 163-180, doi:10.1080/019261800261734. 2000. Viitattu 23.11.2016, päivitetty 1.11.2023. (englanniksi)
  5. M. Prados: The use of films in psychotherapy American Journal of Orthopsychiatry 21(1):36-46. Jan. 1951. Viitattu 23.11.2016. (englanniksi)
  6. A. Bandura, D. Ross & S. A. Ross: Transmission of Aggression Through Imitation of Aggressive Models (artikkeli avattuna) American Journal of Abnormal & Social Psychology 63(3):575-82. Dec. 1961. Viitattu 23.11.2016. (englanniksi)
  7. D. Wedding & R. M. Niemiec: Movies and Mental Illness. Using Films to Understand Psychopathology (ISBN 9780889374614) 2014 (4th Edition). Hogrefe Publishing Corp., hogrefe.com. Viitattu 23.11.2016. (englanniksi)
  8. Elokuva ja psyyke: Vieraana ja muukalaisena. 25.10.2016 - 10.12.2016 2016. kavi.fi. Arkistoitu 23.11.2016. Viitattu 23.11.2016. (suomeksi)
  9. Elokuva ja psyyke helsinginpsykoterapiaseura.fi. Viitattu 23.11.2016. (suomeksi)

Aiheesta muualla muokkaa