Eläinlääketieteen historia

Eläinlääketieteen historia alkaa siitä, kun ihminen alkoi kesyttää ja käyttää hyödykseen kotieläimiä. Historia voidaan jakaa kahteen ajanjaksoon, joista ensimmäinen alkaa esihistoriallisella ajalla silloin, kun ihminen yritti hoitotoimien avulla pelastaa sairastuneita kotieläimiään. Toinen ajanjakso pitää sisällään tieteelliseen tutkimukseen perustuvan eläinlääketieteen.

Eläinlääkäri työssään

Varhaishistoria

Mesopotamiassa säädettyihin uskonnollisiin lakeihin sisältyi säännöksiä, joissa käsiteltiin eläinten kasvatusta, jalostusta ja ihmisen velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Ensimmäiset eläinlääkäreitä koskevat tiedot sisältyvät Babylonian kuninkaan Hammurabin noin vuodelta 1800 ennen kristillisen ajanlaskun alkua peräisin olevaan lakikokoelmaan, jossa eläinlääkäri ("härkien ja aasien tohtori") mainitaan ihmisiä hoitavan lääkärin rinnalla. Myös muinaisessa Egyptissä tiedetään olleen eläinlääkäreitä.

Antiikin kreikkalaisten eläinlääkintä oli jo kehittyneempää, mutta se keskittyi hevosten sairauksien tutkimiseen ja hoitoon. Hippokrates keskittyi melkein pelkästään ihmisten lääkintään, mutta Aristoteles sen sijaan osoitti tutkimuksissaan tuntevansa esimerkiksi hevosen ähkyn ja nivustyrän, aasin räkätaudin ja koiran raivotaudin. Hän tunsi verenvuodon tyrehdyttämisen, peräsuolen ja emättimen avanteiden käsittelyn, kuohitsemisen sekä ikääntyneiden eläinten hampaiden kulumisen. Hippokrateen kuuluisin oppilas Hierofilos kirjoitti myös eläinten anatomiasta ja kliinisestä hoidosta, mutta ei juuri kyennyt lisäämään eläintautien tuntemusta. Erasistratos laati tutkielmia fysiologiasta ja patologisesta anatomiasta, ja Babos Demokritos oli paitsi eläinlääkäri, myös lääkäri, agronomi, alkemisti, astrologi sekä maagikko. Kaiken kaikkiaan eläimiä pyrittiin jo tuolloin parantamaan. Itämailla ja Kreikassa ihmisten ja eläinten hoitaminen oli erityisesti pappien tehtävänä ja lääkintäalan osaajia oli myös armeijoiden palveluksessa.

Raamattuun sisältyvä raivotaudin kuvaus on peräisin 1400-luvulta eaa. Homeros kertoo 1200-luvulla eaa. raivonneesta rutosta, joka tarttui ensin koiriin, sen jälkeen hevosiin ja muuleihin, ja lopulta ihmisetkin saivat taudin. Runoilija Silius Italicuksen mukaan Rooman ja Karthagon armeijoita vaivasi Sisiliassa tauti, joka johti verenmyrkytykseen. Se tarttui ihmiseen koirista, linnuista ja juhdista. Historioitsija Thukydideen mukaan sairaus johti kuolemaan.

Vergilius kuvasi taudit, jotka voi tunnistaa naudan keuhkopussintulehdukseksi, hevosen pilkkukuumeeksi ja lampaan lammasrokoksi. Columella kirjoittaa vuohien rutosta, jonka leviämistä yritettiin estää tappamalla sairastuneet eläimet. Karjarutto oli kulkutauti, joka sairastutti eläimiä vuosisatojen ajan, ja johti muiden tarttuvien eläintautien kanssa tarpeeseen aloittaa eläinlääkinnällinen tutkimus, joka myöhemmin siirtyi korkeakouluihin.

Kristillisen ajanlaskun alkua edeltäneinä vuosisatoina karjan hoidosta huolehtivat orjat, joiden tehtäviin kuului myös eläinten lääkitseminen. Eläinlääkinnän edistyminen oli hidasta, sillä lääkintä oli uskonvaraista toimintaa. Roomalaiset uskoivat, että heidän jumalansa huolehtivat ihmisten terveydestä, mutta nämä jumalat eivät piitanneet eläinten vaivoista. Eläinlääkinnän vapautuminen sitoutuneisuudesta yliluonnollisiin voimiin kesti pitkään ja lääkintä oli kovin summittaista. Plinius totesi, etteivät roomalaiset arvostaneet lääkintätaitoa, ja vaikka Galenos (131–201 jaa.) sai ihmislääketieteen kukoistamaan, hän ei uudistanut eläinlääkintää.

Klassikkoteos Hippiatrica

Bysantin eläinlääkärit kohottivat 500-luvulla eläinlääkintätaidon paikoin jopa muun lääketieteen edelle. Tältä ajalta on peräisin hevosten lääkintää ja kirurgiaa käsittelevä teossarja Hippiatrica. Sen eri osien tasokkuus on melko vaihtelevaa, koska kirjoittajakunta oli monenkirjavaa. Ylipäätään se käsittelee karjan kasvatusta ja lääkintää, mutta erityisesti se keskittyy hevosten sairauksiin. Teossarjassa kuvataan kaviokuume, kuumetaudit, luunmurtumat, rupi ja räkätauti sekä pohditaan suoneniskennän tarvetta ja suorittamista. Lisäksi käsitellään hoidoissa tarvittavia lääkkeitä ja voiteita.

Hippiatrican kirjoittajista Hierokles oli perehtynyt käytännön eläinlääkintään. Hän kuvailee sairauksien ohella hevosten kasvatusta, jalostusta, terveydenhoitoa ja käyttöä. Erityisesti hän korostaa tautien oireiden tarkkailua. Itä-Rooman keisarin Liciniuksen palveluksessa työskennellyt Theomnestes kuvailee teossarjassa punatautia, valjaslyöttymää sekä koirien tauteja ja jäykkäkouristuksen aiheuttamia oireita. Tärkein kirjoittajista oli Konstantinus Suuren armeijan eläinlääkäri Apsyrtus, joka loi oman koulukuntansa.

Sekava rakenne tekee teossarjasta vaikealukuisen, mutta siinä on tiiviissä muodossa kaikki, mitä antiikin aikana oli saatu selville eläinten lääkinnästä. Nykylukijalla ei ole vaikeuksia ymmärtää teoksessa kuvattuja hevosten sairauksia. Ymmärrettäviä ovat myös karjan ja koirien taudit. Kehittyneintä antia ovat kirurgiaa käsittelevät osuudet ja laajasti käsitellään ja kuvataan myös kulkutaudit. Kaiken kaikkiaan eläinlääkinnällä oli Rooman keisarikunnassa merkittävä asema.

Keskiajan eläinlääketiede

Kreikkalaisiin, bysanttilaisiin ja roomalaisiin lähteisiin perustuvat tiedot pysyivät arabien käytössä ja he opettivat niitä sukupolvelta toiselle. He olivat kuitenkin kiinnostuneita lähes pelkästään hevosista, joten heidän edeltäjiltään perimät tiedot karjataloudesta ja maataloudesta jäivät vähemmälle käytölle, mutta hevosten lääkintä oli 400–1100-luvuilla hyvin korkeatasoista. Arabit toki säilyttivät taitonsa koko keskiajan läpi.

Euroopassa eläinlääkinnän taso pysyi koko keskiajan varsin vaatimattomana ja siinä keskityttiin lähes yksinomaan tärkeimpänä pidetyn hyötyeläimen eli hevosen hoitoon. Keskiajan alkupuolella tosin ilmaantuivat ensimmäiset merkit järjestelmällisemmästä eläinten hoidosta. Silloin laadittiin säädöksiä ammatteihin liittyvistä velvollisuuksista ja palkkioista sekä eläinten vaihdossa ja vuokrauksessa annettavista takuista. Näihin aikoihin tapahtui myös kengittäjien ammatillinen järjestäytyminen. Kirkko katsoi, ettei eläimillä ollut sielua, ja siksi sen asenne eläimiä kohtaan oli halveksiva. Tämä johti siihen, että eläinlääketieteellisiä kirjoja alettiin julkaista vasta 1100-luvulla. Keskiajalla eläinten ja myös ihmisten hoito perustui kokemukseen ei tutkimuksiin, mutta esimerkiksi haavanhoito oli jo verraten hyvätasoista.

Eläinlääkinnällisesti keskiajalle oli tyypillistä toisiaan seuranneet karjarutot. Nautojen kulkutaudit olivat saaneet alkunsa pääasiallisesti itämailta, josta ne levisivät nopeasti ja tappoivat karjaa. Hevosinfluenssaan, lammasrokkoon ja hevosia, lampaita, nautoja ja vuohia vaivanneeseen paiseruttoon kuoli moni eläin. Jotkut ruttotaudit tappoivat sekä eläimiä että ihmisiä, kuten teki 1300-luvulla levinnyt musta surma.

Suuri uudistus oli 800-luvulla itämailta levinnyt taito kengittää hevoset taotuilla kengillä. Tällaista nopeasti levinnyttä osaamista arvostettiin niin paljon, että hevosenkenkiä kuvattiin jopa vaakunoissa. Kengitysseppien ammattitaitoon kuului myös lääkitseminen ja he suorittivat myös pieniä leikkauksia.

Renessanssi

Renessanssi ei ollut eläinlääketieteessä uudistusten aikaa, mutta alan kirjallisuutta tällöin toki julkaistiin. Kirkon holhoava asenne lääketieteeseen muuttui 1100-luvulla, mutta se ei edistänyt eläinlääketiedettä, jota lääkärit halveksivat. Tunnettu lääkäri Paracelsus kirjoitti eläinten kupulataudista, räkätaudista ja virtsakivistä sekä niihin sopivista hoidoista, mutta kollegat moittivat häntä yhteistyöstä eläinlääkärien kanssa, joiden ei katsottu edustavan tiedettä.

Cambridgessä vaikuttanut Blundeville kirjoitti tietoteoksen hevosista. Sen viimeinen osa ilmestyi 1506 ja sisälsi erityisesti hevosten tauteihin liittyviä kirjoituksia. Carlo Ruinin hevosen anatomiaa käsitellyt suurteos sisälsi taiteellisesti korkeatasoisia ja havainnollisia piirroksia, ja se loi perustan tämän osa-alueen tieteelliselle tutkimukselle. Tämä Dell’anatomie e dell’infermità del cavallo ilmestyi 1598.

Tieteellisen eläinlääketieteen synty ja oppilaitokset

Eläinlääketieteen kehityksen sysäsivät liikkeelle Eurooppaa 1700-luvun alkupuolella vaivanneet kulkutaudit, jotka surmasivat pari sataa miljoonaa nautaa. Alan tieteellinen tutkimus alkoi ja 1762 ensyklopedisti ja asianajaja Claude Bourgelat (1712–1779) perusti ensimmäisen eläinlääkärikoulun Ranskan Lyoniin. Toinen oppilaitos aloitti 1765 Pariisin lähellä sijaitsevassa Alfortissa. Nämä vetivät puoleensa opiskelijoita muista Euroopan maista ja olivat esimerkkeinä perustettaessa uusia oppilaitoksia. Torinossa eläinlääkärikoulu aloitti 1769, Göttingenissä 1771, Kööpenhaminassa 1773, Skarassa 1775, Wienissä 1777, Hannoverissa 1778, Dresdenissä 1780, Berliinissä 1790 ja Lontoossa 1792. Kööpenhaminaan eläinlääketieteellisen koulun perusti Lyonissa alaa opiskellut Peter Christian Abildgaard omilla rahoillaan. Venäjällä opetuksen alkamisvuotena pidetään vuotta 1803. Ruotsin Skarassa sijainnut eläinlääkäriopisto muutti 1821 Tukholmaan, jossa siitä myöhemmin kehittyi korkeakoulu.

Suomen eläinlääkärit

Suomen ensimmäinen eläinlääketieteellinen väitöskirja valmistui 1754. Sen kirjoitti Israel Holstius, joka antoi sille nimen Kort beskriftning öfwer den i Österbotn gångbara boskaps sjukan. Väitöskirjan innoittajana toimi talousopin professori Pehr Kalm. Eläinlääkintölaitos syntyi 1843, jolloin kolme ensimmäistä läänineläinlääkäriä aloittivat virassaan. Myöhemmin järjestelmää laajennettiin perustamalla piirieläinlääkärin ja kunnaneläinlääkärin virkoja. Viimeiset piirieläinlääkäripiirit toimivat Lapissa vuoteen 1976. Eläinlääketieteellinen korkeakoulu perustettiin 1945 Helsinkiin. Se liitettiin 1995 Helsingin yliopistoon.

Eläinlääkäriksi opiskeltiin aiemmin ulkomailla. Suosittuja paikkoja olivat Berliini, Hannover, Kööpenhamina, Leipzig, München, Oslo, Tartto, Tukholma ja Wien. Opintoja tuettiin valtion varoista. Suomen ensimmäiset eläinlääkärin tutkinnon suorittaneet olivat M. Cumlander, J. A. Palmgren ja A. J. Westman, jotka valmistuivat 1843 Tukholmassa.

Collegium medicum esitti eläinlääkäriopiston perustamista Suomeen ja esitys hyväksyttiin 1824. Oppilaitosta ei kuitenkaan saatu toimintaa, kun kukaan ei ollut halukas opiskelemaan sen opettajaksi. Vuonna 1838 määrättiin, että tarkoitukseen myönnetyt varat annettava ulkomailla eläinlääkäreiksi opiskelevien matka-apurahoiksi.

Eläinlääketieteellinen opetus alkoi Turun akatemiassa 1786, kun sen filosofiseen tiedekuntaan perustettiin luonnontieteen ja eläinlääkintäopin professorin virka. Tarvittavat varat saatiin Suomen lääketieteen isäksi kutsutun professori Johan Haartmanin (1725–1787) lahjoituksesta. Virkaan nimitettiin anatomian ja kirurgian professori Gabriel von Bonsdorff (1762–1831), joka hoiti sitä vuoteen 1811, jolloin eläinlääketiede poistettiin akatemian opetusohjelmasta. Bonsdorff ja lääkäri Mårten J. Lindfors yrittivät saada kannattajia eläinlääkärikorkeakoulun perustamisen taakse, mutta vaikka senaatti myönsi tällaisen opinahjon tarpeelliseksi, se katsoi ettei valtion taloustilanne mahdollistanut sellaisen perustamista. Vuosien varrella tehtiin monia esityksiä, mutta vasta 1945 säädettiin laki eläinlääketieteellisestä korkeakoulusta, jossa opetus alkoi 1946. Aluksi siellä oli mahdollista suorittaa vain eläinlääketieteen kandidaatin tutkinto ja loput opinnoista tuli tehdä Tukholmassa tai Oslossa. Ensimmäiset kokonaan Suomessa opiskelleet eläinlääkärit valmistuivat 1968.

Vuosina 1882–1892 Helsingissä toimi valtionapua saanut eläinvälskärikoulu, mutta sen toiminta loppui, kun todettiin tällaisten välskäreiden tarve vähäiseksi. Eläinlääkärien yhteenliittymiä ovat olleet 1892 perustettu Suomen Eläinlääkäriyhdistys (vuodesta 1963 sen nimenä on ollut Suomen Eläinlääkäriliitto), 1923 perustettu Suomen Kunnaneläinlääkäriyhdistys, 1928 perustettu Suomen Piirieläinlääkäriyhdistys ja 1926 perustettu Suomen Eläinlääkintäupseeriyhdistys. Eläinlääketieteellisen korkeakoulun ylioppilaskunta (EKY) perustettiin 1946, ja vuonna 1995 opiskelijajärjestön nimeksi vaihtui Eläinlääketieteen kandidaattiyhdistys.

Eläinlääkinnän alaan oleellisena osana kuuluva lihantarkastustoiminta aloitettiin vapaaehtoisena menettelynä Oulussa 1880-luvulla. Suomen ensimmäinen lihantarkastuslaki säädettiin 1922 ja se tuli voimaan vuoden 1923 alussa.