Ekologinen genetiikka
Ekologinen genetiikka (engl. ecological genetics) on yleistäen ekologisen ja geneettisen tutkimuksen toisiinsa yhdistävä ala eli se tutkii eliöiden ja populaatioiden sopeutumista erilaisiin ympäristöihin ja ympäristön vaikutusta geneettisen rakenteen muutokseen tai pysyvyyteen. Useiden sukupolvien pituiset ympäristön muutokset muuttavat populaation geneettistä rakennetta, eli ekologinen genetiikka tutkii juuri muun muassa näistä ympäristön paineista johtuvia geneettisiä muutoksia tai eroja.
Ekologisessa genetiikassa populaatioiden tasolla Hardyn–Weinbergin lakiin liitetään populaation kasvua kuvaava eksponentiaalinen tai logistinen komponentti, jolloin ympäristön populaatiota rajoittava paine otetaan huomioon. Alan peruskäsitteitä ovat muun muassa genotyyppi ja fenotyyppi eli perimä ja ilmiasu. Fenotyyppiin vaikuttaa lisäksi epälineaarinen muuntelukomponentti ”genotyypin ja ympäristön yhteisvaikutus” eli erilaiset genotyypit reagoivat eri tavoin ympäristön muutoksiin.
Ekologisen genetiikan voidaan jokseenkin sanoa olevan melko vanha ala. Ranskalainen kasvitieteilijä Henri-Louis Duhamel du Monceau teki jo 1700-luvun puolivälissä tutkimusta kasvien ja puiden sopeutumisesta ilmastoon. Hän huomasi lajien sopeutuneen tarkasti paikalliseen ilmastoon. Sopeutumisen perinnöllinen tausta selvitettiin vasta myöhemmin. Alan eräs tärkeä teos on englantilaisen E. B. Fordin Ecological Genetics vuodelta 1964. Ford korostaa teoksessa ekologisen genetiikan olevan muuta kuin populaatiogenetiikka tai evolutiikka.
Lähteet muokkaa
- Evoluutio ja populaatiot, s. 202–205. 1986. ISBN 951-0-13572-0.
| Peruskäsitteitä | |
|---|---|
| Osa-alueita | |
| Sovellutuksia |