Dreadnought (alustyyppi)
Dreadnought (lausutaan /dɹɛdˈnɔːt/) oli 1900-luvun alun vahvin ja hallitsevin sota-alustyyppi, joka myös loi pohjan kaikille tuleville taistelulaivoille. Alusluokka on saanut nimensä HMS Dreadnoughtin mukaan, joka helmikuussa 1906 oli maailman ensimmäinen vesille laskettu tämän tyypin alus.
Historia muokkaa
Kun höyrykone yleistyi aluksissa, alkoivat myös taktiikat ja laivojen suunnittelu muuttua perinteisestä. Yhdysvaltain sisällissodassa esiintyivät ensimmäiset rautarunkoiset alukset sekä ensimmäinen tykkitorni. Vähitellen ymmärrettiin, että täysilaidallisten ampuminen eri kokoisilla tykeillä oli historiaa. Sota-alusten nopeus, panssarointi ja aseistus kehittyivät, mutta mitään selvästi mullistavaa alusluokkaa ei rakennettu. Syynä tähän oli osaltaan merisodan taktiikan puutteet, jotka aivan kuten maasodankin taktiikat olivat jääneet teknisestä kehityksestä jälkeen. Maailman suurin merimahti, Iso-Britannia, ei esimerkiksi ollut osallistunut yhteenkään tärkeään meritaisteluun sitten vuoden 1805, joten uusista aluksista ja niiden käytöstä taistelussa ei ollut edes kunnon kokemusta. Vuosisadan vaihteessa taistelulaivoissa oli edelleen eri kaliiperisia tykkejä sijoitettuina erillisiin pattereihin. Esimerkkinä näistä on 1895-1898 valmistetut Britannian laivaston Majestic-luokan alukset, joiden pääaseina oli neljä 12 tuuman ja kaksitoista 6 tuuman tykkiä.
Kehitys muokkaa
Tilanne muuttui, kun merisodan uudesta luonteesta saatiin kokemuksia ja kun näyttämölle astui mies, joka oivalsi näiden kokemusten merkityksen. Ensimmäiset kokemukset uusimmista taistelualuksista saatiin Kiinan–Japanin sodasta 1894–1895 sekä Espanjan–Yhdysvaltain sodasta 1898. Eniten kokemusta saatiin silti Venäjän–Japanin sodassa vuonna 1905 käydystä Tsushiman meritaistelusta. Japani ja Iso-Britannia olivat liittolaisia, joten japanilaisilla aluksilla oli brittiläisiä tarkkailijoita, jotka tekivät paljon huolellisia muistiinpanoja ja lähettivät ne Amiraliteetille Lontooseen. Siellä ne näki vuonna 1904 ensimmäiseksi merilordiksi (eli merivoimien komentajaksi) valittu amiraali John Fisher.
_profile_drawing.png)
Fisher todella panosti työhönsä ja hän ymmärsi, että käydyissä meritaisteluissa oltiin nähty jotain uutta. Alukset luonnollisesti avasivat tulen ensin suurimmilla tavallisesti 12 tuuman (305 mm) tykeillään, mutta koska niitä oli molemmilla puolilla kumpikin osapuoli oli haluton vähentämään etäisyyttä viholliseen. Lähitaistelua vältettiin myös siksi, että pelättiin vastustajan torpedoilla varustettuja aluksia. Näin ollen 6, 9 ja 10 tuuman tykit olivat käytännössä hyödyttömät. Myös nopeuden merkitys oli selvä, sillä japanilaisilla oli ollut 3–4 solmun etu venäläisiin nähden ja näin ollen he olivat hallinneet taistelun kulkua. Koska suurten tykkien tulta voitiin torjua vain omilla suurilla tykeillä, oli vastaus ilmeinen.
Kaikki pienimmät tykit jätettiin pois ja näin ollen HMS Dreadnoughtin aseistus käsitti kymmenen 12 tuuman tykkiä, kun aikaisemmissa niitä oli ollut yleensä vain neljä. Näistä tykeistä korkeintaan kahdeksan voitiin suunnata samaan suuntaan, mutta puute korjattiin pian ja seuraavissa aluksissa tykeistä voitiin suunnata kymmenen samaan suuntaan. Laskettiin, että taistelussa vanhemman tyyppistä alusta vastaan Dreadnought oli vähintään kaksi ja puoli kertaa voimakkaampi.
Dreadnought oli myös ensimmäinen laiva kokoluokassaan, jossa oli höyryturbiinikoneisto, teholtaan 23 000 hevosvoimaa. Tällä uudella koneistojärjestelmäälä alus saavutti 21 solmun nopeuden. Suuri koneteho mahdollisti raskaan panssaroinnin, aluksen nopeuden kärsimättä siitä. Esimerkiksi keskilavalla ja tykkitorneissa panssari oli 280 mm paksu, mikä oli hyvä luku kokonaisuutta katsottaessa.
Reaktioita muokkaa
Ensimmäiset yleiset reaktiot uuteen alukseen koettiin Britannissa, jossa Fisher sai jälleen uusia vihamiehiä. Hän oli ollut jo ennestään vanhempien upseerien epäsuosiossa uusittuaan laivaston koulutuksen 1902. Nyt hän hylkäsi käytöstä suuren osan laivaston aluksista auttamattomasti vanhentuneina. Tämän seurauksena koettiin, että Britannia oli haavoittuvaisempi kuin koskaan. Lisäksi moni merimies menetti työpaikkansa, mikä oli kuitenkin hyvin hetkellinen tilanne.
Fisher oli myös ajanut Britannian kalliiseen kilpavarusteluun, sillä meriherruuden säilyttämiseksi uusia aluksia oli rakennettava pikaisesti lisää. Merten hallintaa pidettiin elinehtona Brittiläiselle imperiumille. Alusten rakentamisen lisäksi myös miehiä tarvittiin taas lisää siitä huolimatta, että laivaston alusten lukumäärä oli vähäisempi kuin aikaisemmin. Vuonna 1900 kuninkaallisen laivaston vahvuus oli ollut 98 000 miestä, kun se vuonna 1913 oli jo 140 000 miestä. Myös kustannusarviot nousivat samaan tahtiin. Vuonna 1906 laivaston kustannukset olivat olleet 33 miljoonaa puntaa, kun ne vuonna 1913 olivat 44 miljoonaa puntaa. Tällä oli suoria vaikutuksia Britannian harjoittamaan politiikkaan ja sen taloudenpitoon. Myös uusia satamia ja telakoita rakennettiin. Toinen suora pidempiaikainen seuraus oli siirtyminen turbiinimoottoreiden käyttöön. Niiden polttoaine nimittäin vaihdettiin hyvin nopeasti hiilestä öljyyn, jota Britannialla ei ollut omasta takaa. Sen ostaminen ulkomailta ei myöskään houkuttanut, ja niin Britannian hallitus päätti lähteä omien yhtiöidensä mukana poraamaan öljyä silloisesta Persiasta.
Monet maat havaitsivat uuden aluksen edut ja ryhtyivät rakentamaan omia dreadnought aluksiaan. Näistä maista suurimman kilpailun Britannialle tarjosi Saksa, joka oli juuri aloittanut laivastonsa rakentamisen amiraali Tirpitzin laivasto-ohjelmana. Saksan ensimmäiset dreadnoughtit olivat kaksi vuonna 1907 vesille laskettua Nassau-luokan alusta, SMS Nassau ja SMS Westfalen. Ne olivat lyhyempiä kuin HMS Dreadnought, mutta leveämpiä ja niiden uppouma oli 18 900 tonnia, kun Dreadnoughtin uppouma oli 17 900 tonnia. Ero johtui pääasiassa paksummasta panssarista ja siitä, että saksalaisissa aluksissa oli kaksitoista 280 mm tykkiä. Saksan ennen dreadnoughteja rakentamia aluksia alettiin kutsua humoristisesti viiden minuutin aluksiksi, sillä ne kestäisivät taistelussa dreadnoughtia vastaan vain viisi minuuttia. Myös Saksassa laivaston kilpavarustelu vaikutti politiikkaan ja ihmisten arkeen. Nämä vaikutukset eivät tosin olleet niin laajoja ja pitkäkestoisia kuin Britanniassa. Saksassa ehkä tärkein seuraus oli Kielin kanavan muutostyöt. Kanava avattiin 1895, mutta jo vuonna 1907 alkoivat työt, joissa kanavaa suurennettiin huomattavasti, jotta uudet alukset mahtuisivat kulkemaan sen läpi.
Lähteet muokkaa
- McCallum, R. B.: Merisodan historia 1906-14. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
- Westwood, J. N.: Merisotien strategia 1905-1914. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
- Björn Landström: Laiva. , 1961/1990.