Diplomatiikka
Diplomatiikka (kreik. δίπλωμα, ransk. díplôma, passeport, kahtia taitettu paperi) on virallisten asiakirjojen, erilaisten diplomien ja muiden rakenteeltaan vakiintuneiden dokumenttien tutkimiseen erikoistunut historiallis-filologinen tutkimusala tai -menetelmä. Diplomatiikka on kiinnostunut näiden asiakirjojen luokittelusta, lähdearvosta, iästä ja autenttisuudesta. Diplomatiikka on yksi historiantutkimuksen aputieteistä.
Historia muokkaa
Diplomatiikan historian ylettyy aina 1400-luvulle saakka. Tuolloin ryhdyttiin kriittisesti tutkimaan keskiaikaisia luostareiden ja piispojen arkistoja. Nuo arkistot olivat täynnä erilaisia alkuperältään hyvinkin epäilyttäviä dokumentteja ja asiakirjoja. Jesuiitta Daniel Van Papenbroeck oli esittänyt voimakasta kritiikkiä asian suhteen ja vastauksena tähän kritiikkiin benediktiiniläismunkki Saint-Maurin luostarista, Jean Mabillon kirjoitti kuusi osaa käsittävän teoksensa De re diplomatica vuonna 1681. Kirjaa pidetään modernin diplomatikan tutkimuksen alkuna. Siinä käsitellään eritoten muun muassa merovingiajan dokumentteja, jotka ovat peräisin Saint Denis'n luostarista Pariisista. Van Papenbroeck oli kyseenalaistanut näiden autenttisuuden.
1600- ja 1700-luvuilla diplomatiikan tutkimus keskittyi kirkollisiin instituutioihin. Asiakirjojen autenttisuuden selvittämisellä oli näille käytännöllistä merkitystä esimerkiksi omaisuusvaatimusten tukemiseksi. 1800-luvulla diplomatiikan tutkimus erkaantui sekularisaation myötä kirkollisesta taustasta. Nyt diplomatiikan tutkimus keskittyi maallisiin instituutioihin, joita perustettiin selvittämään kansallisen historian varhaisvaiheita. Keskeinen varhaisvaiheen tutkimuskeskus oli edelleen toiminnassa oleva École des Chartes Pariisissa.
Tutkimuksen kohde muokkaa
Nykydiplomatiikka on näköaloiltaan huomattavasti laajempaa kuin perinteinen asiakirjojen autenttisuuden selvittämiseen keskittynyt diplomatiikka. Nyt diplomatiikan kysymyksenasettelut voivat olle yhtä hyvin oikeus- kuin kulttuurhistoriallisiakin.
Diplomatiikan kolme keskeistä periaatetta ovat kuitenkin pysyneet samoina. Ne ovat:
- On tutkittava materiaalia, jolle asiakirja tai dokumentti on kirjoitettu,
- Samoin on selvitettävä palografiset piirteet
- Asiakirjan kielelliset piirteet, erityisesti käytetyt kaavamaiset ilmaisut tulee analysoida.
Tunnettuja tapauksia muokkaa
- Lorenzo Vallan todistus ns. keisari Konstantinuksen lahjakirjan epäaitoudesta
Lähteet muokkaa
- George Tessier, Diplomatique, Raison être de la diplomatique, in Charles Samaran, L’Histoire et se méthodes, Paris 1981, pp.633-676.
Kirjallisuutta muokkaa
- Harry Bresslau, Handbuch der Urkundenlehre für Deutschland und Italien, I-II, 2. Aufl. Leipzig u. a. 1911 - 1960 (ND Berlin 1968-1969).
- Arthur Giry, Manuel de diplomatique : diplômes et chartes. Chronologie technique, éléments critiques et parties constitutives de la teneur des chartes, les chancelleries. Les actes privés, Hachette, 1894, (uusintapainos Genève, 1975).
- Olivier Guyotjeannin, Jacques Pycke, Benoît-Michel Tock, La diplomatique, Brepols, sarjassa L'atelier du médiéviste, n° 2, 1993.
- Leo Santifaller, Urkundenforschung. Methoden, Ziele, Ergebnisse, 4. p., Wien yms. 1986 (Böhlau Studienbücher).
- Georges Tessier, La Diplomatique, PUF, sarjassa Que sais-je ?, n° 536, 1952.
- Thomas Vogtherr, Urkunden und Akten, teoksessa Aufriss der historischen Wissenschaften. Bd. 4: Quellen. Stuttgart 2002, s. 146-167.