Delta blues
Delta blues (myös Mississippi Delta blues) on bluesmusiikin varhaisimpia tyylejä. Perinteistä delta bluesia esittää yksi henkilö — useimmiten mies — joka laulaa ja soittaa kitaraa. Sanoitukset käsittelevät esimerkiksi rakkautta, laitapuolen kulkijoita, uskontoa sekä yhteiskunnallisia aiheita. Soitossa suositaan improvisointia ja slide-kitaraa. Usein kitara- ja laulumelodiat vuorottelevat samankaltaisia sävelkulkuja toistaen.
| Delta blues | |
|---|---|
| Alkuperä | blues, country blues |
| Alkuperämaa |
Yhdysvallat (Mississippi Delta) |
| Kehittymisen ajankohta |
1920-luvun loppu |
| Tyypillisiä soittimia |
kitara, huuliharppu |
| Kehittyneitä tyylilajeja / suuntauksia |
Chicago blues, Detroit blues, sähköblues |
Lajityypin nimi viittaa Deltaksi kutsuttuun alueeseen Mississippin osavaltion luoteisosassa. Lajityyppi nousi suosioon 1920- ja 1930-luvuilla ja sillä oli merkittävä vaikutus toisen maailmansodan jälkeen suurta suosiota saavuttaneisiin Chicago bluesiin, sähköbluesiin ja folk bluesiin. 1960-luvulta alkaen sen perintö on elänyt vahvana myös rockmusiikissa.
Nimi muokkaa
Delta bluesin nimi viittaa Mississippi Deltaksi kutsuttuun alueeseen Mississippin osavaltion luoteisosassa. Tyylilaji syntyi tällä alueella ja monet kuuluisimmista genren muusikoista olivat kotoisin Deltasta, vaikka osa muuttikin sittemmin muualle Yhdysvaltoihin.[1] Deltaa kutsutaan usein ”bluesin synnyinmaaksi”.[2]
Tyylilliset erityispiirteet muokkaa
Bluesmusiikin ytimessä on tunne, ”blues” eli melankolia. Se on tanssimusiikin säestämää runoutta, ja lauluääni onkin yleensä genren tärkein soitin. Jopa instrumentaalisessa bluesissa soolosoitin pyrkii usein jäljittelemään laululle ominaista itseilmaisua. Melodiat kulkevat yleensä erityisessä bluesasteikossa.[3]
Varhaisilla delta blues -äänitteillä esiintyi yleensä vain yksi henkilö.[2] Genren muusikot lauloivat ja säestivät itseään kitaralla ja käyttivät omaleimaisia tyylikeinoja. Improvisoituja laulumelodioita seurasi usein samankaltainen kitaramelodia. Slide-kitaraa voitiin soittaa esimerkiksi pullolla tai veitsellä. Lauluosuuksia ennakoi toistuva sointukierto eli vamp. Sointukaavat poikkesivat perinteisestä 12 tahdin bluesista, ja sekä laulu että soitto olivat aggressiivisempia kuin perinteisessä bluesissa. Tyypillisiä sanoitusten aiheita olivat onneton rakkaus, uskottomuus, kaksimielisyydet, kulkurielämä, vaeltaminen sekä uskonnolliset kertomukset pelastuksesta ja tuomiosta.[1] Muusikot olivat lähinnä afroamerikkalaisia miehiä.[1][2] Vaikka delta blues mielikuvissa yhdistetään yksin esiintyviin kitaristeihin, monet genren tärkeimmistä edelläkävijöistä konsertoivat kielisoitinyhtyeen säestyksellä.[2]
Delta bluesin perinteinen tyyli vakiintui 1920-luvun lopulta alkaen, jolloin alkoi ilmestyä menestyneitä delta blues -levytyksiä. Toisen maailmansodan jälkeen jotkut genren muusikot alkoivat käyttää sähkökitaraa. Samalla delta bluesin vaikutus siirtyi muihin musiikin tyylilajeihin, kuten rockiin, sähköbluesiin ja folk bluesiin.[1]
Historia muokkaa
Synty muokkaa
Blues syntyi Mississippin Deltan afroamerikkalaisen väestön parissa 1800-luvun lopulla.[3] Vuosisadan vaihteeseen mennessä se oli jo vakiinnuttanut paikallisen suosionsa. Genren varhaisesta historiasta on säilynyt vain yksittäisiä kirjallisia mainintoja. Delta bluesia esitettiin esimerkiksi rautatieasemilla, tienvarsien salakapakoissa, plantaaseilla ja kadunkulmissa.[1]
Varhaiset klassikot muokkaa
Kaupallisia delta blues -äänitteitä alkoi ilmestyä 1920-luvun lopulla. Maineikkaimmat esiintyjät olivat lähinnä miespuolisia laulaja-kitaristeja. Tämä erotti tyylilajin vanhemmasta valtavirran bluesista, joka oli henkilöitynyt Bessie Smithin ja Ma Raineyn kaltaisiin naislaulajiin, joita säesti pieni yhtye. Varhainen delta blues -hitti oli Charley Pattonin ”Pony Blues” vuodelta 1929. Vuodesta 1930 alkaen Paramount Records julkaisi useita delta blues -äänitteitä Eddie ”Son” Houselta. Kolmas varhainen esikuva oli Tommy Johnson, jonka ”Big Road Blues” (1928) innoitti lukuisia blueskitaristeja. Kappaleen vaikutus kuului esimerkiksi Mississippi Sheiksin ”Stop and Listen Bluesissa” (1930).[1]
Suuren laman myötä bluesin myyntiluvut romahtivat. Jokunen mississippiläismuusikko jatkoi silti levyttämistä. Skip James tunnettiin omaperäisestä kitaran- ja pianonsoitostaan. Hänen 1930-luvulla levyttämänsä ”Hard Time Killing Floord Blues”, ”Devil Got My Woman” ja ”I’m So Glad” jäivät aikanaan vähälle huomiolle, mutta vuosikymmenien varrella niistä muodostui standardeja. Booker ”Bukka” White saavutti menestystä jo vuoden 1937 kappaleellaan ”Shake ’Em on Down”. Vielä suositummaksi muodostuivat 1940 julkaistut ”Parchman Farm Blues” ja ”District Attorney Blues”, joiden yhteiskunnalliset teemat poikkesivat perinteisen bluesin sanoituksista.[1]
”Delta bluesin kuningas” muokkaa
I went to the croassoad, fell down on my knees
Asked the Lord above: ”Have mercy, now save poor Bob, if you please”[4]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Robert Johnson oli 1930-luvun merkittävin delta blues -muusikko,[1] joka tunnetaan falsettilaulustaan ja taitavasta slidensoitostaan.[5] Johnsonin esikuvia olivat esimerkiksi Son House, Skip James ja Tommy Johnson.[1] Vuosina 1936–1937 Johnson äänitti sanantoniolaisessa hotellihuoneessa ja dallasilaisessa varastossa[5] 29 kappaletta, joiden varaan hänen perintönsä rakentuu.[1] Johnson kuoli 1938 juotuaan salakapakassa myrkytettyä viskiä. Hän oli kuollessaan vain noin 27-vuotias.[5]
Johnson ei ollut eläessään erityisen suosittu, mutta hän saavutti legendaarisen maineen vuodesta 1961 alkaen,[5] jolloin Columbia Records julkaisi kokoelman King of the Delta Blues Singers.[6] Bluesin lisäksi Johnsonilla oli suuri vaikutus rockmusiikkiin. Vuonna 1990 julkaistu Robert Johnson: The Complete Recordings myi yli miljoona kappaletta ja voitti parhaan historiallisen albumin Grammy-palkinnon.[1]
Valtavirtaistuminen muokkaa
Toisen maailmansodan jälkeen perinteinen blues menetti suosiotaan. Delta bluesin vaikutus pysyi kuitenkin suurena. Mississippiläiset Muddy Waters ja Howlin’ Wolf muuttivat Chicagoon, missä heistä tuli Chicago bluesin edelläkävijöitä. He perustivat itsenäisen Chess Records -levy-yhtiön, joka julkaisi ”(I’m Your) Hoochie Coochie Manin” ja ”Moanin’ at Midnightin” kaltaisia menestyskappaleita. Delta bluesille ominaisen mies ja kitara -esiintymisen sijaan Waters ja Howlin’ Wolf esiintyivät yhtyeiden kanssa ja käyttivät sähköisiä soittimia.[1] Encyclopedia of African-American Culture and History kirjoittaa Chicago bluesin olleen ”pohjimmiltaan delta bluesia, mutta sähköisesti soitetuilla ja vahvistetuilla soittimilla esitettynä”.[3] Chicago bluesilla oli vuorostaan suuri vaikutus 1960-luvun rockiin.[1]
Mississippiläissyntyinen B. B. King oli aikansa vaikutusvaltaisimpia sähkökitaristeja. Hänen kauttaan delta bluesin perintö vakiintui osaksi jazzin, rhythm and bluesin ja valtavirran popin tyylikirjoa.[1]
Niin ikään mississippiläinen John Lee Hooker soitti perinteikästä delta bluesia. Vuonna 1948 hänen kappaleensa ”Boogie Chillen” saavutti suosiota muidenkin kuin bluesin harrastajien parissa. Myöhemmin Hooker alkoi sekoittaa delta bluesiin vaikutteita rockista ja soulista.[1]
Delta bluesin uusi tuleminen muokkaa
Kiinnostus delta bluesia kohtaan kasvoi 1960-luvulla, jolloin Son House, Skip James ja Bukka White sekä lukuisat muut delta blues -muusikot saavuttivat uutta suosiota. Heidän konserttinsa vetivät suurempia yleisöjä ja levynsä myivät enemmän kuin ennen sotaa.[1]
Delta bluesin perintö eli vahvana The Rolling Stonesin, The Beatlesin ja Bob Dylanin musiikissa.[1] Vuonna 1965 perustettu bluesrock-yhtye Canned Heat nimettiin Tommy Johnsonin ”Canned Heat Bluesin” mukaan,[7] ja Johnson-vaikutteista kitaransoittoa kuultiin esimerkiksi vuoden 1968 menestyskappaleessa ”On the Road Again”.[1] Rocktrio Cream julkaisi vuonna 1966 oman versionsa Skip Jamesin ”I’m So Gladista”,[1] ja pari vuotta myöhemmin saman kappaleen levytti Deep Purple.[8]
Uuden sukupolven yhtyeiden bluesvaikutteiset menestyskappaleet innoittivat nuorisoa tutustumaan lajityypin varhaisiin klassikoihin.[1] Pohjois-Mississippin blueskulttuuri on pysynyt elinvoimaisena vielä 2000-luvullakin. Maineikkaita delta bluesista ammentavia muusikoita ovat esimerkiksi R. L. Burnside (1926–2005) ja David ”Junior” Kimbrough.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Gioia, Ted: Mississippi Delta blues Encyclopædia Britannica. 18.12.2017. Viitattu 2.2.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d Delta blues. AllMusic. Viitattu 5.2.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Titon, Jeff Todd: The Blues. Encyclopedia of African-American Culture and History, 1996; kirjoittajan vuonna 2005 päivittämä verkkoversio. Viitattu 5.2.2022. (englanniksi)
- ↑ Menin tienristeykseen, lankesin polvilleni.
Menin tienristeykseen, lankesin polvilleni.
Pyysin Herraa taivaassa: ”Anna armoa ja pelasta poloinen Bob, jos vain niin mielit tehdä.” - ↑ a b c d Wallenfeldt, Jeff: Robert Johnson Encyclopædia Britannica. 12.8.2021. Viitattu 2.2.2022. (englanniksi)
- ↑ Cub Koda: Robert Johnson: King of the Delta Blues Singers Review. AllMusic. Viitattu 2.2.2022. (englanniksi)
- ↑ The Legendary Band Canned Heat: Official Biography 2021. Viitattu 5.2.2022. (englanniksi)
- ↑ ”I’m So Glad” (Shades of Deep Purple). Deep Purple, Tetragrammaton, 1968.