Deismi
Deismi on valistuksen ajalta peräisin oleva käsitys, jonka mukaan Jumala on luonut kaikkeuden, mutta ei ole sen jälkeen vaikuttanut maailman tapahtumiin.[1]
Keskeinen sisältö muokkaa
_-001.jpg)
Varsinkin ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deismi suhteessa uskonnollisiin kysymyksiin. Deismin mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että todellisuuden on luonut jokin jumala, mutta tästä jumalasta on mahdotonta saada tarkempaa tietoa. Keskeinen askel uskonnosta deismiin on luopuminen uskomisesta pyhien kirjojen totuudellisuuteen. Deistit yleensä ajattelivat, että koska kristinuskon Raamattu on väärässä monien luonnontieteellisten seikkojen suhteen, jumala ei ole voinut kirjoittaa sitä. Tästä syystä deistit usein kieltävät muun muassa profetiat eli jumalalliset ilmoitukset, ihmeteot ja kristillisen kolminaisuusopin.[2]
Deismiin katsotaan kuuluvan ajatus siitä, ettei jumala ole kiinnostunut luomansa maailman tapahtumista, saati yksittäisten ihmisten elämistä, eikä siksi esimerkiksi vastaa rukouksiin. Ateismista poiketen deistit kuitenkin uskovat jumalan olemassaoloon.[3][4]
Historia muokkaa
Deismin synty muokkaa
Deismiä teki tunnetuksi irlantilainen John Toland, joka haastoi John Locken valistusteologisen käsityksen kristillisestä ilmoituksesta. Toland esiintyi Locken oppilaana ja esitti kirjassaan Christianity Not Mysterious (1696) kristinuskosta filosofisen näkemyksen, joka oli läpeensä rationaalinen eikä myöntänyt sijaa järjen ylittävälle ilmoitukselle. Tolandin mukaan Raamatun Jeesuksen oppi oli yksinkertaista ja järkevää moraalia. Kristilliset dogmit ja mysteerit sen sijaan olivat peräisin muista uskonnoista ja myöhempää pappien keksintöä. Tolandin ajatuskulkua täydensi Matthew Tindalin Christianity as Old as the Creation (1730), jossa kristinusko samaistetaan moraaliseen, järjelliseen panteismiin.[5]
Kristilliset kirkot luonnollisesti vastustivat deismiä.[6] Englannissa vuonna 1689 säädetty laki kielsi katolilaisuuden lisäksi kaikki kolminaisuusopin vastaiset uskonnot. Tästä syystä monet deistit eivät julkisesti tunnustaneet vakaumustaan.[7][8]
Saksa ja Yhdysvallat muokkaa
Saksassa deismi oli suosittua Fredrik Suuren preussilaisen upseeriston keskuudessa. Moses Mendelssohn sovelsi deismiä juutalaiseen ajatteluun.[6]
Tunnettuja amerikkalaisia deistejä olivat esimerkiksi Thomas Paine, John Adams, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin. Deismi oli erityisen suuressa suosiossa paikallisen älymystön keskuudessa 1700-luvun lopulla.[6] Deismi alkoi saada näkyvyyttä Yhdysvaltain itsenäisyyssodan alettua. Tuolloin esimerkiksi ajatuksiaan jo vuosia hautonut Ethan Allen päätyi julkaisemaan ne teoksessan Reason: The Only Oracle of Man.[7][8]
Ranskan suuri vallankumous muokkaa
Deistien kanta pääsi poliittisessa mielessä voitolle Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789–1794. Aluksi Ranskan vallankumous oli ryhtynyt toteuttamaan valistusajattelun ohjelmaa. Kaikki feodaaliset laitokset ja erioikeudet lakkautettiin ja aatelisto lähti joukoittain maanpakoon. Papeista tehtiin valtion virkamiehiä (tarkemmin sanoen ”moraalin” virkailijoita) ja heiltä vaadittiin uskollisuudenvala uudelle hallitukselle.[9]
Toisaalta ateistiset vallankumousjohtajat katsoivat, että kansanjoukot tarvitsisivat jotain palvottavaa. Niinpä he perustivat erityisen ”Järjen palvonnan”, jonka palvontapaikoiksi sisustettiin muutamia suljettuja kirkkoja. Deistinen Maximilien Robespierre esitti puheessaan konventissa 7. toukokuuta 1794, että ei ole viisasta ottaa ateismia kansakunnan periaatteeksi. Robespierren mukaan moraalin takaavat ”Korkein olento” ja sielun kuolemattomuus. Robespierren mukaan Korkeimman olennon palvonnasta tulisi tehdä valtionuskonto katolilaisuuden ja Järjen palvonnan tilalle.[9]
Kansanjoukot eivät omaksuneet deismiä, eikä Robespierrella ollut riittävää karismaa, jolla houkutella seuraajia uudelle uskonnolleen. Napoleonin aikana sekä Järjen palvonta että Korkeimman olennon palvonta kiellettiin.[9] Myöhemmin Napoleon palautti suhteet Roomaan, minkä johdosta katolilaisuudesta tuli jälleen valtionuskonto vuonna 1802.[10]
Deismi myöhemmin muokkaa
David Humen Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (1779) ja Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikki (1781) esittivät vaikutusvaltaiset kritiikit pyrkimyksille todistaa Jumalan olemassaolo järjellisesti. 1800-luvulla Charles Darwinin esittämä evoluutioteoria vähensi edelleen luonnon järjestyksen todistuksen kannatusta.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ Deismi Suomen evankelis-luterilainen kirkko. 2023. Viitattu 18.10.2023.
- ↑ Deism - By Branch The Basics of Philosophy. 2023. Viitattu 20.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Airaksinen, Timo: Deismi ja papillinen vastaisku Vapaa-ajattelijain liitto ry. 16.12.2018. Viitattu 20.10.2023.
- ↑ a b Griffiths, Robert: Deism: Traditional & Contemporary Philosophy Now. 2022. Viitattu 20.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen, s. 369. ((Kyrkohistoria 2. Fran pavens gudsstat till religionsfriheten, 1969.) Suomentanut Leena Piispa. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4.
- ↑ a b c Deism Encyclopædia Britannica. 2023. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Staloff, Darren: Deism and the Founding of the United States National Humanities Center. 2008. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Deism The Episcopal Church. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Mark, Harrison W.: Cult of the Supreme Being World History Encyclopedia. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Concordat of 1801 Encyclopædia Britannica. 2023. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Deismin määritelmä teoksessa The Dictionary of the History of Ideas, Virginian yliopisto (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Loflin, Lewis: Deism and Reason. (englanniksi)
- Paine, Thomas: Of the Religion of Deism Compared with the Christian Religion. (englanniksi)
- World Union of Deists. (englanniksi)