Danka-järjestelmä

Danka-järjestelmä (jap. 檀家制度, danka seido), myös jidan-järjestelmä (jap. 寺檀制度, jidan seido), on Japanissa Heian-kaudelta lähtien käytössä ollut järjestelmä, jossa buddhalaiset temppelit ja kotitaloudet ovat vapaaehtoisessa ja pitkäaikaisessa yhteydessä toisiinsa. Kotitalous (danka) tukee taloudellisesti buddhalaista temppeliä, joka vastineeksi huolehtii perheen hengellisistä tarpeista. Vaikka järjestelmä otettiin käyttöön jo kauan ennen Edo-kautta (1603–1868), se tunnetaan parhaiten tuolloin vallassa olleen Tokugawa-shōgunaatin sortovälineenä. Shōgunaatti teki buddhalaisen temppelin jäsenyydestä pakollisen kaikille maan kansalaisille.

Shūmon ninbetsu aratamechō, lähellä nykyistä Fussan kaupunkia sijaitsevan Kumagawan kylän danka-rekisteri.

Tokugawa-shōgunaatin aikana järjestelmä muutettiin kansalaisrekisteriksi, jonka tarkoitus oli alun perin pysäyttää kristinuskon leviäminen ja auttaa löytämään piilottelevia kristittyjä. Pian siitä kuitenkin tuli valtion tukema ja buddhalaisten temppelien ylläpitämä koko väestön valvontaan ja hallintaan tarkoitettu järjestelmä. Sen vuoksi se säilyi muuttumattomana pitkään senkin jälkeen, kun kristinusko oli lähes hävinnyt Japanista. Tokugawa-kauden järjestelmää kutsutaan joskus terauke-järjestelmäksi (jap. 寺請制度, terauke seido), koska buddhalainen temppeli (tera) antoi vakuutuksen (uke), ettei tietty kansalainen ollut kristitty.

Pakollinen danka-järjestelmä lakkautettiin virallisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta se on edelleen toiminnassa vapaaehtoisena kansalaisen ja temppelin välisenä siteenä. Se on merkittävä tulonlähde suurimmalle osalle temppeleistä ja määrittelee edelleen kotitalouksien ja temppeleiden välistä suhdetta.

Terauke

Danka-järjestelmä muuttui dramaattisesti vuonna 1638, kun bakufu päätti hävittää sen avulla kristinuskon Japanista Shimabaran kapinan (1637–1638) jälkeen. Temppelin ja dankan välinen suhde oli aiemmin ollut vapaaehtoinen, mutta nyt siitä tehtiin muodollinen ja pakollinen: buddhalaiset temppelit määrättiin kirjoittamaan terauke-vakuutuksia kaikille dankoilleen, kun taas kotitalouksien velvollisuus oli vastaavasti ryhtyä lähimmän buddhalaisen temppelin dankaksi temppelin lahkosta riippumatta (Nichiren, Jōdo, Rinzai jne.) ja ottaa siltä vastaan terauke. Vaikka järjestelmän tämäntyyppistä sovellutusta ei koskaan kirjoitettu lakiin, siitä tuli pian kaikkialle levinnyt ja äärimmäisen tärkeä osa Tokugawa-kauden Japanin yhteiskuntaa. Hallinnollisessa mielessä kaikista japanilaisista, myös šintolaisista papeista, tuli keskeinen osa buddhalaista byrokratiaa, joka oli vuorostaan vastuussa Tokugawa-hallinnolle.

Järjestelmässä oli kolme tasoa. Alimpana oli temppeli, joka antoi terauke-vakuutuksen. Paikalliset viranomaiset keräsivät sen jälkeen temppeleiltä kaikki terauket, liittivät ne yhteen shūmon ninbetsu aratamechō (jap. 宗門人別改帳) -nimisiin dokumentteihin ja toimittivat ne korkeammille viranomaisille. Järjestelmän tarkoitus oli pakottaa kristityt liittymään buddhalaiseen temppeliin, ja samalla kristityiksi epäiltyjen kansalaisten valvominen helpottui.

Kaikkein ensimmäiset olemassa olevat rekisterit ovat vuosien 1638 ja 1640 väliltä. Ne on odotetusti laadittu alueilla, joissa kristinuskon asema oli vahvin, kuten Kiotossa, kaupunkia ympäröivässä maakunnassa ja Kyūshūlla. Muilta alueilta ei tunneta rekistereitä ennen 1600-luvun jälkipuoliskoa, mutta yksittäisiä teraukeja, joilla oli selvästi sama tarkoitus, on löydetty.

Vuonna 1664 bakufu määräsi kaikkia daimioita perustamaan alueelleen viranomaisen, joka vastasi uskonnollisista asioista ja jota kutsuttiin nimellä shūmon bugyō (jap. 宗門奉行, ”lahkomaistraatti”) tai jisha bugyō (jap. 寺社奉行, ”temppeli- ja pyhäkkömaistraatti”). Seuraavasta vuodesta lähtien rekistereitä kansalaisten uskonnosta alettiin laatia koko maan alueella.

Vuonna 1671 rekisterin muoto standardisoitiin. Dokumenttiin täytyi kirjata kaikki kotitaloudet, jokaisen kaupungin miesten ja naisten lukumäärä ja niiden yhteissummat kaikissa piirikunnissa ja provinsseissa. Intendentin tuli pitää yllä rekisteriä ja lähettää siitä yksisivuinen tiivistelmä korkeammille viranomaisille. Lisäksi kaikki yhteisöstä avioliiton, työn tai kuoleman vuoksi poistuneet ihmiset tuli kirjata ylös. Rekisterin muoto pysyi muuttumattomana vuoteen 1870 saakka, kolme vuotta Meiji-kaudelle asti. Koska määräys totesi yksiselitteisesti, että ”luonnollisesti on sopivaa tutkia monia asioita, eikä tiedustella ainoastaan uskontoa”, järjestelmällä oli selvästi alusta asti tarkoituksia, jotka ulottuivat uskonnon ulkopuolelle. Tuloksena oli Edo-kauden vastine nykyaikaiselle väestörekisterille, erotuksena vain se, että temppeleiden tuli toimia perhetemppeleinä ja kansalaisten täytyi hankkia temppeleiltä terauke. Joillakin alueilla oikeutta myöntää vakuutuksia kutsuttiin nimellä shūhanken (jap. 宗判権), ja siitä tuli temppeleille vähitellen merkittävä vallankäytön väline. Paitsi että vakuutus annettiin vasta maksun jälkeen, se antoi uskonnollisille viranomaisille vallan päättää alamaistensa elämästä ja kuolemasta.

Dokumentti tuli uusia joka vuosi omassa temppelissä tehdyn tarkastuksen jälkeen. Ne, jotka eivät syystä tai toisesta onnistuneet hankkimaan vakuutusta temppeliltä, luokiteltiin hinin-ryhmään (ei-henkilöt), ja he joutuivat syrjinnän kohteeksi tai yksinkertaisesti teloitettiin kristittyinä. Ilman teraukea yhteiskunnassa eläminen ja toimiminen oli mahdotonta paitsi talonpojille, myös samuraille ja šintolaisille papeille. Terauke oli saanut nykyisen henkilökortin kaltaisen aseman: se tarvittiin avioliittoa, matkustamista tai tiettyjä töitä varten. Vuoden 1729 jälkeen dankan ja temppelin välisen siteen rikkominen kiellettiin muodollisesti, joten yhteyden katkaiseminen oli nyt mahdotonta. Tämän myötä temppelit eivät enää joutuneet kilpailemaan seurakuntalaisista, eikä miehellä ja hänen perheellään ollut mitään mahdollisuutta vaihtaa temppeliä. 1600-luvun loppuun mennessä järjestelmästä oli tullut keskeinen osa Tokugawa-hallintoa.

Gojōmoku

Kotitalouksien tilanne vaikeni myöhemmin entisestään, kun maassa alkoi kiertää dokumentti, joka laajensi huomattavasti temppelien valtaoikeuksia. Dokumentissa väitettiin, että se oli bakufun antama laki terauke-järjestelmän tarkaksi säätelemiseksi. Se ilmaantui vuonna 1735 ja levisi sen jälkeen ympäri Japania. Dokumentti oli päivätty vuodelle 1613 ja sen nimi oli ”Yksittäisiä sääntöjä dankan uskonnon määrittelemiseksi” (jap. 御条目宗門旦那請合之掟, Gojōmoku shūmon danna ukeai no okite, yleensä yksinkertaisesti Gojōmoku). Se on selvästi väärennös, jonka temppelit todennäköisesti itse loivat palvelemaan omaa etuaan.

Dokumentin todistaa epäilemättä vääräksi vähintäänkin se, että siinä luetellaan kiellettyjen uskontojen joukkoon kristinuskon lisäksi myös Nichiren-buddhalaisuuden Fuju-fuse- (jap. 不受不施) ja Hiden-lahkot. Koska koulukunnista ensimmäinen kiellettiin vuonna 1669 ja toinen vuonna 1691, dokumentin päiväyksen täytyy olla keksitty. Todennäköinen syy juuri vuodelle 1613 lienee se, että silloin Tokugawa Ieyasu antoi ”Käsky kristittyjen pappien karkottamiseksi” -asetuksen (jap. 伴天連追放令, Bateren tsuihōrei) ja terauke-valtuutuksien myöntäminen aloitettiin seuraavana vuonna.

Dokumentin kopioita löytyy temppeleistä ja kokoelmista ympäri maata, ja jopa useimmat Meiji-kauden historioitsijat vaikuttavat uskoneen sen aitouteen. Gojōmoku antoi temppeleille ylimääräistä valtaa seurakuntalaisiinsa, ja se mainitaan ajoittain temppeleiden rekistereissä, silloin kun danka ei täyttänyt sille asetettuja ehtoja eikä siten saanut vakuutusta temppeliltä. Dokumentin asettamat vaatimukset aiheuttivat huomattavia ongelmia kotitalouksien ja temppelien välille.

Dokumentti määritteli ensin neljä velvollisuutta kotitalouksille:

• Velvollisuus vierailla temppelissä useita kertoja vuodessa. Jos vierailuja ei tehty, dankan nimi saatettiin poistaa temppelin rekisteristä.
• Velvollisuus suorittaa kaksi palvontamenoa esi-isien muistopäivänä. Jos pappi ei ollut niihin tyytyväinen, seurakuntalainen voitiin leimata kristityksi.
• Velvollisuus antaa perheen temppelin suorittaa kaikki muisto- ja hautajaispalvelut.
• Kaikkien kävelemään kykenevien velvollisuus olla läsnä esi-isien muistopalveluksissa.

Sen jälkeen dokumentti määritteli temppeleille viisi oikeutta:

• Dankan tuli suorittaa joitakin tehtäviä temppelin hyväksi. Niihin lukeutuivat uhrilahjat ja ilmaisen työvoiman tarjoaminen. Epäonnistuminen tässä saattoi merkitä sitä, että seurakuntalainen leimattiin Fuju-fuse-lahkon jäseneksi.
• Dankan tuli totella temppeliään ja lahjoittaa rahaa sen papeille.
• Huolimatta siitä, kuinka pitkään danka-ryhmä oli pysynyt temppelille uskollisena, se oli aina uskonnollisen tutkimuksen kohteena, jotta mahdollinen harhaoppisuus löydettäisiin.
• Henkilön kuoleman jälkeen pappi voisi määritellä ainoastaan ruumista katsomalla, mikä kuolleen todellinen uskonto oli ollut.
• Dankan tuli aina noudattaa temppelinsä käskyjä.

Järjestelmän seuraukset

Kaksi ja puoli vuosisataa kestäneellä terauke-vakuutuksien käytöllä ja buddhalaisuuden byrokratisoitumisella oli lukuisia ja syvämerkityksellisiä seurauksia, etenkin buddhalaisuudelle itselleen.

Rakenteelliset vääristymät

Kuilu sallittujen ja kiellettyjen buddhalaisten lahkojen välillä syveni huomattavasti. Vaikka buddhalaisuus toisaalta salli monimuotoisuuden kasvun sallittujen lahkojen joukossa, se toisaalta rankaisi ajattelua, joka kyseenalaisti vallitsevan poliittisen tilanteen. Danka rekisteröitiin lähimpään temppeliin välittämättä siitä, mihin uskonnolliseen suuntaukseen se kuului, joten suuntauksen merkitys vähitellen laski. Näiden kaikkien tekijöiden vaikutuksesta erot hallinnon sallimien buddhalaisten lahkojen välillä tasoittuivat ja buddhalaisuus yhdenmukaistui, ei vähiten siksi, että shōgunaatilla oli sananvaltaa uskonnollisissa, oikeaoppisuutta koskevissa kysymyksissä.

Edo-kaudella buddhalaisuus tuotti tämän vuoksi vain vähän uutta ajattelua (lukuun ottamatta ehkäpä uudistuvia zen-lahkoja). Sitä vastoin japanilaisen kungfutselaisuuden ja šintolaisuuden kehitys sekä niin kutsuttujen ”uususkontojen” synty tuottivat samaan aikaan mielenkiintoisia ideoita.

”Hautajaisbuddhalaisuuden” nousu

Vaikka buddhalaisuuden alkuperäinen tarkoitus oli levittää Buddhan oppeja, buddhalaiset temppelit toimivat Japanissa nykyään pääosin hautausmaina. Nykyajan niin sanottu ”hautajaisbuddhalaisuus” (jap. 葬式仏教, sōshiki bukkyō), jota satirisoi esimerkiksi Itami Jūzōn vuoden 1984 elokuva Osōshiki ja jossa buddhalaisuuden funktio on supistunut hautajaisten ja muistotilaisuuksien järjestämiseen, on postuumien nimien (jap. 戒名, kaimyō) kaupittelun tavoin suora danka-järjestelmän seuraus. Buddhalaisuuden näkökulmasta danka-järjestelmän merkittävin piirre oli se, että järjestelmä takasi pakollisten hautajaisriittien ansiosta temppeleille vakaan tulonlähteen. Rahavirta maksoi monien temppelien ylläpidon ja takasi niiden kasvun, ja se olikin erottamaton osa danka-järjestelmää. Sen vuoksi buddhalaisuus ja kuolema ovat nykyäänkin tiiviisti kietoutuneita toisiinsa. Kun järjestelmä muodollisesti lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen, se merkitsi buddhalaisuudelle suurta tulojen menetystä ja siten taloudellista epävarmuutta.

Haibutsu kishaku -liike

Terauke-vakuutuksien käyttöä ja sen aikaansaamaa katkeruutta pidetään yhtenä väkivaltaisen ja spontaanin haibutsu kishaku -liikkeen tärkeimmistä syistä Meiji-kauden alussa. Liikkeen myötä suuri määrä temppeleitä tuhottiin ympäri Japania. Valtion käyttöön ottama virallinen shinbutsu bunri -politiikka, jossa šintolaisuus ja buddhalaisuus erotettiin toisistaan, laukaisi väkivaltaisen liikehdinnän, vaikka sitä ei voikaan suoraan syyttää tuhoista. Koska buddhalaisuus ja Tokugawa-hallinto olivat olleet läheisessä yhteydessä toisiinsa, ei ole yllättävää, että buddhalaisia munkkeja pidettiin valtion toimijoina ja että monet Edo-kauden yhteiskunnan ryhmät alkoivat löytää vaihtoehtoisia tapoja tyydyttää uskonnollisia tarpeitaan.

Historiastaan huolimatta buddhalaisuudella oli puolellaan merkittäviä etuja sekä šintolaisuuden että kungfutselaisuuden suhteen. Niiden ansiosta sitä olisi ollut Meiji-kaudella mahdotonta korvata kummallakaan uskonnolla. Buddhalaisuuteen kuului lukuisia rituaaleja (jūsan butsuji, ”kolmetoista buddhalaista rituaalia”), joiden ansiosta se kykeni helpommin auttamaan ihmisiä selviämään kuolemasta. Lisäksi šintolaisuus piti kuolemaa epäpuhtaana, joten uskonto ei soveltunut yhtä hyvin hautajaisseremonioihin, kun taas kungfutselaisuus ei Japanissa juuri välittänyt hautajaisista. Buddhalaisuudella oli myös koko maan kattava infrastruktuuri, jonka kanssa šintolaisuus tai kungfutselaisuus eivät kyenneet kilpailemaan. Toisin sanoen buddhalaisuus oli kaksi vuosisataa kestäneen hautajaismonopolin jälkeen paremmin varustautunut suorittamaan niitä kuin kilpailijansa.