Caporetton taistelu

Caporetton taistelu (myös kahdestoista Isonzon taistelu) oli ensimmäisen maailmansodan taistelu, joka käytiin Italian rintamalla vuonna 1917 (24. lokakuuta – 12. marraskuuta). Taistelu käytiin keskusvaltojen Itävalta-Unkarin ja Saksan keisarikunnan joukkojen sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Saksalaisilla joukoilla vahvistetut Itävalta-Unkarin joukot onnistuivat murtamaan italialaisten etulinjan ja aiheuttivat italialaisille joukoille raskaita tappioita. Taistelu alkoi Sočan laaksossa, silloin Itävaltaan kuuluvalla Rannikkomaan alueella. Tärkeä paikkakunta alueen pohjoisosassa oli Kobaridin (ital. Caporetto) pikkukaupunki, jonka väestö oli pääasiassa sloveeneja ja se sijaitsee nykyään Slovenian valtion alueella. Taistelun päättyessä italialaiset olivat peräytyneet yli 100 km Italian alueelle ja asettuneet puolustusasemiin Piavejoen länsipuolelle, mistä he myöhemmin lähtivät vastahyökkäykseen Piavejoen taistelussa. Caporetton taistelu oli hyvä esimerkki rynnäkköjoukkojen ja soluttautumistaktiikan tehokkaasta käytöstä.

Caporetton taistelu
Osa ensimmäistä maailmansotaa
Kartta Caporetton taistelusta.
Päivämäärä: 24. lokakuuta 1917 – 12. marraskuuta 1917 Paikka: Sočan laakso, Itävallan Rannikkomaa (nykyään Kobarid, Slovenia) Lopputulos: Keskusvaltojen voitto
Osapuolet
Itävalta-Unkari Saksan keisarikunta	Italia
Komentajat
Otto von Below Konrad Krafft von Dellmensingen Ludwig von Tutschek Felix zu Schwarzenberg	Luigi Cadorna Luigi Capello
Vahvuudet
35 divisioonaa	41 divisioonaa
Tappiot
20 000 kuoli tai haavoittui	40 000 kuoli, 20 000 haavoittui ja 275 000 vangittiin

Italiassa Caporetton taistelua on sen käymisestä asti pidetty maan sotahistorian häpeällisimpänä tappiona. Tärkeä syy tähän on italialaisten komentajan kenraali Luigi Cadornan taistelun aikana julkisuuteen laskema tiedote, jonka mukaan tappion syy oli maan sisäisen vasemmistopropagandan aikaansaama "sotilaallinen lakko". Vastoin parempaa tietoaan paniikin lyömä Cadorna väitti, että italialaiset sotilaat peräytyivät taistelematta ja antautuivat häpeämättömästi joukoittain. Hallitus veti välittömästi takaisin Cadornan tiedotteen, mutta ulkomaalaiset lehtimiehet kerkisivät saada sen käsiinsä. Näin syntyi täysin virheellinen käsitys taistelun kulusta.

Ernest Hemingway on kuvannut taistelun jälkiselvittelyjä kirjassaan Jäähyväiset aseille.

Taistelun tausta

Italian sotaan liittyminen

Italia jätti puolueettoman asemansa ensimmäisessä maailmansodassa 26. huhtikuuta 1915 allekirjoitetulla Lontoon sopimuksella. Tämä merkitsi että Italian päävastustaja sodassa tulisi olemaan sen entinen liittolainen Itävalta-Unkari. Tuleva vastustaja oli sodan ensimmäisenä vuonna kärsinyt raskaita tappioita, ja Italia näki nyt mahdollisuutensa liittää maahan uusia alueita, kuten Trento, Bolzano, Trieste ja Istria sekä mahdollisesti joitakin Saksan siirtomaita.

Isonzon yksitoista taistelua

Italian armeijan eteneminen itään päin oli hidasta. Toistuvat hyökkäykset Isonzon rintamalla eivät tuoneet juuri mitään muuta tulosta kuin että italialaiset etenivät itään päin muutama sata metriä kerrallaan, menettäen kymmeniä tuhansia kaatuneina. Isonzon yhdestoista taistelu (19.8.–12.9.1917) oli tässä mittakaavassa valtava menestys, koska Italian joukot saattoivat sillä kertaa edetä kahdeksan kilometriä ja vallata strategisesti tärkeän Bainsizzan ylätasangon. Tämä menestys asetti Itävalta-Unkarin joukot vaikeaan asemaan, ja heidän sotilasjohtonsa alkoi pelätä että italialaisten seuraava hyökkäys johtaisi läpimurtoon, ja jatkossa Triesten menettämiseen. Päätettiin että ainoa oikea toimenpide oli vastahyökkäys. Itävallan sotilasjohto tiesi kuitenkin hyvin että tähän ei ollut edellytyksiä. Armeijan johdolla oli jo ennestään kaksi valmista vastahyökkäyssuunnitelmaa. Vastahyökkäys Tirolin kautta vaatisi 20 divisioonaa ja sen valmistelujen arveltiin kestävän kolme kuukautta. Vastahyökkäys Isonzon rintamalla vaatisi 15 divisioonaa, ja vain kuuden viikon valmistelut, mutta itävaltalaisten ylipäälliköllä Arthur Arz von Straussenburgilla oli käytettävissään vain yhdeksän divisioonaa. Tässä tilanteessa sotilasjohto päätti ehdottaa vastahakoiselle keisari Kaarlelle, että kutsuttaisiin saksalaiset apuun ja pyydettäisiin heiltä puuttuvat kuusi divisioonaa.

Keskustelut saksalaisten osallistumisesta

Keisari Kaarle vastusti ajatusta että saksalaiset saapuisivat Italian rintamalle, osittain koska hän piti saksalaisia sietämättömän ylimielisinä, ja osittain koska heidän mukaan tulonsa vaikeuttaisi hänen mahdollisuuksiaan solmia erillisrauha Italian kanssa, jos asiat alkaisivat mennä todella huonoon suuntaan. Kaarle suostui kuitenkin von Straussenburgin ehdotukseen, mutta muutti jo seuraavana päivänä mieltään. Hän lähetti Saksan keisari Vilhelmille kirjeen, jossa ehdotti että Saksa lähettäisi lisää joukkoja itärintamalle, jotta sieltä voitaisiin siirtää Itävalta-Unkarin joukkoja Italian rintamalle. Sotilasjohto ei kuitenkaan antanut keisari Kaarlelle periksi, koska se piti aseistukseltaan ja koulutukseltaan ylivoimaisten saksalaisten osallistumista vastahyökkäykseen ehdottomana edellytyksenä sen onnistumiselle Huomattavasti vaikeampi tehtävä oli kuitenkin vakuuttaa saksalaiset tästä asiasta. Saksalaisten sodanjohto piti yleisesti Italian rintamaa strategisesti merkityksettömänä sotatantereena, jolla toimimisesta ei maineen ja kunnian lisäksi olisi juuri muuta etua haettavana. Tästä poikkeavan näkökannan esitti kuitenkin sotamarsalkka Hindenburg, joka oli tarpeeksi vanha muistaakseen Krimin sodan päätösvaiheet. Sevastopolin valtausta esimerkkinä esittäen, Hindenburg toi esille mielipiteensä että Triesten menetys saattaisi hyvinkin johtaa Itävalta-Unkarin täydelliseen luhistumiseen, ja siksi Saksan olisi ehdottomasti suostuttava von Straussenburgin ehdotukseen, ja lähetettävä pyydetyt kuusi divisioonaa Italian rintamalle. Päätettiin lähettää kenraaliluutnantti Konrad Krafft von Dellmensingen Isonzon rintamalle tutkimaan vastahyökkäyksen edellytyksiä.

Saksalaiset päättävät osallistumisesta

Kaksi saksalaista upseeria, alppijääkärien (Alpenkorps) entinen komentaja Krafft von Dellmensingen ja majuri von Willisen, saapui 2. syyskuuta Isonzon rintamalle itävaltalaisiksi upseereiksi naamioituina. Vuoristosodankäynnin asiantuntija von Dellmensingen ilmoitti jo pari päivää myöhemmin kenraali Erich Ludendorffille, että vastahyökkäys tulisi olemaan erittäin vaikea operaatio. Italialaisten puolustusasemat olivat erinomaisen hyvät. Von Dellmensingen ei kuitenkaan halunnut lähettämässään sähkeessä täsmentää asioita liikaa, ja jätti siksi yksityiskohtien selvittämisen myöhempään henkilökohtaiseen tapaamiseen. Von Dellmensingen katsoi tehtävänsä suoritetuksi 6. syyskuuta, mutta silloin sodan kulku toisaalla oli jo puuttunut asiaan. Saksalaisten sotamenestys itärintamalla tuli odotettua nopeammin, sillä Riika vallattiin 4. syyskuuta, ja heikko vastustus vakuutti Hindenburgin ja Ludendorffin siitä, että itärintamalta voitaisiin irrottaa divisioonia Italian rintamalle. He ilmoittivat siksi Arz von Straussenburgille 6. syyskuuta, jo ennen von Dellmensingenin selontekoa, että saksalaiset olivat päättäneet osallistua vastahyökkäykseen.

Kenraaliluutnantti Konrad Krafft von Dellmensingen lähetettiin Italian rintamalle tutkimaan, oliko menestyksekäs vastahyökkäys mahdollinen.

Taistelun taktiset edellytykset

Dellmensingenin selonteko ja italialaisten asemat

Kuten kenraali von Dellmensingen totesi, italialaiset olivat rakentaneet itselleen erittäin vahvat asemat. Isonzon rintamalla oli kuitenkin paikka, jota italialaiset eivät olleet saaneet yhdentoista taistelun jälkeen haltuunsa, eivätkä kyllä olleet tosissaan yrittäneetkään. Itävalta-Unkarin joukot olivat sodan alusta asti onnistuneet pitämään hallussaan pienen osan Isonzo-joen länsirantaa Tolminon kohdalla, noin 15 kilometriä Caporettosta kaakkoon. Tätä kohtaa kuvattiin ”tyräksi” italialaisten luomassa rintamalinjassa, ja se oli jäänyt ilman suurempaa huomiota, koska se oli rintaman pohjoisosassa, aika kaukana tapahtumien keskipisteestä, eikä sen hallintaa pidetty Triesten valtaukselle merkityksellisenä. Itävaltalaisten komentaja Arz von Straussenburg puolestaan piti alusta asti Tolminon tyrää kohtana, josta vastahyökkäys olisi aloitettava.

Samaa mieltä oli myös von Dellmensingen, kun hän 8. syyskuuta Bad Kreuznachissa teki selkoa tehtävänsä tuloksista Hindenburgille ja Ludendorffille. Tolminon syvänkö oli selvästi paras paikka mistä aloittaa vastahyökkäys. Von Dellmensingen oli kuitenkin laskenut, että siihen rintaman kohtaan ei yhdellä kerralla saisi mahtumaan enemmän kuin neljä tai viisi divisioonaa muiden joutuessa muodostamaan kymmenien kilometrien mittaisen jonon näiden divisioonien taakse. Lisäksi tällainen joukkojen keskitys näkyisi selvästi italialaisten puolelle, mikä todennäköisesti johtaisi siihen, että hyökkäysvalmistelujen viimeistelyt jouduttaisiin suorittamaan italialaisten tykistön jatkuvassa tulituksessa, ja yllätyshyökkäyksestä ei näin ollen tulisi mitään. Olosuhteet olivat Tolminon kohdalla täysin italialaisten eduksi, siitä huolimatta että se oli heidän linjansa selvästi heikoin kohta, von Dellmensingen totesi. Vielä suurempi ongelma oli logistiikka. Joukkoja ja varusteita ei ollut mahdollista saada junakuljetuksilla lähemmäksi tätä kohtaa kuin viikon marssin päähän. Von Dellmensingenin mielipide oli, että toivottu vastahyökkäys oli juuri ja juuri mahdollinen toteuttaa italialaisten ollessa vastustajina. Jos vastassa olisivat olleet ranskalaiset tai brittiläiset, suunnitelmasta olisi todennäköisesti ollut pakko luopua. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Ludendorff ilmoitti päätöksensä: hyökkäys tehtäisiin, mutta jos se ei ensimmäisestä päivästä asti menisi täysin suunnitelmien mukaan, se keskeytettäisiin.

Italialaisten itärintama, joka tulisi olemaan hyökkäyksen kohteena, oli kaikkiaan noin 60 kilometriä pitkä. Se päättyi etelässä Triestenlahteen, noin 5 kilometriä Monfalconen kaupungista itään. Pohjoisessa sen päätepisteenä oli 2 207 metriä korkea Monte Rombon -vuori, ja sen eteläpuolella sijaitseva pikkukaupunki Bovec (ital. Plezzo). Koska Italian armeijan päätavoite oli Triesten valtaaminen, rintaman painopiste oli sen eteläosassa. Bainsizzan ylätasangolla, Isonzon kuudennessa taistelussa vallatun Gorizian ympärillä, ja Monfalconen itäpuolella olevat italialaiset joukot käsittivät yhteensä yli 90 % koko Italian 2. ja 3. armeijan miesvahvuudesta. Näistä Aostan herttuan komentama 3. armeija vastasi Monfalconen rintamaosasta, ja kenraali Luigi Capellon 2. armeijan vastuulla oli täten rintaman noin 45 kilometriä pitkä pohjoisin osa. Rintaman heikoimmassa kohdassa, välittömästi Bainsizzan pohjoispuolella sijaitsevan Tolminon kohdalla, oli asemissa kenraaliluutnantti Pietro Badoglion komentamaan XXVII armeijakuntaan kuuluva 19. divisioona. Kuten koko Bainsizzasta pohjoiseen oleva rintaman osa, tämä paikka oli täysin varsinaisten Triesten valtaamiseen tähtäävien operaatioiden ulkopuolella ja 19. divisioonan tehtävänä oli siksi oikeastaan vain tarkkailla vihollista. Itse asiassa italialaisilla oli Tolminon ja Bovecin välissä vain neljä divisioonaa. Jo mainitun 19. divisioonan lisäksi, kenraaliluutnantti Alberto Cavaciocchin komentaman IV armeijakuntaan kuuluvat 43., 46. ja 50. divisioona. Rintaman kaikkein pohjoisinta osaa hallussaan pitävä IV armeijakunta oli paperilla vahvuudeltaan 114 000 miestä, mutta näistä oli taistelevia sotilaita vain 68 000. Tätä vahvuutta pidettiin kuitenkin enemmän kuin riittävänä, koska vuoristoinen maasto oli helposti puolustettavissa, minkä italialaiset olivat itse saaneet tuntuvasti kokea niiden yhdentoista taistelun aikana, jotka alueen valtaaminen oli vaatinut.

Kenraali Otto von Below (keskellä) ja XIV armeijan upseeristoa ennen taistelua

Hyökkäyssuunnitelma pääpiirteissään

Hyökkäystä varten muodostettiin uusi XIV armeija, jonka komentajaksi nimitettiin preussilainen kenraali Otto von Below. Uusitun hyökkäyssuunnitelman mukaan hänen komennossaan tulisi olemaan seitsemän saksalaista ja kuusi itävaltalaista divisioonaa. Ensimmäisessä päiväkäskyssään 4. lokakuuta von Below selvitti upseereilleen, että tarkoitus oli tehdä italialaisten rintamaan valtava murtuma hyökkäämällä samanaikaisesti useassa kohdassa koko Bovecin ja Tolminon välisellä rintaman osalla, siis samalla osalla jota puolustamassa oli vain neljä italialaista divisioonaa. Hyökkäys Tolminon ”tyrästä” oli edelleenkin suunnitelman tärkein osa. Sitä johtaisi kenraaliluutnantti Herman von Stein. Suunnitelmana oli vallata nopeasti italialaisen 19. divisioonan puolustusasemat ja jatkaa sitten etenemistä luoteeseen pitkin Kolovratin metsäistä selännettä, jota puolusti italialainen 46. divisioona. Ensimmäinen strategisesti tärkeä päämäärä von Steinin joukoille oli Kolovratin toisessa päässä, noin 4 kilometriä lounaaseen Caporettosta, sijaitseva 1 642 metriä korkea Mataiur-vuori, jonka valtaus antaisi jatkossa erittäin suuren edun ympäröivän maaston hallintaan. Hyökkäyssuunnitelman pääarkkitehti Krafft von Dellmensingen lupasi etukäteen Mataiurin valtaavalle upseerille Pour le Mérite -kunniamerkin

Von Steinin oletetun läpimurron jälkeen hänen oikea sivustansa olisi suojattava Kolovratin valtauksen aikana. Tästä syystä Itävalta-Unkarin 1. armeijakunta, jota komentaisi kenraali Alfred Krauss, hyökkäisi samanaikaisesti Plezzon kohdalla Žagan kylää kohti, mikä estäisi siellä olevien italialaisten 43. ja 50. divisioonien puuttumisen etelämpänä tapahtuvaan läpimurtoon. Von Steinin vallattua koko Kolovratin selänteen hänen joukkonsa olisivat Caporetton ja Mataiurin välimaastossa, ja Mataiurin valloituksen onnistuessa hyökkäystä voitaisiin jatkaa Natisonejoen laaksoa pitkin kohti Cividalen kaupunkia, ja edelleen Udinen suuntaan. Udinessa oli Italian sotilasjohdon päämaja. Virallista päätöstä siitä, miten pitkälle hyökkäystä jatkettaisiin, ei tässä vaiheessa ollut. Itävalta-Unkarin sotilasjohto halusi ensimmäisessä vaiheessa vallata takaisin sotaa edeltäneen rajan, ja jos tässä onnistuttaisiin hyvin, voitaisiin varmistaa raja jatkamalla hyökkäystä linjalle Gemona–Cividale, missä vuoristo päättyy ja Friulin tasanko alkaa. Saksalaiset puolestaan pitivät Tagliamento-joelle etenemistä vähimmäistavoitteena. Tämä merkitsisi, että Udine vallattaisiin ja Italian sotilasjohto ajettaisiin sieltä pois.

Peräytyviä italialaisia sotilaita Caporettossa 24. lokakuuta 1917.

Taistelun kulku

Hyökkäys ja läpimurto

Lokakuun 24. päivänä 1917, kello 2.00, XIV armeijan tykistö avasi tulen italialaisten linjoja kohti koko hyökkäysrintaman leveydellä. Ammukset olivat aluksi kaasukranaatteja, joiden tehon kuitenkin suurimmaksi osaksi mitätöivät tihkusade ja sotilaiden juoksuhaudoissa sytyttämien lukuisten nuotioiden ylös nostama ilmavirtaus. Lisäksi hyökkäys ei tullut täysin yllätyksenä. Itse asiassa Italian sotilasjohdolla oli ollut tieto sen tulosta jo useita viikkoja, ja monet sotilaista viettivät yönsä kaasunaamarit valmiiksi päällä. Parin tunnin tulituksen jälkeen tykistö siirtyi tavallisiin sirpalekranaatteihin ja samanaikaisesti räjähti useita yön aikana italialaisten asemien eteen asetettuja miinoja, jotka vahingoittivat juoksuhautoja ja konekivääripesäkkeitä.

Saksalaisten hyökkäystaktiikkaan kuului olennaisena osana ajan muihin armeijoihin verrattuna lyhytaikainen tykistötulitus, jonka aikana osa joukoista eteni lähes vihollisen etulinjaan asti, etsien heikkoja kohtia. Toinen saksalaisten tärkeä taktinen periaate oli juuri vahvojen puolustuspesäkkeiden ohittaminen taistelun alkuvaiheessa. Jos puolustajien tulitus oli kiivasta, vaihdettiin paikkaa ja yritettiin läpimurtoa toisaalla. Tämä saksalaisten taktiikka edellytti pienempien iskuryhmien itsenäisen toiminnan kyvykkäiden alempien upseerien johtamana. Caporetton taistelussa heistä ei ollut puutetta. Tolminon kohdalla hyökkäsivät muun muassa kenraalimajuri Ludwig von Tutschekin johtamat alppijääkärit. Von Tutschekilla oli alaistensa joukossa kolme luutnanttia, jotka kaikki aikanaan ylenivät sotamarsalkoiksi: Erwin Rommel, Ferdinand Schörner ja Friedrich Paulus.

Tykistön ammunnan lakatessa kenraali von Steinin komentama 3. baijerilainen armeijakunta (Gruppe Stein) hyökkäsi Tolminon sillanpäästä. Steinin komennossa oli kolme jalkaväkidivisioonaa, ja niiden lisäksi von Tutschekin kaksi alppijääkäriprikaatia. Välittömästi Tolminosta etelään hyökkäsivät samanaikaisesti kenraaliluutnantti Albert von Berrerin komentamat saksalaiset 26. ja 200. divisioona (Gruppe Berrer), ja viimeksi mainittuun kuuluvasta 4. jääkärirykmentistä tuli tiettävästi ensimmäinen italialaisten puolustuslinjan murtanut yksikkö. Kun alppijääkärit pääsivät Kolovratin ylängölle, alkoi yksiköiden kesken kilpailu Krafft von Dellmensingenin lupaamasta Pour le Mérite -kunniamerkistä. Jääkärit etenivät nopeasti ohittaen edetessään useita italialaisten asemia, jättäen ne takana tulevan jalkaväen työksi. Vallattuihin tykkeihin maalattiin nopeasti oman yksikön tunnus ja sitten jatkettiin kohti Mataiuria. Rommelista tuli tämän mitalimetsästyksen voittaja hänen johtamansa komppanian vallatessa Mataiurin. Hänen myöhäisemmän selontekonsa alppijääkärien etenemisestä on sanottu muistuttavan enemmänkin jonkin suuren urheilukisan selostusta kuin selontekoa sotilaallisesta operaatiosta.

Kenraalimajuri Giovanni Villanin komentama italialainen 19. divisioona onnistui aluksi pysäyttämään 200. divisioonan oikean sivustan etenemisen. Saksalaisten alppijääkärien eteneminen pitkin Kolovratin selännettä pakotti kuitenkin Villanin jättämään alkuperäiset puolustusasemat, minkä seurauksena oli että 19. divisioona kärsi raskaita tappioita, ja seuraavan vuorokauden aikana se hajaantui eri suuntiin taistelujen jatkuessa. Lokakuun 25. päivän iltana Villani totesi tilanteen toivottomaksi, luovutti kirjallisesti divisioonan komennon esikuntapäällikölleen, eversti de Medicille, ja ampui itsensä.

Saksalainen 12. jalkaväkidivisioona marssilla Tolminosta Caporettoon

Paremmin onnistuivat aluksi 43. ja 46. divisioona, jotka pysäyttivät kenraali Kraussin itävaltalaiset Monte Nero -vuoren molemmin puolin sulkien näin hyökkääjiltä lyhimmän tien Caporettoon. Plezzon kohdalla Kraussin joukot kuitenkin lopulta, usean yrityksen jälkeen, onnistuivat läpimurrossa ja jatkoivat kohti Žagaa. Kenraalimajuri Giovanni Arrighin komentama italialainen 50. divisioona peräytyi Plezzon eteläpuolella sijaitsevalle Polovnikin kukkulalle ja asettui siellä uusiin asemiin saatuaan kenraali Cavaciocchin käskyn puolustaa Isonzon ylittävää Ternovan siltaa mihin hintaan hyvänsä, koska se oli Caporetton joutuessa vihollisen käsiin ainoa mahdollinen peräytymistie italialaisille.

Ratkaiseva läpimurto tuli kuitenkin improvisoinnilla, jota ei hyökkäyssuunnitelmassa ollut. Sen teki kenraalimajuri Arnold Lequisin komentama, pääasiassa sleesialaisista koostuva saksalainen 12. jalkaväkidivisioona, jonka tehtävänä oli ottaa haltuunsa Kraussin valtaamat Caporetton ja Iderskon kohdalla Isonzo-joen yli menevät sillat sekä varmistaa alppijääkärien selusta Mataiurin valtauksen aikana. Krauss ei kuitenkaan onnistunut siltojen valtauksessa, mutta taistelu sillä suunnalla aikaansai ison aukon puolustuslinjassa, ja jätti Tolminosta Caporettoon vievän maantien hetkellisesti täysin ilman puolustajia. Tätä tietä 12. divisioona eteni nopeasti 15 kilometriä ja saapui noin kello 15.00 lokakuun 24. päivänä Caporettoon, vain yksitoista tuntia oman hyökkäyksensä alkamisesta, motittaen täten molemmat Monte Neroa puolustavat italialaisdivisioonat, joilla nyt oli itävaltalaiset edessään ja saksalaiset takanaan. Seuraavana päivänä sleesialaiset ja itävaltalaisten 22. divisioona valtasivat yhdessä myös Ternovan sillan, ratkaisten näin taistelun hyökkääjien eduksi. Italialaisten joukot olivat motissa, ilman yhteyksiä reserveihinsä, ja tie Tagliamento-joelle oli avattu. Mottiin jääneistä 46. divisioona tuhottiin täysin kahden seuraavan päivän aikana ja ennen kuulumaton määrä korkea-arvoisia italialaisia upseereita kaatui tai vangittiin. Mitään luotettavia tietoja ensimmäisten kahden kaoottisen vuorokauden aikana kaatuneista, haavoittuneista ja kadonneista ei ole julkisuuten tullut mutta jo 25. lokakuuta Italian sotilasjohdolle alkoi selvitä, että edessä voisi olla maan sotahistorian suurin katastrofi.

Täydennysten saapuminen ja tuho

Italian armeijan suurin heikkous ei ollut sen aseistuksessa eikä myöskään, kuten Cadorna väitti tiedotteessaan, sotilaiden taisteluhaluttomuudessa. Suurin heikkous oli sen organisaatio, jonka modernisointi oli aloitettu vuosia aikaisemmin mutta jätetty kesken. Muiden sotaakäyvien maiden armeijoissa divisioona, johon sisältyivät myös tykistö ja huoltojoukot, oli jo pitemmän ajan ollut sodankäynnin perusyksikkö, jonka kokoonpano yritettiin pitää muuttumattomana mitä alayksikköihin (pataljoona, rykmentti) tulee. Italian armeijan divisioona oli pääasiassa kirjoituspöytätuote, niin sanottu "haamudivisioona" (divisione fantasma), jonka kokoonpanoa ja toimintaperiaatetta vanhemmat komentajat eivät yksinkertaiseti täysin käsittäneet. Perinteinen perusyksikkö, josta korkein sotilasjohto itsepäisesti piti kiinni, oli prikaati, ja sotanäyttämöillä toimivat komentajat saivat todeta että Udinesta tuli jatkuvasti käskyjä prikaatien siirtämisestä divisioonasta toiseen, usein jopa toiseen armeijakuntaan. Tykistörykmenttien tärkeä rooli divisioonissa unohdettiin täysin. Niinpä, kun korkein sotilasjohto komensi apuun ja vastahyökkäykseen neljä divisioonaa (3, 34, 53 ja 62), nämä olivat kaikki tyypillisiä ”haamudivisioonia”, ilman tykistöä ja toimivina kokonaisuuksina olemassa vain pääesikunnan kartoissa. Puhelinyhteyksien katkettua aikaisessa vaiheessa puolustustaistelujen kulku oli prikaatien itsenäisesti toimivien komentajien päätöksistä riippuvainen, ja he eivät saaneet oikeaa tietoa tilanteesta saatikka järkeviä käskyjä divisioonien komentajilta.

Itävalta-Unkarin armeijan sotilaita, päässään saksalaisten ennen taistelua lahjoittamat uudet teräskypärät, ja heidän vangiksi ottamiaan italialaisia.

Hyvä esimerkki sekasortoisesta organisaatiosta on ”niin sanottu” 62. divisioona, luotu huhtikuussa 1917. Huhtikuusta lokakuuhun tämä divisioona oli paperilla kuulunut viiteen eri armeijakuntaan. Samalla aikavälillä siihen oli todellisuudessa kuulunut 16 eri taistelevaa prikaatia, mutta ei ainuttakaan tykkiä eikä huoltojoukkoja. Kun tämä divisioona kommennettiin puolustamaan Mataiuria, sen muodostivat Salernon prikaati ja 4. tarkka-ampujaprikaati. Näiden komentajat, prikaatinkenraali Ottavio Zoppi ja eversti Renato Caselli, eivät tienneet etukäteen mitään tilanteesta taistelutantereella tai toistensa asemista, ja tapasivat ensimmäisen kerran vasta paikan päällä. Caselli totesi myöhemmin että vihollisen läpimurto ja Mataiurin valtaus oli näillä edellytyksillä mahdoton estää. Suurin osa Casellin prikaatista joutui sotavangeiksi, kaikkiaan 2 936 miestä joista 70 upseeria. Koska 62. divisioonan komentaja, kenraali Giuseppe Viora, oli haavoittunut ollessaan autolla etsimässä divisioonaansa, Caselli otti sen komennon, siinä vaiheessa uskoen että ne noin 1 000 miestä hänen prikaatistaan jotka olivat vielä taistelukunnossa itse asiassa oli mitä divisioonasta oli jäljellä. Tästä harhaluulosta hänet vapautti paikalle myöhemmin saapunut kenraali Zoppi, joka saatuaan tiedon Vioran haavoittumisesta oli jättänyt prikaatinsa komentopaikan ottaakseen Casellia korkeampana upseerina divisioonan komentoonsa. Kun Rommel aikaisin aamulla 26. lokakuuta teki ratkaisevan hyökkäyksen Mataiurin rinnettä ylös, sitä puolustavan Salernon prikaatin komentaja ei siis ollut paikalla. Täysin eristetty prikaati, jolla ei ollut komentajaa eikä mitään tietoa tilanteesta, jätti asemansa lyhyen tulitaistelun jälkeen. Rommelin iskuryhmä otti vangiksi yli 1 600 miestä, joista 36 upseeria. Näiden lisäksi takana tulevat saksalaiset joukot vangitsivat lähes 2 800 italialaista, joista 78 upseeria. Lokakuun 26. päivänä kello 11:40 Mataiur oli vallattu, 62. italialainen ”haamudvisioona” oli tuhottu, ja hyökkäystie Italiaan oli avattu.

Peräytyminen

Vaikea päätös ilman varmoja tietoja

Italialaisten ylin päällikkö kenraali Cadorna ei vielä 26. lokakuuta iltapäivällä ollut saanut vaikeasta tilanteesta niin varmoja tietoja että olisi uskaltanut antaa peräytymiskäskyn. Rintamalta tuleviin huonoihin uutisiin ei oikein haluttu uskoa. Korkean kuumeen saanut 2. armeijan komentaja kenraali Capello oli sairautensa takia päättänyt luovuttaa komentonsa kenraali Luca Montuorille, mutta ennen Padovan sairaalaan hakeutumistaan Capello komensi 2. armeijan peräytymään Tagliamentojoen länsipuolelle. Capello yritti myös vakuuttaa Cadornaa siitä että, ottaen huomioon vihollisen ilmeisesti tekemän läpimurron leveyden, ei ollut järkevää enää yrittää vastahyökkäystä Isonzojoen vuoristoisessa maastossa. Parempi vaihtoehto oli määrätä kaikki Isonzon rintaman italialaiset joukot peräytymään Torrejoen tai Tagliamenton yli ja organisoida sitten vastahyökkäys. Välittömästi tämän keskustelun jälkeen Cadorna määräsi varmuuden vuoksi myös 3. armeijan valmistautumaan tähän vaihtoehtoon. Hän otti kuitenkin samalla yhteyden kenraali Montuoriin, kysyen tämänkin mielipidettä siitä oliko perääntyminen todella välttämätöntä. Paniikin lyömä Cadorna ei uskaltanut tai halunnut ottaa sitä päätöstä mikä oli hänen vastuullaan ylipäällikkönä. Montuori soitti puolestaan armeijakuntien komentajille, jotka eivät tienneet tilanteesta taistelukentällä mitään, saaden kaikilta optimistiset vastaukset. Nämä hän välitti Cadornalle, joka vuorostaan perui Capellon antaman peräytymiskomennon. Udinessa pitämässään lehdistötilaisuudessa Cadorna sanoi reporttereille että molemmat Monte Neroa puolustavat divisioonat pystyisivät pitämään asemansa ainakin 15 päivää, tietämättä että ne oli jo lyöty.

Hermonsa menettänyt Cadorna vietti lopun päivästä kirjoittaen kirjeitä vaimolleen ja tyttärilleen. Näissä hän syytti sosialisteja ja Giovanni Giolittin kannattajia katastrofista. Kirjeet sisälsivät myös täysin perättömiä väitteitä tilanteesta taistelutantereella, josta hänellä ei ollut mitään varmaa tietoa. Hän kirjoitti muun muassa että edellisenä päivänä (25. lokakuuta) kymmenen italialaista rykmenttiä oli antautunut taistelematta. Vasta myöhään illalla saapuivat Udineen ensimmäiset luotettavat tiedot vihollisen etenemisestä, ja ne olivat hälyttäviä. Oli olemassa suuri vaara että itävaltalaiset ja saksalaiset ehtisivät pohjoisessa Tagliamentojoelle ennen italialaisia. Täysin paniikin vallassa oleva Cadorna määräsi puolenyön jälkeen 27. lokakuuta koko Italian armeijan, josta 90 % ei ollut edes osallistunut Caporetton taisteluun, peräytymään kaikilta sodan aikana vallatuilta alueilta, ja luovuttamaan viholliselle satoja tuhansia kaatuneita maksaneet valloitukset, sekä osan Italiaa. Pääministeri Paolo Bosellille lähettämässään sähkeessä Cadorna selitti että armeija oli romahtanut mutta että sitä ei ollut vielä lyönyt ulkoinen vihollinen vaan ainoastaan ”se sisäinen jota vastaan taistelemista olen turhaan vaatinut neljässä kesä- ja heinäkuussa kirjoittamissani kirjeissä, joista yhteenkään ei annettu vastausta”. Oli ilmiselvää että Cadorna ei aikonut ottaa itse mitään vastuuta tappiosta. Iltapäivällä lokakuun 27. ylin sotilasjohto jätti Udinen nopeasti lähestyvän vihollisen käsiin.

”Karnevaali ja maailmanloppu”

Peräytymiskäsky merkitsi että yli miljoona italialaista sotilasta sai kovalla kiirellä lähteä liikkeelle kohti Tagliamentoa, mikä oli enemmistölle heistä vaikeasti ymmärrettävä asia. Niin oli myös seuraava käsky: kaikki elintarvike- ja varustevarastot Tagliamenton itäpuolella oli tuhottava. Vihollisille ei saanut jättää mitään. Saksan, ja erityisesti Itävallan, paha elintarvikepula oli Italian sotilasjohdon tiedossa. Vakoojat olivat lähettäneet lukuisia raportteja siitä että Wienin kadut olivat täynnä ilmeisen aliravittuja ihmisiä, ja että tilanne paheni koko ajan. Varastojen tuhoaminen muuttui aika nopeasti yleiseksi ryöstelyksi kun peräytyvät sotilaat oivalsivat että kukaan ei aluksi tarkistanut paljonko he pistivät omaan reppuunsa. Virallisten laskelmien mukaan Italian armeija menetti peräytymisen aikana muun muassa 5 370 300 lihasäilykepurkkia, 645 tonnia juustoa ja 0,5 miljoonaa litraa viiniä, jotka osittain tuhottiin, mutta todennäköisesti suurimmaksi osaksi syötiin ja juotiin. Tilanne ryöstäytyi täysin sotilasjohdon käsistä, ja armeijan varastojen lisäksi peräytyvien joukkojen rosvoilu kohdistui myös siviiliväestöön, kun kauppoja ja yksityisasuntoja alettiin tyhjentämään. Peräytyvien sotilaiden keskuudessa alkoi levitä käsitys että sota oli päättynyt, mihin vaikutti se että suurin osa heistä oli saanut peräytymiskäskyn osallistumatta mihinkään taisteluun, ja ilman tietoa Caporetton tappiosta. Marssiessaan Tagliamentoa kohti sotilaat huusivat eläköötä rauhalle, paaville ja Giolittille. Cadornan väite sosialistipropagandan aikaansaamasta sotilaallisesta lakosta osoittautui perättömäksi. Suurin osa sotilaista luuli tosissaan että sota oli loppu, ja nyt oltiin menossa kotiin. Osa heistä myönsi kuitenkin jälkeenpäin, että jossain vaiheessa peräytymistä tilannetta saattoi kuvata lakoksi, mutta että se ei missään nimessä ollut tappion syy kuten Cadorna väitti, vaan pikemminkin sen seuraus.

Itävaltalaisia sotilaita yrittämässä Tagliamentojoen ylittämistä sillalla, jonka räjäyttäminen ei ole täysin onnistunut.

Peräytyminen sai ajoittain karnevaalin piirteitä, mutta juhlatunnelma alkoi viiletä kun sotilaille selvisi, että karabinieerit olivat aloittaneet ryöstelyihin syyllistyvien ja kiväärinsä ”kadottaneiden” teloittamisen. Varastettua tavaraa repussaan kantavat ammuttiin paikalla, ilman sotaoikeutta. Kun selvisi että Tagliamentolle peräytyminen ei riittänyt, vaan peräytymistä oli jatkettava ainakin Piavejoelle asti, otteet kovenivat. Karabinieerit aloittivat myös joukko-osastonsa jättäneiden sotilaiden decimation. Kun Tagliamento-joen siltojen räjäyttäminen aloitettiin, ennen kuin tuhannet pakenevat sotilaat ja siviilit olivat ehtineet ylittää ne, karnevaalitunnelma katosi lopullisesti. Ilmoitettiin aika milloin sillat räjäytetään, ja siitä pidettiin tinkimättä kiinni. Siltojen räjähtäessä ne olivat vielä tupaten täynnä pakolaisia, suurimmaksi osaksi siviiliväestöä. Mitään varmaa tietoa siltojen mukana Tagliamentojokeen kadonneiden lukumäärästä ei tiettävästi ole koskaan julkaistu.

Viimeiset taistelut Piavejoella

Piavejoen ylityksen jälkeen Italian armeija järjestäytyi 12. marraskuuta uudelleen puolustusasemiin sen länsipuolella. Aostan herttuan komentama 3. armeija, joka ei ollut lainkaan osallistunut Caporetton taisteluun, asettui etulinjaan Trevison ja Venetsian väliin, ja sen takana koottiin ja aseistettiin nopeasti uudelleen 2. armeija. Trevison ja Grappavuorten väliin asettautunut 4. armeija osallistui ensimmäistä kertaa taisteluihin. Hyökkääjät pysäytettiin Piavejoen itärannalle. XIV armeijan komentaja von Below totesi sotapäiväkirjassaan 15. marraskuuta, että yritykset ylittää Piavejoki olivat epäonnistuneet. Ei edes siihen asti menestyksekäs 12. divisioona onnistunut yrityksessään, minkä von Below arveli johtuvan siitä, että sleesialaisten helposti onnistunut Caporetton valtaus oli johtanut vihollisen aliarviointiin. Kolme päivää myöhemmin, 18. marraskuuta von Below totesi taistelun olevan erittäin kovaa ja että italialaiset puolustautuivat ”äärimmäisen päättäväisesti”, aiheuttaen siihen asti suurimmat tappiot hyökkääjille. Kraussin joukkojen epäonnistuttua viimeisessä yrityksessä ylittää Piave, von Below toteaa päiväkirjassaan 21. marraskuuta, että hyökkäys on pysähtynyt ja muuttumassa asemasodaksi, ja siksi on ehkä aihetta harkita, onko tullut aika katsoa tehtävä suoritetuksi. Saksan ylin sodanjohto oli samaa mieltä ja 3. joulukuuta se päätti siirtää kolme divisioonaa Piavejoelta Länsirintamalle. Loput saksalaisten joukoista saivat 30. joulukuuta käskyn poistua Italian rintamalta, ja 6. tammikuuta 1918 von Below jätti sotanäyttämön kokonaan Itävalta-Unkarin joukkojen haltuun. XIV armeija lakkautettiin virallisesti 22. tammikuuta.

Lähteet

• Balboni, P. E. & Santipolo, M.: Profilo di Storia Italiana Per Stranieri. Guerra Edizioni, Perugia, 2004 (2003), 2. p.. ISBN 8877157852. (italiaksi)
• Barbero, Alessandro: Caporetto. Laterza, 2017. ISBN 9788858129807. (italiaksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Caporetton taistelu Wikimedia Commonsissa