Wikipedia

Breisachin piiritys

kolmikymmenvuotisen sodan taistelu

Breisachin piiritys oli osa kolmikymmenvuotista sotaa. Piiritys kesti 18. elokuuta – 17. joulukuuta vuonna 1638, ja se päättyi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan varuskunnan antautumiseen Ranskan puolella sotineelle Bernhard Weimarille. Piiritys onnistui, vaikka keisarilliset tekivät useita yrityksiä vapauttaakseen Breisachin. Linnoituksen valtaaminen oli tärkeää protestanteille ja Ranskalle, koska näin keisarillisten huoltoväylänä toiminut espanjalainen tie katkaistiin ja Ranskalle avautui oma itä-länsi-suuntainen reitti Reinin yli Etelä-Saksaan.[2]

Breisachin piiritys
Osa kolmikymmenvuotista sotaa
Päivämäärä:

18. elokuuta – 17. joulukuuta 1638

Paikka:

Breisach, Baden-Württemberg

Lopputulos:

Weimar valtasi Breisachin

Osapuolet

Saksi-Weimar
Ranska

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
Baijeri

Komentajat

Bernhard Weimar
Henri Turenne

Johann Götz
Federico Savelli

Vahvuudet

n. 14 000–19 000[1]

n. 3 000–20 000[1]

Tappiot

kokonaistappiot n. 1 700[1]

kokonaistappiot n. 4 000[1]

Weimar oli ollut Ruotsin palveluksessa Nördlingenin taisteluun saakka, mutta sen jälkeen hän oli siirtynyt jäljelle jääneiden joukkojansa kanssa Ranskan alaisuuteen. Weimar itse pyrki luomaan Elsassiin oman herttuakunnan. Hän oli onnistunut valtaamaan jo alueita Reinin varrella, kun hän alkoi piirittää Breisachia toistamiseen. Avustusyrityksistä huolimatta Johann Götzin johtamat joukot joutuivat antautumaan Weimarille. Valtauksen hyöty Ranskalle oli lopulta melko pieni, sillä maa kärsi samaan aikaan tappioita Alankomaissa, Pohjois-Italiassa ja erityisesti Espanjan rintamalla. Weimarin valtaamat alueet myytiin Ranskalle jo vuosi hänen kuolemansa jälkeen.

Taustaa muokkaa

Linnoitus muokkaa

Breisachin linnoitus rakennettiin juuri ennen kolmikymmenvuotisen sodan puhkeamista, kun Eurooppa varautui tulevaan suursotaan.[3] Se sijoitettiin poikkeuksellisen hyvälle paikalle, jyrkälle luonnon muovaamalle kalliolle Reinin itärannalle. Breisachista kulki silta Reinin länsirannalle kahden saaren kautta.[4] Linnoitukset jäänteet ovat yhä nähtävissä, mutta suurin osa näkyvistä puolustuslaitteista on rakennettu kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen myöhemmin 1600-luvulla, jolloin linnoitus kuului Ranskalle.[5]

 
Nykyajan ilmakuva Breisachista. Vanha kaupunki erottuu selvästi ympäröivää maastoa korkeampana.

Linnoitus oli tärkeä tukikohta[6] espanjalaisen tien varrella. Tie oli espanjalaisten ja keisarillisten päähuoltoväylä, joka kulki Alppien yli Pohjois-Italiasta Espanjan Alankomaihin. Se oli ainoa reitti, jota pitkin kahdeksankymmenvuotisessa sodassa taistelleita espanjalaisjoukkoja voitiin huoltaa ja täydentää, koska meritiet olivat hollantilaisten ja englantilaisten valvonnassa.[7]

Breisach oli yksi neljästä Saksan modernista, ensiluokkaisesta ja suuresta linnoituksesta.[8] Siellä oli 3 000 miestä ja 150 tykkiä.[9]

Aikaisemmat vaiheet sodan aikana muokkaa

Ruotsalaiset katkaisivat espanjalaisen tien vuosina 1631–1633, kun he etenivät kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla Etelä-Saksaan. Ruotsalaiset valtasivat Bregenzin ja Rheinfeldenin linnoitukset ja piirittivät Konstanzia ja Breisachia. Espanjalaisten vastahyökkäys tuli kuitenkin pian. Gaspar de Guzmán Olivárez lähetti ensin armeijan Alankomaista ylös Reiniä pitkin, mutta se ei päässyt keväällä 1632 kuin Speyeriin asti, kun hollantilaisten yllättävä menestys pakotti sen kääntymään takaisin.[10]

 
Gomes Suárez Ferian johtamat espanjalaiset valtaavat Rheinfeldenin vuonna 1633. Vicente Carduchon (1578–1638) maalaus.

Kesällä 1633 espanjalaiset lähettivät uuden armeijan Pohjois-Italiasta. Armeijaan kuului 20 000 miestä, ja sitä komensi herttua Gómez Suárez de Figueroa, Lombardian espanjalainen kuvernööri. Armeija marssi Etelä-Saksaan Valtellinan läpi, valloitti takaisin Rheinfeldenin ja Bregenzin ja vapautti Konstanzin ja Breisachin linnoitukset piirityksistä. Espanjalaista tietä ei saatu silti avattua, sillä ranskalaiset valtasivat Lothringenin herttuakunnan tärkeimmät linnoitukset ja katkaisivat siten tien hieman pohjoisempana. Figueroa sai tehtäväkseen jatkaa hyökkäystä Lothringeniin, mutta hän sairastui ja kuoli keväällä 1634, ennen kuin ehti toteuttaa käskyn. Samoin kävi suurimmalle osalle hänen armeijastaan.[11]

Komentajat muokkaa

Bernhard Weimar oli Ruotsin palveluksessa vuodesta 1630 aina tappiolliseen Nördlingenin taisteluun asti, jonka jälkeen hän johti armeijansa rippeet Ranskan puolelle. Ranska sitoutui maksamaan osan palkkasoturiarmeijan ylläpidosta, jos Weimar taistelisi Ranskan puolesta. Tästä huolimatta hän johti armeijaansa itsenäisesti.[12] Sotilaana Weimar oli liian hyökkäävä ja harkitsematon,[12] kuten Lützenissä, Nördlingenissä ja Rheinfeldenissä. Reinillä Weimar kuitenkin vetäytyi onnistuneesti useista hankalista tilanteista. Hän myös kehittyi komentajana. Liian innokkaat hyökkäykset Lützenissä ja Nördlingenissä vaihtuivat Breisachin lähes tieteelliseen piiritykseen. Weimar johti joukkojaan karismaattisesti edestä, vaikka hänen terveytensä heikkenikin. Weimar halusi välttämättä henkilökohtaisesti johtaa ratsuväkeä taisteluissa, mikä innosti joukkoja, mutta haittasi reservien oikeanlaista käyttöä.[12]

Federico Savelli oli täysin epäpätevä sotilas. Hän oli noussut keisarillisen armeijan johtoon pelkästään vaikutusvaltansa ja taustansa takia, sillä hän oli korkeaa italialaista aatelia.[13] Savelli hävisi Rheinfeldenissä ja Wittenweierissa ja vain hänen taustansa säästi hänet sotaoikeudelta. Breisachin piirityksen jälkeen keisari Ferdinand III siirsi hänet diplomaattisiin tehtäviin. Savellia on syytetty myös pelkuriksi.[13]

Johann Götz vaihtoi keisarin palveluksesta Baijerin palvelukseen vuonna 1636, ja vaaliruhtinas nimitti hänet marsalkaksi. Götz joutui sotaoikeuteen kahdesti, ja toisella kerralla syy oli hänen epäonnistuminen Breisachin piirityksessä. Luonteeltaan Götz oli hyökkäävä, ylimielinen ja uppiniskainen, ja hänen käytöstapansa olivat karkeat.[14] Götz ei kyennyt yhteistyöhön vertaistensa tai ylempiensä kanssa, mutta alaistensa kanssa hän tuli hyvin toimeen. Götz uskoi liikaa omiin kykyihinsä ja ajatteli, että kaikki keisarillisen ja Baijerin armeijan kenraalit olivat häntä huonompia. Kenraalina Götz oli varomattoman rohkea, mutta hänellä oli kohtalaiset johtamiskyvyt ja karisma.[14]

Tavoitteet muokkaa

Ennen Nördlingenin taistelua Ranskan tavoitteena oli turvata pääsy Reinille, mutta taistelun jälkeen tavoitteeksi tuli keisarillisten pitäminen joen itäpuolella.[15] Nördlingenin taistelun jälkeen Bernhard Weimar siirtyi palkkasoturiarmeijoineen Ranskan palvelukseen. Ranskalaiset ylläpitivät armeijaa, mutta se operoi itsenäisenä Weimarin alaisuudessa Itä-Ranskassa ja Etelä-Saksassa. Tämän lisäksi ranskalaisilla oli alueella oma armeijansa.[16] Kun protestantit olivat hävinneet Nördlingenin taistelun, Ranska joutui vuonna 1635 liittymään kolmikymmenvuotiseen sotaan protestanttien puolelle ja julistamaan sodan keisari Ferdinand II:lle.[17]

Bernhard Weimarin tavoitteena oli luoda oma herttuakunta Elsassissa ja Korkea-Reinillä vallatuista alueista. Aluetta tuli kohdella tämän vuoksi kohtuullisen hyvin, ja sen hallinta piti varmistaa valtaamalla strategisesti tärkeät Rheinfeldenin, Röttelnin ja Neuenburgin linnoitukset. Avain Etelä-Saksan ja Reinin yläjuoksun hallintaan oli tuolloisen näkemyksen mukaan Breisach.[18]

Weimarin sotaretket ennen piiritystä muokkaa

 
Bernhard Weimar (1604–1639)

Weimar saattoi vuosina 1637–1638 toimia suhteellisen vapaasti Etelä-Saksassa, koska Matthias Gallasin johtama keisarillinen pääarmeija keskittyi Johan Banérin johtamien ruotsalaisten ahdisteluun Pohjois-Saksassa.[6]

Kesällä 1637 Weimar taisteli menestyksekkäästi Franche-Comtéssa. Sotaretken jälkeen hän ylitti Reinin elokuun alussa Rheinaussa ja kohtasi Johann von Werthin johtamat keisarilliset taistelussa, jonka Weimar voitti. Syyskuussa Weimarin oli kuitenkin pakko vetäytyä takaisin Reinin länsirannalle, minkä jälkeen hän siirtyi talvimajoitukseen Baselin hiippakuntaan. Weimar ei ollut saanut Ranskan lupaamaa rahallista tukea, minkä vuoksi hänen armeijansa oli kutistunut alle 4 000 mieheen.[4]

Talvella 1637–1638 Weimar teki onnistuneen sotaretken Korkea-Reinillä. Ensimmäinen menestys tuli, kun Hohentwielin linnoituksen komentaja siirtyi varuskuntansa kanssa Württembergin herttuan Eberhardin puolelta Weimarin puolelle. Tämän jälkeen Weimar otti haltuunsa Itävallan Waldstädten valtaamalla Reinin varrella olevat Säckingenin, Laufenburgin, Waldshutin ja Rheinfeldenin.[4]

Rheinfeldenin valtaaminen muokkaa

Pääartikkeli: Rheinfeldenin taistelu

Breisachin valloittamiseksi oli välttämätöntä hallita Reinin yli kulkevaa liikennettä. Yksi alueen strategisista silloista oli Rheinfeldenissä, ja muut olivat Breisachissa ja Laufenburgissa.[19] Rheinfeldeniä puolustivat keisarilliset joukot, joita komensivat kenraalit Federico Savelli ja Werth. Weimar piiritti Rheinfeldenin 5. helmikuuta 1638,[19] mutta Werth ja Savelli hyökkäsivät yllättäen 28. helmikuuta ja pakottivat hänet perääntymään.[20]

Kolme päivää myöhemmin, 3. maaliskuuta, sotaonni kuitenkin kääntyi ja Weimar voitti murskaavasti keisarilliset. Vangiksi jäivät vihollisen kaikki neljä kenraalia: Werth, Savelli, Enkevort ja Sperreuter.[18] Keisarillisessa armeijassa oli alun perin 7 400 miestä, joista 500 kaatui, 3 000 jäi vangiksi ja loput pääsivät pakoon. Vangit vaihtoivat ajan tavan mukaan puolta ja siirtyivät Weimarin palvelukseen, ja 22. maaliskuuta Weimar valtasi Rheinfeldenin. Ennen taistelua Weimarilla oli vain 2 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsukkoa, mutta vangeista hän sai 1 800 jalkamiestä ja 1 200 ratsukkoa lisää.[21]

Keisarillisten armeija oli tuhottu ja koko Baselin yläpuolinen Rein oli vallattu keskitalven sotaretkellä. Rheinfeldenin valtaamisen ja Werthin vangitsemisen kunniaksi Pariisissa järjestettiin kiitosmessu.[4]

Ensimmäinen piiritys muokkaa

 
Taistelupaikat, linnoitukset ja alueen tärkeimmät kaupungit.

Weimar katkaisi Breisachin huoltoyhteydet keväällä, kun hän valtasi Freiburgin (11. huhtikuuta)[22], Neuenburgin[6] ja Hüningenin linnoituksen.[20] Vaikka Weimar olikin voittanut Rheinfeldenissä, hänen armeijansa oli liian heikko, jotta hän olisi saattanut aloittaa Breisachin piirityksen. Tähän asti ranskalaiset ja Weimarin joukot olivat toimineet erillään, kummatkin oman johtonsa alaisuudessa. Tilanne muuttui toukokuun 1638 alussa, kun kreivi Jean Baptiste Guébriantin johtamat 3 500[23] ranskalaista sotilasta liittyivät Weimarin armeijaan Rheinfeldenin lähellä. Weimarilla oli nyt käytössään noin 14 000 miestä, ja hän saattoi edetä piirittämään Breisachia.[4]

Keisarilliset tekivät kaikkensa estääkseen Breisachin valtauksen. Heidän uuden armeijansa ylipäälliköksi nimitettiin Werthin vangitsemisen jälkeen Johann Götz. Armeija oli hyvin varustettu, ja se lähti liikkeelle 21. toukokuuta, kun sen koko oli 15 000 miestä.[24] Keisarilliset lähettivät Götzin Schwarzwaldin läpi vahvistamaan Breisachin varuskuntaa ja täydentämään sen varastoja.[16]

Götz yritti auttaa piiritettyä Breisachia ja eteni 26. kesäkuuta 20 kilometrin päähän linnoituksen koillispuolelle. Sieltä hänen onnistui täydentämään hieman Breisachin varastoja. Sitten hän päätteli, että paras tapa häiritä piiritystä olisi katkaista Weimarin armeijan huolto. Götz ylitti Reinin Elsassissa varmistaakseen itselleen alueen sadon, jonka Weimar oli jo varannut oman armeijansa huoltamiseen.[24] Suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska myös kenraalimajuri Georg Christoph von Taupadel ylitti Reinin ja siirtyi pienen osaston kanssa Elsassiin. Hän häiritsi Götziä, esti tämän liikkeitä ja katkoi erotettujen osastojen yhteyksiä pääarmeijaan. Götz ei onnistunut häiritsemään lainkaan Weimarin varuskuntia Elsassissa, mutta sen sijaan Taupadel hankki alueella yliotteen useissa pienemmissä yhteenotoissa. Lopulta 12. heinäkuuta Götzin täytyi ylittää Rein uudestaan ja vetäytyä Offenburgiin, koska Taupadel uhkasi katkaista keisarillisten huoltoyhteydet.[24]

Elokuun alussa Götz aloitti etenemisen takaisin alueelle. Weimar ilmeisesti ajatteli, että Breisachin piiritys ei onnistuisi, jos Götzin armeija toimisi alueella ja täydentäisi vähän väliä linnoituksen varastoja. Weimar päätti estää tämän ja riskeerata kaiken avoimessa kenttätaistelussa. Hän jätti Breisachin piirittämisen ja keskitti kaikki voimansa pohjoiseen taistellakseen Götziä vastaan.[24]

Wittenweierin taistelu muokkaa

Keisarillisten ylipäällikkö Federico Savelli oli jäänyt Weimarin vangiksi Rheinfeldenin taistelussa, mutta kunnianhimoisena ja häikäilemättömänä palkkasoturina hän rikkoi antamansa kunniasanan ja pakeni. Saavuttuaan Wienin hoviin Savelli alkoi juonitella Götziä vastaan, minkä tuloksena määrättiin, että Savelli ja Götz vaihtelisivat armeijan päällikkyyttä päivän välein. Määräyksen haitalliset seuraukset sodanjohtamiselle olivat ennalta arvattavissa.[25]

Weimarin armeijaan liittyi 6. elokuuta[4] 1 900 ranskalaista Henri Turennen johdolla. Samaan aikaan saapui tieto, jonka mukaan Götz oli etenemässä takaisin alueelle. Weimar jätti Breisachin piirittämisen ja keskitti kaikki voimansa pohjoiseen lyödäkseen Götzin.[24]

Armeijat kohtasivat 8. elokuuta Friesenheimin kylän lähellä, mutta paikaksi sattui alue ojien, metsiköiden ja kukkuloiden välissä. Götz asettui puolustukseen, mutta tuloksena oli vain vähäinen kahakka, koska alue oli ainakin Götzin mielestä taistelulle sopimaton. Weimar käytti seuraavan yön valmisteluihin ja aikaisin seuraavana aamuna hänen armeijansa vetäytyi ja sijoittui puolenpäivän aikaan parempiin puolustusasemiin Wittenweierin kylässä. Weimar valitsi asemat siten, että keisarillisten täytyi edetä paikalle kapean solan kautta. Kun Götz ja Savelli kuulivat, että vihollinen oli vetäytynyt, määräsivät he armeijansa takaa-ajoon. Götz jakoi joukkonsa kahtia edetäkseen solan läpi. Etujoukon hän antoi Savellin johdettavaksi ja komensi itse takajoukkoa.[24]

Wittenweierin taistelussa kummallakin puolella oli yli 16 000 miestä. Weimar oli varautunut täysimittaiseen taisteluun, mutta Savelli teki sen tarpeettomaksi. Hän seurasi huolettomana ”pakenevaa” vihollista, ja siksi välimatka jäljessä tulevaan Götziin oli kasvanut liian suureksi, kun Savelli joutui väijytykseen. Weimar löi etujoukon ja se kääntyi pakoon. Kun Götz tuli solasta, hän kohtasi pakenevat Savellin sotilaat. Tästä huolimatta hän ryhtyi taisteluun. Hän järjesti vastaiskun ja löikin Weimarin toisen siiven. Weimarin keskusta torjui Götzin, mutta taistelu kesti vielä viisi tuntia, kun Götz teki useita hyökkäyksiä. Lopulta kymmeneltä illalla kaksituhatta jäljelle jäänyttä keisarillista pakeni pimeyden turvin.[24]

Weimar menetti taistelussa 700 miestä ja keisarillisten tappiot olivat 1 500 kaatunutta ja 1 300 vangittua.[1] Lähes koko keisarillinen armeija tuhoutui taistelussa, ja Götz pakeni Tübingeniin ja Savelli Heilbronniin. Götz haavoittui taistelussa ja menetti komentajuuden.[25] Hän ja Savelli alkoivat syytellä toisiaan tappiosta.[4]

Toinen piiritys muokkaa

 
Breisach kuvattuna idästä (ylhäällä) ja lännestä (alhaalla). Yläkuvassa näkyvät kaupungin itäpuolen bastionit ja alakuvassa Reinin ylittävä silta sekä etualalla sillanpään varustus. (Matthäus Merianin kuparipiirros vuodelta 1644)

Kun keisarillisten joukot oli lyöty Reinin itärannalla, Weimar pystyi keskittymään Breisachin valtaamiseen. Hänen armeijansa saapui kaupungin edustalle 18. elokuuta ja aloitti piirityksen. Weimarin ainoa toivo oli Breisachin varastojen loppuminen ja kaupungin nääntyminen nälkään. Piiritetyt puolestaan toivoivat, että piirittäjien ruokavarat loppuisivat ensin. Weimar tiesi, että vaikka linnoitus oli vahva, siellä oli muonavaroja vain kahdeksi kuukaudeksi. Lisäksi kaupunki ja linnoitus tukeutuivat ruokahuollossaan pääasiassa myllyyn, jonka saattoi erottaa kaupungista rakentamalla Reinin itärannalle piiritysvallin. Valli valmistui lokakuussa, ja kun Weimar vielä valtasi länsirannan sillanpään, piiritys oli täydellinen.[4]

Läpi syksyn 1638 linnoitus näki nälkää. Marraskuun lopussa kaikki nälän kauhut olivat jo kaupungissa ja linnoituksen komentaja Johann Heinrich von Reinach neuvotteli antautumisesta. Marraskuussa porvarisrouvat vaihtoivat torilla korujaan vähäiseen määrään jauhoja, hevosenlihaan, koiriin tai kissoihin. Jotkut joutuivat keittämään naudan- ja lampaanvuotia saadakseen syötävää. Kun eräs vanki kuoli linnassa 24. marraskuuta, häntä ei ehditty haudata ennen kuin toiset vangit olivat syöneet hänet. Kuusi muutakin vankia joutui kannibalismin uhriksi.[18]

Avustusyritykset muokkaa

 
Kuvaus piirityksestä Reinin länsirannalta katsottuna. Itärannalla näkyvät laajat linnoitustyöt, joita piirittäjät ovat tehneet eristääkseen kaupungin ja suojatakseen omia leirejään. Oikealla yksi kolmesta Reinin yli rakennetusta ponttoonisillasta.

Lothringenin Kaarle ei ollut pystynyt liittymään keisarilliseen armeijaan ennen Wittenweierin taistelua, mutta lokakuussa hän liittyi siihen 4 000:n miehensä kanssa. Kun samaan aikaan saapui Flanderista vielä kenraali Guillaume de Lamboyn johtamana 5 000 miestä, oli keisarillisilla yhteensä yli 20 000 miestä ja he olivat valmiita yrittämään uudestaan Breisachin vapauttamista. Suunnitelmana oli, että Götz hyökkäisi pääarmeijalla Weimaria vastaan itärannalla ja samaan aikaan Kaarlen oli tarkoitus lyödä piirittäjät Reinin länsirannalla.[1]

Weimar irrotti 4 400 miestä lyödäkseen Kaarlen Reinin länsirannalla. Hän väijytti ja löi Kaarlen 4 000 miestä 15. lokakuuta Thannin lähellä Sennheimissa ja sai 600 vankia. Götz ei ilmeisesti tiennyt Kaarlen tappiosta ja jatkoi suunnitelman toteuttamista. Lokakuun 22.–24. hän hyökkäsi yhdessä Lamboyn kanssa 14 000:n miehen voimin (10 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsukkoa) Weimarin piiritysrenkaan eteläpäähän. Aluksi tuli menestystä, kun joitakin varustuksia sekä yksi ponttoonisilloista vallattiin. Weimar kuitenkin vastahyökkäsi Turennen kanssa, valtasi asemat takaisin ja keisarilliset joutuivat vetäytymään. Weimar menetti alle 1 000 miestä, Götzin kärsiessä tappioina 1 000 kuollutta sekä 1 000 haavoittunutta tai vankia.[1]

Götz yritti vielä kerran murtaa piiritysrenkaan marraskuussa, mutta tuloksetta, vaikka häntä vahvistivat Fürstenbergin kreivin johtamat uudet joukot. Keisarilliset eivät siis onnistuneet vapauttamaan Breisachia.[25] Linnoituksen komentaja Reinach piti puolensa tinkimättä, mutta kun Louis II Condé lähetti vielä 3 000 ranskalaista piirittäjien avuksi ja Götz epäonnistui Laufenburgin valtauksessa Korkea-Reinillä, kaikki toivo piirityksen murtamisesta hävisi ja linnoitus oli valmis antautumaan.[4]

Lopulta 17. joulukuuta Reinach allekirjoitti antautumissopimuksen. Ajalle tavallisten antautumisehtojen mukaan jäljelle jääneet 450 puolustajaa saivat poistua rauhassa linnoituksesta.[1] Tämä kuitenkin lähes keskeytyi, kun valtaajat huomasivat, että linnoituksessa vankina olleet Weimarin miehet olivat joutuneet syömään kuolleita tovereitaan.[16] Breisach – ”Reinin avain ja Saksan portti” – oli vallattu. Erään lähteen mukaan kaupungin 4 000:sta asukkaasta vain 150 selviytyi piirityksestä hengissä.[22]

Seuraukset muokkaa

Götzin syyttäminen muokkaa

 
Kreivi Johann Götz (1599–1645). Osa kuparipiirroksesta.

Piirityksen jälkeen keisarillisen armeijan johtoon tuli Götzin tilalle 29. marraskuuta kreivi Wolf von Mansfeld.[4] Joulukuussa 1638 kreivi Philipp von Mansfeld pidätti Götzin keisarin ja Baijerin vaaliruhtinaan nimissä. Götziä syytettiin muun muassa siitä, ettei hän ollut tukenut Savellia riittävästi Wittenweierin taistelussa.[25]

Keisarin hovissa Wienissä kampanjoitiin julkisesti paljon niin Götzin puolesta kuin häntä vastaankin. Götz yritti vakuuttaa keisarin siitä, että oli toiminut järkevästi ja pakon edessä. Myös hänen vaimonsa puolusti miestään. Savelli ja muut vastapuolen kannattajat laativat herjauskirjoituksia ja levittivät lentolehtisiä, jotka syyttivät Götziä kaikesta mahdollisesta, muun muassa ranskalaisten ja ruotsalaisten kanssa vehkeilystä.[25] Avoimet syytökset ja panettelu muuttuivat niin hyökkääviksi, että yleisen mielipiteen mukaan Götz olisi lynkattu. Keisari Ferdinand III ja Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian I julistivat kuitenkin Götzin yllättäen syyttömäksi ja vapaaksi mieheksi 17. elokuuta 1640 Regensburgin valtiopäivillä. Götz itse saapui valtiopäiville 7. syyskuuta.[25]

Merkitys sodalle muokkaa

Breisachin piiritys oli sodan tärkeimpiä tapahtumia. Linnoitus oli vahva, ja kumpikin puoli käytti paljon voimavaroja piiritykseen. Vaikka linnoituksen hallinnasta taisteltiin toden teolla, sen valtauksen merkitys jäi lopulta odotettua vähäisemmäksi. Todellisuudessa Ranska oli menettänyt vuoden 1638 aikana paljon voimiaan Alankomaissa, Pohjois-Italiassa ja erityisesti Espanjan rintamalla. Weimarin menestys Reinillä ja Breisachin valtaus olivat ainoa poikkeus sotaonnessa.[4]

Weimarin tavoitteena oli perustaa oma herttuakunta valtaamilleen alueille Elsassissa, mutta hän kuoli 18. heinäkuuta 1639. Häntä seurasi palkkasoturiarmeijan johdossa Hans Ludwig von Erlach, joka vaihtoi Weimarin valtaamat alueet Ranskalta saatuihin suuriin lahjuksiin.[6]

Vaikka Ranska oli liittynyt aktiivisesti sotaan jo vuonna 1635, se ei ollut saavuttanut mitään merkittävää kesään 1639 mennessä. Tilanne muuttui, kun Ranska osti Weimarin valtaamat alueet. Breisach oli tärkein ranskalaisten hallitsemista tukikohdista, joista käsin saattoi hyökätä Reinin yli Saksaan. Muita olivat Ehrenbreitsteinin linnoitus ja Philippsburg.[15] Kun ranskalaiset hallitsivat Breisachia, he saivat haltuunsa tärkeän reitin Reinin yli ja espanjalainen tie katkesi lopullisesti.[4] Keisarilliset yrittivät loppusodan aikana usein vallata linnoituksen takaisin, mutta he epäonnistuivat, ja Westfalenin rauhassa linnoitus jäi Ranskan haltuun.[26]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h Guthrie ss. 91–92
  2. ↑ Parker ss. 153, 171
  3. ↑ Parker s. 13. Mainitsee rakentajaksi yksinkertaisesti ”Lords of Alsace” (Elsassin hallitsijat).
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l Ward
  5. ↑ Parker s. 241
  6. ↑ a b c d Childs ss. 73–74
  7. ↑ Parker ss. 65, 106, 171
  8. ↑ Muut ”superlinnoitukset” olivat Ingolstadt, Stade ja Philippsburg.
  9. ↑ Guthrie ss. 32, 87
  10. ↑ Parker s. 129
  11. ↑ Parker s. 132
  12. ↑ a b c Guthrie s. 81
  13. ↑ a b Guthrie s. 82
  14. ↑ a b Guthrie ss. 131–132
  15. ↑ a b Parker ss. 152–153
  16. ↑ a b c Atkinson
  17. ↑ Childs s. 72
  18. ↑ a b c Weimarin elämäkerta
  19. ↑ a b Guthrie s. 80
  20. ↑ a b Taupadelin elämäkerta
  21. ↑ Guthrie s. 86
  22. ↑ a b Freiburgs Geschichte in Zitaten (Der Dreißigjährige Krieg II) Universität Mannheim. Viitattu 25. kesäkuuta 2008. (saksaksi)
  23. ↑ Guthrie s. 101
  24. ↑ a b c d e f g Guthrie ss. 87–90
  25. ↑ a b c d e f Götzin elämäkerta
  26. ↑ Breisach - LoveToKnow 1911 LoveToKnow Classic Encyclopedia. Viitattu 23. toukokuuta 2008. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Breisachin_piiritys&oldid=20851436”