Birgitta Rantakari

suomalainen sosiaalineuvos ja maallikko

Birgitta Rantakari (os. Niemi, s. 8. toukokuuta 1947 Rovaniemi) on suomalainen ekonomi, sosiaalineuvos ja maallikko.

Rovaniemeläiseen yrittäjäperheeseen syntynyt Rantakari valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta vuonna 1969. Hän omaksui opiskeluaikanaan kristillisen elämänkatsomuksen ja tempautui mukaan 1960-luvun kristilliseen ylioppilasliikkeeseen. Elämäntyönsä hän teki Helsingin Diakonissalaitoksen säätiössä henkilöstöpäällikkönä (1972–1992), koulutuspäällikkönä (1993–1998) ja kansainvälisen diakonian johtajana (1998–2016). Hän vaikutti kymmenissä sosiaali- ja terveysalan hankkeissa neljällä eri mantereella ja toimi maallikkona kirkollisissa luottamustehtävissä vuosikymmenten ajan. Hänen missionaan on ollut työskennellä kaikkein vähäisimpien kanssa: katulasten, prostituoitujen, HIVin ja AIDSin kanssa elävien, kehitysvammaisten ja narkomaanien.

Ura muokkaa

Vuonna 1972 vastavalmistunut Rantakari valittiin 24-vuotiaana Helsingin Diakonissalaitoksen henkilöstöpäälliköksi vastaamaan noin 520 työntekijän henkilöstöhallinnosta.

Vuonna 1982 Rantakarin puoliso, Ilari Rantakari, kutsuttiin Luterilaisen Maailmanpalvelun kehitys- ja katastrofiohjelman palvelukseen talousjohtajaksi Intiaan asemapaikkana Kalkutta. Rantakari anoi toimivapaata seuratakseen puolisoaan Intiaan. Hän liittyi kansainvälisiin ja paikallisiin naisverkostoihin, mutta jalkautui myös Luterilaisen maailmanliiton avustuskohteisiin, joissa hän kohtasi köyhimmistä köyhimpiä ihmisiä. Rantakari joutui pohtimaan, mitä merkitsee kulkea näiden ihmisten rinnalla. Oma rooli löytyi sen jälkeen, kun Rantakari tutustui Äiti Teresaan. Kolmen vuoden ajan Rantakari työskenteli vapaaehtoisena Äiti Teresan perustamassa lastenkodissa. Myös oman perheen lapsiluku kasvoi neljään, kun kuopus adoptoitiin Intiasta.[1]

Diakonissalaitos arvosti Rantakarille kertynyttä kansainvälistä kokemusta ja hän sai Suomeen palattuaan vastuulleen Diakonissalaitoksen oppilaitoksen, Diakoniaopiston, kansainvälisyyskoulutuksen sekä kansainvälisen harjoittelun koordinoimisen yhdessä opiston vastuuopettajan kanssa. Opiskelijoiden vaihtokohteena oli aluksi Intia, mutta vähitellen vaihtokohteita löydettiin myös Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta.[2] Vuonna 1987 Rantakari nimettiin Diakoniaopiston koulutuspäälliköksi tehtävinään diakoniaopiston kehittäminen ja toiminnan kansainvälistäminen.[3]

Kun Ilari Rantakari määrättiin Suomen suurlähettilääksi Lusakaan (1989–1993) ja Dar es Salaamiin (1994–1997), Rantakari anoi jälleen toimivapaata. Rantakari edusti puolisonsa rinnalla Suomea ja johti molemmissa maissa korkean tason kansainvälistä naisverkostoa. Missionsa mukaisesti hän kuitenkin perehtyi myös paikallisiin ruohonjuuritason ongelmiin ja oli käynnistämässä sekä Sambiassa että Tansaniassa toimintaa orpojen ja prostituoitujen parissa, muun muassa Äiti Teresan sisarten kanssa.[1]

Palattuaan Suomeen Rantakari nimitettiin vuonna 1998 Diakonissalaitoksen kansainvälisten asioiden johtajaksi. Pääosa Diakonissalaitoksen toteuttamasta kansainvälisestä diakoniasta pantiin toimeen ulkoministeriön rahoittamina kehitysyhteistyöhankkeina itäisessä ja eteläisessä Afrikassa. Yksi keskeisimmistä teemoista oli HIV ja AIDS. Rantakari oli todistanut HIV:n räjähdysmäistä leviämistä ja sitä seurannutta AIDS-kuolleisuuden kasvua Afrikassa 1990-luvulla. Samanaikaisesti myös Diakonissalaitoksella oli käynnistetty työ HIV- ja AIDS-kysymysten parissa. Vuonna 2001 perustettiin HIV/AIDS-verkosto, johon kuului kolmisenkymmentä HIV- ja AIDS -työtä tekevää järjestöä. Diakonissalaitos koordinoi verkoston toimintaa ja Rantakari valittiin verkoston puheenjohtajaksi. Tältä pohjalta rakennettiin CUAHA (Churches United Against HIV and AIDS) -kehitysyhteistyöhanke (2002–2014). Rantakari johti CUAHA-hanketta, joka onnistui tuomaan yhteen yli 40 kirkkoa ja uskonnollistaustaista järjestöä. Afrikassa hankkeeseen osallistui kirkkoja ja järjestöjä 13 eri maasta. Hanke nosti esille kaikkein vaikeimmat eri kirkkokuntia repivät kysymykset: ihmisoikeudet, tasa-arvon, seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, fyysisen ja henkisen väkivallan ja väärän vallankäytön eri ilmenemismuodot sekä erilaisuuden ja puutteellisuuden hyväksymisen itsessä ja lähimmäisissä.[4][5]

Luottamustoimia muokkaa

Rantakari oli kirkolliskokouksen maallikkoedustaja 1988–1991 ja kirkon ulkoasiain neuvoston jäsen. Hän on myös ollut varapuheenjohtaja sekä Suomen Lähetysseuran (2004–2008) että Kirkon ulkomaanavun hallituksessa (1984–1990) sekä Kirkkopalvelujen ja Kotimaa-yhtiöiden (2000–2006) hallituksen jäsen.

Vuonna 1991 Rantakari valittiin edustamaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteassa.[6] Hän on ainoa suomalainen maallikko ja ensimmäinen nainen tässä tehtävässä. KMN valitsi hänet edelleen eksekutiivikomitean jäseneksi sekä talousvaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän sai vastuulleen syvässä talouskriisissä kamppailevan yhteisön, mutta jättäessä tehtävän seitsemän vuotta myöhemmin maailmanneuvoston talous oli ylijäämäinen.

Vuonna 2010 KMN:n uusi pääsihteeri Olav Fykse Tveit kutsui Rantakarin KMN:n hallinnonuudistustyöryhmän puheenjohtajaksi. Tavoitteena oli tehostaa maailmanneuvoston toimintaa pienenevistä taloudellisista resursseista huolimatta sekä päivittää KMN:n päätöksentekorakenne, selventää hallinto- ja vastuusuhteita organisaation sisällä ja valmistella tarvittavat konstituutiomuutokset.[7]

Vuosina 2011–2016 Rantakari toimi Niwanon rauhansäätiön kansainvälisen rauhanpalkintotoimikunnan jäsenenä.[8]

Tunnustukset muokkaa

  • 2007: Tasavallan presidentin myöntämä sosiaalineuvoksen arvo
  • 2013: Positiiviset ry:n kunniakirja merkittävästä työstä HIV-tartunnan saaneiden aseman, elämän ja hyvinvoinnin parantamiseksi, stigman vähentämiseksi ja HIVin ja HIV-tartunnan saaneisiin liittyvien asenteiden muuttamiseksi[4]
  • 2020: Arkkipiispan myöntämä Pyhän Henrikin risti[9]

Lähteet muokkaa

  1. a b Simonen, Katri: Edustusrouva ja aids-taistelija maailma.net. 1.1.2004. Viitattu 14.3.2020.
  2. Paaskoski, Jyri: Ihmisen arvo – Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta. Porvoo: Edita, 2017.
  3. Diakonian tutkimus (PDF) dts.fi. 2007. Diakonian tutkimuksen seura ry. Arkistoitu 19.8.2019. Viitattu 14.3.2020.
  4. a b Positiivinen vertaistuki: Jäsentiedote 2/2013 (PDF) Positiiviset ry. Viitattu 14.3.2020.
  5. Maailman aids-päivä 1.12.2015 (PDF) positiiviset.fi. Positiiviset ry. Viitattu 14.3.2020. [vanhentunut linkki]
  6. Kaksi suomalaista KMN:n ylimpään päättävään elimeen Helsingin Sanomat. 19.2.1991. Viitattu 14.3.2020.
  7. Kirkon ulkoasiain toimintakertomus 2010 (PDF) notes.evl.fi. 2011. Helsinki: Kirkkohallitus. Viitattu 14.3.2020. [vanhentunut linkki]
  8. Past Committee Members www.npf.or.jp. Niwano Peace Foundation. Viitattu 14.3.2020. (englanniksi)
  9. Kirkon kunniamerkit Aarre Kuukaupille, Birgitta Rantakarille ja Tuomas Maggalle evl.fi. 23.3.2020. Arkistoitu 23.3.2020. Viitattu 23.3.2020.