Arraukilpikonna
Arraukilpikonna (Podocnemis expansa) on Etelä-Amerikassa elävä kilpikonnalaji. Se on maailman suurin makeanveden kilpikonna.
| Arraukilpikonna | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Matelijat Reptilia |
| Lahko: | Kilpikonnat Testudines |
| Heimo: | Arraukilpikonnat Podocnemididae |
| Suku: | Podocnemis |
| Laji: | expansa |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Podocnemis expansa |
|
| Katso myös | |
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Koko ja ulkonäkö muokkaa
Arraukilpikonnan selkäkilpi voi kasvaa jopa metrin pituiseksi ja eläin voi painaa 50 kiloa. Keskimäärin ne ovat noin 30-kiloisia ja kilven pituus tuolloin 70 senttiä. Naaraat ovat koiraita kookkaampia. Kilven takaosa on hyvin leveä, ja koko selkäkilpi kilpi näyttää lähes pyöreältä. Jokaisessa jalassa on räpylä ja pää ja häntä ovat melko lyhyet. Leuan kärki ei ole koukkumainen, kuten monilla muilla kilpikonnilla. Päälaki on aika litteä, ja kallossa on silmäkuoppien välissä syvä uurre. Leuan alla on kaksi ihopaksunnon muodostamaa liuskaa. Selkäpanssarin väri on nuorena vihreänruskeita, mutta se tummuu iän myötä harmaaksi. Nuorilla on myös kilvessään enemmän keltaisia täpliä.
Levinneisyys muokkaa
Arraukilpikonna elää lähinnä Amazonin ja Orinocon jokialueilla, Brasiliassa, Perussa, Kolumbiassa, Venezuelassa, Guyanassa ja Boliviassa. Välillä niitä tavataan myös Trinidadissa.
Elintavat muokkaa
Arraukilpikonnat elävät jokialueilla, jotka tulvivat säännöllisesti. Kilpikonnien ravinto koostuu kasveista. Ne hankkivat vararavintoa sadekaudella ja esimerkiksi Orinocossa ne siirtyvät tulviville alueille syömään tulvan alle jääneitä kasveja. Ne syövät etenkin kukkia, hedelmiä ja juuria. Ravintonsa arraukilpikonna etsii tulva-alueiden lisäksi itse joesta ja lähistön lammista.
Vararavinnon arraukilpikonnat käyttävät lisääntymiskauden rasituksiin, sillä ne saattavat vaeltaa jopa 150 kilometriä sopivalle lisääntymisrannalle. Se on yleensä kuivana aikana paljastunut hiekkasärkkä, jonne kilpikonnia kokoontuu joukoittain. Kilpikonnat lepäävät matkan jälkeen toipuakseen rankasta matkasta ja löhöävät hiekalla tai vedessä. Ne siirtyvät kaikki yhtä aikaa veteen tai maalle. Muninnan ajan tullessa naaras kostuttaa kaivamansa kuopan hiekkaseinämät viemärisuolensa eritteillä, jottei pesä sortuisi ja jotta munilla olisi tarpeeksi kosteutta. Pesään se munii 50–100 munaa. Muninnan jälkeen naaras peittää kuopan huolellisesti ja kaivaa valekuoppia pesärosvojen kuten mustakondorien ja haikaroiden harhauttamiseksi. Muninta tapahtuu Amazonin yläjuoksulla kesä-heinäkuussa, mutta alajuoksulla vasta loka-marraskuussa. Munia on yhdessä paikassa jopa miljoonia, mutta usein kaikki munat tuhoutuvat aikaisen tulvan vuoksi. Pesärosvot ovat myös uhka munille ja poikasille. Isommatkin kilpikonnat voivat jäädä kaimaanien ja jaguaarien saaliiksi.
Uhat ja suojelu muokkaa
Arraukilpikonna on harvinaistunut ihmisen toiminnan takia. Erityisesti kilpikonnan munia arvostetaan ja paikalliset keräävät niitä omiin tarpeihinsa, koska ne ovat hyvää ruokaa ja niistä saa erinomaista polttoöljyä. Munia kerätäänkin vuosittain suuria määriä. Paikallisten keräily ei ole uhannut kantaa, mutta kaupallinen keräily on huventanut niiden määrää. Nykyään kilpikonnien monet lisääntymisrannat on suojeltu. Kilpikonnia on myös tarhattu, jonka jälkeen niitä on vapautettu luontoon. Laji on IUCN:n punaisessa kirjassa luokiteltu uhanalaiseksi.
Lähteet muokkaa
- ↑ Tortoise & Freshwater Turtle Specialist Group: Podocnemis expansa IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 1996. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 19.6.2014. (englanniksi)
- Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.