Wikipedia

Arndt Pekurinen

suomalainen aseistakieltäytyjä ja pasifisti

Arndt Juho Pekurinen (29. elokuuta 1905 Juva – 5. marraskuuta 1941 Kalevalan piiri, Neuvostoliitto[4]) oli suomalainen aseistakieltäytyjä ja pasifisti. Pekurisen aseistakieltäytymisen saama julkisuus vaikutti vuonna 1931 Suomen ensimmäisen siviilipalveluksen mahdollistavan lain eli niin sanotun Lex Pekurisen säätämiseen. Pekurinen teloitettiin jatkosodan aikana Suomussalmen rintamalla. Vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen hän on noussut maineeseen pasifistien marttyyrihahmona.

Arndt Pekurinen
Arndt Pekurinen vuonna 1927
Arndt Pekurinen vuonna 1927
Henkilötiedot
Syntynyt29. elokuuta 1905
Juva
Kuollut5. marraskuuta 1941 (36 vuotta)
Kalevalan piiri, Neuvostoliitto
Kansalaisuus suomalainen
Vanhemmat Kalle Viljam Pekurinen ja Hilma Sofia Pekurinen (o.s. Schadewitz)[1]
Siviilisääty naimisissa
Puoliso Aleksandra Havia[2]
Lapset Säde Saini (s. 1933) ja Arndt Juhani (s. 1939)[3]

Tausta muokkaa

Pekurinen syntyi Juvalla torppari Kalle Viljam Pekurisen ja Hilma Sofia Schadewitzin seitsenlapsiseen perheeseen. Hän kävi neljä luokkaa kansakoulua ja sai kiitettäviä arvosanoja, mutta vanhemmilla ei ollut varaa enempään koulutukseen. Hän lähti veljensä kanssa Kotkaan, jossa hän työskenteli vuosina 1922–1927 satamatyöläisenä ja laivanapumiehenä. Lukuharrastuksensa myötä Pekurinen tutustui jo nuorena Arvid Järnefeltin ja Leo Tolstoin pasifistisiin opetuksiin. Vuonna 1927 hän muutti töiden perässä Helsinkiin, missä toimi seuraavat 12 vuotta autonkuljettajana ja sekatyömiehenä.[5] Puolustusvoimien kortistossa Pekurisen ammatiksi oli myöhemmin merkitty kuorma-auton apumies.[4][6]

Vuonna 1934 Pekurinen avioitui turkisompelija Aleksandra Havian (1903–1984) kanssa. Heillä oli kaksi lasta.[5]

Aseistakieltäytyminen ja seuraukset muokkaa

Pekurinen ei hyväksynyt minkäänlaista väkivaltaa ja kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä työstä, mutta oli valmis palvelemaan jossakin muussa valtion osoittamassa työssä. Pekurisen mottona oli kirjailija Jonathan Swiftin lause: ”Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa.”lähde?

Eettisen vakaumuksensa vuoksi Pekurinen jätti syyskuussa 1924 menemättä kutsuntoihin, mistä ei vielä välittömästi seurannut sanktioita. Tuohon aikaan asepalveluksesta oli mahdollista kieltäytyä vain uskonnollisen vakaumuksen perusteella ja silloinkin vaihtoehtoinen palvelus oli suoritettava kasarmialueella armeijan joukoissa, mitä Pekurinen ei hyväksynyt. Helsingissä hän liittyi Suomen Rauhanliittoon ja tutustui sen puheenjohtajaan Felix Iverseniin. Pian hän ystävystyi Aarne Selinheimon kanssa, josta tuli hänen tärkeä tukijansa. Selinheimo oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Suomen Antimilitaristisen liiton, joka ajoi Rauhanliittoa radikaalimpaa pasifistista linjaa, ei pelkästään siviilipalveluksen mahdollistamista vaan asevelvollisuuden lakkauttamista. Pekurinen toimi vuodesta 1927 alkaen Antimilitaristisen liiton johtotehtävissä ja hänestä tuli pienelle järjestölle korvaamaton aktiivi.[5]

Etsivä keskuspoliisi kiinnitti huomionsa Antimilitaristiseen liittoon, kun Pekurisen havaittiin pakoilevan edelleen kutsuntoja. Tultuaan valituksi liiton puheenjohtajaksi Pekurinen pidätettiin marraskuussa 1929 ja vietiin väkisin Santahaminan varuskuntaan palveluksen suorittamista varten. Hän kieltäytyi tästä ehdottomasti ja vaati saada suorittaa aseettoman palveluksen siviilivaatteissa. Hän ryhtyi nälkälakkoon, jolloin sotaoikeus antoi hänelle kolmen kuukauden vankeustuomion niskuroinnista. Selinheimon aloitteesta hänen tuekseen organisoitiin keväällä 1930 laaja kampanja, johon kuului muun muassa puolustusministeri Juho Niukkaselle luovutettu kansainvälinen vetoomus.[5] Sen allekirjoittivat Britannian parlamentin 60 jäsenen lisäksi muiden muassa H. G. Wells, Henri Barbusse ja Albert Einstein.[7] Lisäksi Suomen Sosialidemokraatti ryhtyi puolustamaan Pekurista kirjoituksissaan.[5]

Kansainvälisestä tuesta huolimatta Pekurisen tuomiota jatkettiin vuonna 1930 kuudella ja tammikuussa 1931 vielä yhdeksällä kuukaudella. Lisäksi hän joutui kesällä 1930 Ilmajoelle tapahtuneen siirron aikana Lapuan liikkeen muiluttamaksi. Yhdeksän miestä pahoinpiteli Pekurisen ja laittoi hänet kävelemään rautatieasemalle nöyryyttävään asuun puettuna. Muiluttajat saivat teostaan muutaman kuukauden ehdollisia tuomioita.[5] Puolustusministeri Niukkasta pommitettiin Pekurisen asiaa koskevilla kirjeillä, ja hän kävi kirjeenvaihtoa Einsteinin kanssa. Niukkanen antoi harhaanjohtavaa tietoa, että Pekuriselle olisi tarjottu siviilipalvelusta, mutta todellisuudessa palvelus oli suoritettava Suomenlinnan varuskunnan palomiehenä, osana puolustusvoimia. Kun asia selvisi Einsteinille, tämä lähetti Niukkaselle tiukkasävyisen paheksunnan. Kirjeet ovat nykyään Kansallisarkistossa puolustusministerin kirjeenvaihdon joukossa.[8]

Pekurisen tapauksen herättämän huomion seurauksena eduskunnassa tehtiin kesällä 1930 aloite asevelvollisuuslain muuttamisesta siten, että siviilipalveluksen voisi suorittaa myös eettisen vakaumuksen perusteella ja täysin armeijan ulkopuolella. Lakimuutos eli niin sanottu Lex Pekurinen hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti.[5] Tämä Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki astui voimaan 14. huhtikuuta 1931. Laki oli kuitenkin voimassa vain rauhan aikana.[8]

Sota-aika ja teloitus muokkaa

 
Pekurinen perheineen kesällä 1939.

Pekurinen pääsi ehdonalaiseen vapauteen tammikuussa 1932 istuttuaan vankilassa yli kaksi vuotta. Hän jatkoi järjestötoimintaansa ja perusti vuonna 1934 yhdessä Selinheimon kanssa Suomen Sodanvastustajain liiton. Toiminta lamaantui Selinheimon kuoltua vuonna 1939. Talvisodan puhjettua Pekurinen kutsuttiin taas aseisiin ja hän sai kieltäydyttyään yli kahden vuoden vankeustuomion, josta anoi turhaan armahdusta.[5]

Jatkosodan alettua vuonna 1941 Pekurinen määrättiin työvelvollisena etulinjaan III armeijakunnan rintamalle JR 11:n joukkoihin.[4] Käskyssä määrättiin huolehdittavaksi, että Pekurinen tarttuu aseeseen ja käyttää sitä. Pekurinen kieltäytyi tästä edelleen johdonmukaisesti. ”Turhaan toitte Vienaan korpeen tapettavaksi. Olisitte voinut tappaa Helsingissäkin”, hänen tiedetään sanoneen autokyydissä kohti etulinjaa.[7] Tämän vuoksi tuleva Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Pentti Valkonen määräsi Pekurisen teloitettavaksi. Kaksi tehtävään ensin määrättyä sotilasta kieltäytyi. Vasta kolmas Pekurisen teloittajaksi määrätty sotilas suostui noudattamaan käskyä, mistä kuultuaan tehtävään ensimmäisinä määrätyt miehet poistuivat paikalta. Teloitus pantiin toimeen suomalaisjoukkojen Neuvostoliitolta miehittämän Kalevalan piirin alueella marraskuun alussa 1941.[9]

Aktivistit-kirjan (2006) tekijöiden mukaan Pekurisen teloituksessa oli kyse suunnitellusta tapahtumaketjusta, jonka tarkoituksena oli päästä eroon kiusalliseksi käyneestä rauhanliikkeen keulakuvasta.[10]

Pekurinen haudattiin aluksi teloituspaikalle, ja leskelle valehdeltiin hänen kaatuneen taistelussa. Tämä onnistui lopulta saamaan ruumiin tuoduksi Helsinkiin, jossa se haudattiin Malmin hautausmaalle.[5] Ruumis oli murjottu, ja Pekurisen korva oli isketty kiväärin perällä pään sisään.[9] Kansanedustaja K. H. Wiikin aloitteesta Pekurisen teloituksesta käynnistettiin vuonna 1945 tutkinta, joka kuitenkin päätettiin vuoden kuluttua tuloksettomana. Pekurisen ystävät kustansivat hänen haudalleen vuonna 1977 vaatimattoman muistokiven.[5] Hautakivessä on aseistakieltäytymisen symboli ja sanat ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!” Aseistakieltäytyjäliitto järjestää vuosittain muistokäyntejä haudalle.[11]

Maine muokkaa

 
Pekurisen hautakivi Malmin hautausmaalla Helsingissä. Hautakivessä lukee: ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin. Sä elät sittenkin!”

Pekurinen ja hänen kohtalonsa olivat pitkään unohduksissa, kunnes kirjailija Erno Paasilinna kirjoitti Pekurisen elämäkerran Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus (1998). Paasilinna päättää kirjansa sanoihin: ”Pekurinen taisteli turhaan. Hän tiesi sen itse, koska jäi yksin ja sen takia joutui eristetyksi ja tuhon omaksi.”[12] Seppo Parkkinen käsikirjoitti kirjan pohjalta näytelmän Sodankieltäjä, jonka ensiesitys oli Espoon kaupunginteatterissa vuonna 2002. Kirjan ja näytelmän myötä Pekurinen nousi jälleen kansalliseen tietoisuuteen. Suomalaisen rap-artisti Avaimen Punainen tiili -albumilla (2001) on kappale Ruokaa, ei aseita, joka kunnioittaa Pekurisen elämää. Kalevi Kalemaa teki Pekurisesta vuonna 1992 dokumentin Yleisradion Todellisia tarinoita -sarjaan.[13]

Yleisradion Suuret suomalaiset -ohjelman äänestyksessä vuonna 2004 Pekurinen sijoittui sijalle 54.[5] Helsingin Itä-Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puistikko vihittiin 19. toukokuuta 2006 Arndt Pekurisen puistoksi. Päätöksen nimeämisestä teki Helsingin kaupunginvaltuusto äänin 53–31. Kokoomuksen valtuustoryhmä olisi halunnut jättää Pekurisen nimen pois puiston nimestä, ja RKP:n ryhmä ehdotti puiston nimeksi Siviilipalveluspuistoa (Civiltjänstparken).[14]

Pekurisen sukulainen, kuvanveistäjä Jarmo Vellonen teki teoksen Arndt elää, jolla muistetaan Pekurista. Se oli esillä Laterna Magica -galleriassa Helsingissä syksyllä 2018.[15] Vuonna 2021 sai ensi-iltansa Ville Suhosen ohjaama dokumenttielokuva Ikuiseen rauhaan, joka kertoo Pekurisen elämästä.[16] Samana vuonna ilmestyi myös Jarkko Räihän sarjakuva Pekurinen, joka valittiin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaaksi.[17]

Lähteet muokkaa

  • Paasilinna, Erno: Rohkeus: Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-13242-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Paasilinna (1998), s. 18.
  2. ↑ Paasilinna (1998), s. 132
  3. ↑ Paasilinna (1998), s. 134.
  4. ↑ a b c Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet: Pekurinen, Arndt Juho Arkistolaitos. Arkistoitu 10.6.2021. Viitattu 1.4.2014.
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Koikkalainen, Olli: Pekurinen, Arndt (1905–1941). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2.5.2011. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  6. ↑ Sotilaskantakortti Arkistolaitos. Arkistoitu 10.6.2021. Viitattu 11.7.2018.
  7. ↑ a b Lindfors, Jukka: Teloitettu pasifisti Arndt Pekurinen Elävä arkisto. 21.2.2008. Yleisradio. Viitattu 1.4.2014.
  8. ↑ a b Nieminen, Tommi: Kirjeitä A. Einsteinilta. Helsingin Sanomat 11.4.2021, s. B 3–5.
  9. ↑ a b Näre, Sari – Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota: Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, s. 256–257. Helsinki: Johnny Kniga, 2008. ISBN 978-951-0-32917-7
  10. ↑ Metsämäki, Mikko – Nisula, Petteri: Aktivistit: Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, s. 172. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4587-2.
  11. ↑ Muistokäynti Arndt Pekurisen haudalla 5.11.2013. Aseistakieltäytyjäliitto. Viitattu 1.4.2014. [vanhentunut linkki]
  12. ↑ Paasilinna (1998), s. 233.
  13. ↑ Lindfors, Jukka: Pasifisti Arndt Pekurisen pitkä ja vaikea tie päättyi teloitukseen sotavuonna 1941 21.2.2008. Yle Elävä arkisto.
  14. ↑ Arkistoitu kopioKeskustelupöytäkirja 06/15.03.2006 15.3.2006. Helsingin kaupunginvaltuusto. Arkistoitu 7.4.2014. Viitattu 1.4.2014.
  15. ↑ Aromaa, Jonni: Sukulaismiehen elämä päättyi niskalaukaukseen Yle Uutiset. 12.8.2018. Viitattu 14.8.2018.
  16. ↑ Avola, Pertti: Rauhan mies kuoli vakaumuksensa puolesta. Helsingin Sanomat, 9.7.2021, s. B 4. Artikkelin verkkoversio.
  17. ↑ Virpi Hämeen-Anttila valitsee Sarjakuva-Finlandian voittajan Sarjakuvafinlandia.fi. 15.2.2022. Viitattu 26.2.2022.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Arndt_Pekurinen&oldid=22291374”