Anton Nilson
Anton Nilson, myös Nilsson, (11. marraskuuta 1887 – 16. elokuuta 1989[1]) oli ruotsalainen kirjailija, agitaattori ja sosialisti, joka osallistui Amalthea-laivan pommi-iskuun 13. kesäkuuta 1908.[2]
Amalthean pommiattentaatti muokkaa
Malmön satamatyöläiset lakkoilivat kesällä 1908 parempien työolojen puolesta. Poliisi ja armeija kutsuttiin pitämään järjestystä, samalla kun työnantaja hankki brittiläisiä rikkureita murtamaan lakkoa. Tämä johti jännityksen kiristymiseen, sillä työntekijäpuoli piti rikkureiden palkkaamista suurena provokaationa.
Brittiläiset rikkurit asuivat väliaikaisesti Amalthea-laivalla. Kesäkuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä Ungsocialisterna-järjestöön kuulunut Anton Nilson souti kahden toverinsa kanssa Amalthean luo ja kiinnitti laivan runkoon pommin. Pommi räjähti ja yksi kuoli ja 23 brittiläistä rikkuria haavoittaen.[2][3]
Nilson tuomittiin kuolemaan, ja hänen kaksi rikostoveriaan, nuoret, työttömät Ungsocialisterna-järjestön jäsenet Algot Rosberg ja Alfred Stern tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi. Ennen teloitusta Nilson kuitenkin sai armahduksen, ja hänenkin rangaistuksekseen tuli elinkautinen pakkotyö.[2] Aluksi yleinen mielipide ja työväenliike tuomitsivat pommiattentaatin kauhistuneina, mutta myöhemmin mielipiteet muuttuivat, samalla kun työväenliikkeen vaikutusvalta Ruotsissa kasvoi.[3]
Vankien vapauttamiseksi alkoi valtava kampanja,[2] joka sai pian kansainväliset mittasuhteet. Heidän tuekseen järjestettiin tuhansia kansainvälisiä kokouksia, muun muassa yli 600 Yhdysvalloissa[3] Joe Hillin johdolla. Ruotsissa kerättiin vankien vapauttamiseksi 130 000 nimen adressi, joka jätettiin korkeimmalle oikeudelle.
Vappuna 1917 10 000 työläistä marssi Härnösandin vankilaan aikomuksenaan vapauttaa Anton Nilson väkivalloin. Vankilan muureille asetettiin konekiväärein aseistetut vartijat, ja armeija kutsuttiin apuun. Vanginvartijoiden käskettiin mieluummin ampua Nilson kuin antaa hänen päästä pakoon. Lopulta vankilan ulkopuolella mieltään osoittaneet joukot hajaantuivat.
Lokakuussa 1917 Ruotsin vastanimitetty liberaalien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallitus ensimmäisenä päätöksenään armahti Nilsonin ja hänen vankitoverinsa.[3]
Venäjän vallankumous muokkaa
Vapauduttuaan Nilson hankki levolupakirjan Enoch Thulinin lentokoulussa Ljungbyhedissä[2]. Hänen opettajakseen sattui Nils Kindberg, joka lensi ensimmäisen koneen Suomeen sisällissodan valkoisten avuksi[3].
Lokakuun vallankumous oli 1918 juuri alkanut Venäjällä. Ilman epäilyksen häivääkään Nilson lähti ruotsalaisen sosialistijohtajan Ture Nermanin kanssa Venäjälle auttamaan punaisia vallankumouksessa.
Venäjällä Nilson liittyi puna-armeijaan ja toimi sisällissodassa lentäjänä.[2] Hän osallistui Moskovan ilmapuolustuksen järjestämiseen ja toimi myöhemmin Baltian rintaman ilmavoimien johdossa. Hän sai palveluksistaan huomionosoitukseksi nahkatakin Lev Trotskilta.[3]
Stalinismin noustessa Anton Nilson muutti takaisin Ruotsiin 1929. Hän piti Josif Stalinia vallankumouksen ja työväenluokan petturina, joka oli tehnyt Neuvostoliitosta poliisivaltion.[3] Nikita Hruštšovin valtaannousua 1953 Nilson piti positiivisena asiana.
Myöhempi elämä muokkaa
Ruotsissa Nilson liittyi Socialistiska partiet -puolueeseen, mutta erosi siitä puolueen liu’uttua kohti kansallissosialismia[3] jasiirtyi Vänstersocialisterna-puolueeseen. Myöhemmin hän liittyi sosialidemokraatteihin ja pysyi puolueessa lopun ikäänsä. Hän pysyi neuvostomyönteisenä vaikka arvostelikin järjestelmän autoritaarisuutta.
Nilsonin omaelämäkerta Från Amalthea till ryska revolutionen ilmestyi 1980. Nilson eli 101-vuotiaaksi.
Lähteet muokkaa
- ↑ Anton Nilsson (Nilson), Nationalencyklopedin (maksullinen)
- ↑ a b c d e f Anton Nilson - ungsocialist och attentatsman Folk i rörelse. Arkistoitu 11.7.2019. Viitattu 11.7.2019. (Sisältää linkkejä aikalaisaineistoon)
- ↑ a b c d e f g h Lars Gyllenhaal: Den förste terroristen Populär historia. 11.7.2006. Viitattu 11.7.2019.
Kirjallisuutta muokkaa
- Hinke Bergegren, Ungsocialismen, Historik, 1917 (Runeberg.org)
- Rosberg, Algot: Amalthea. Tukholma: Axel Holmströms Förlag, 1918.