Anne Frank

Annelies Marie ”Anne” Frank (12. kesäkuuta 1929 Frankfurt am Main, Saksa – maaliskuu 1945 Bergen-Belsen, Saksa) oli juutalainen tyttö, josta tuli holokaustin kuuluisimpia uhreja. Hänen päiväkirjansa (suomennettu nimellä Nuoren tytön päiväkirja, uudestaan nimellä Päiväkirja) on tunnetuin uhrin kirjoittama aikalaiskuvaus toisen maailmansodan juutalaisvainoista.

Anne Frank
Henkilötiedot
Muut nimet	Annelies Marie
Syntynyt	12. kesäkuuta 1929 Frankfurt am Main, Saksa
Kuollut	helmikuu tai maaliskuu 1945 (ikä 15) Bergen-Belsenin keskitysleiri, Saksa
Kansalaisuus	saksalainen (vuoteen 1941 asti)
Vanhemmat	Otto ja Edith Frank
Sukulaiset	Margot (sisko)
Muut tiedot
Merkittävät teokset	Nuoren tytön päiväkirja (1947)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivu
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Anne syntyi Frankfurt am Mainissa Weimarin Saksassa mutta asui suurimman osan elämäänsä Amsterdamissa ja sen lähellä. Hän menetti Saksan kansalaisuutensa 1941 natsi-Saksan antisemitististen lakien takia. Anne sai kansainvälistä kuuluisuutta kuolemansa jälkeen, kun hänen päiväkirjansa julkaistiin. Se kertoo hänen kokemuksistaan piilossa aikana, jolloin Alankomaat oli saksalaismiehityksen alaisena. Anne piti päiväkirjaa 14. kesäkuuta 1942 – 1. elokuuta 1944.

Otto Frank, perheen ainoa eloonjäänyt, palasi Amsterdamiin sodan jälkeen. Hän sai tietää, että Annen päiväkirja oli säilynyt. Se julkaistiin vuonna 1947 nimellä Het Achterhuis. Kirja on käännetty yli 60 kielelle ja on ilmestynyt myös suomeksi.

Ennen sotaa ja piiloutumista

Anne Frank syntyi 12. kesäkuuta 1929 Frankfurtissa Saksassa. Hänen vanhempansa Otto Heinrich Frank ja Edith Holländer-Frank olivat molemmat arvostetuista juutalaisperheistä. Edith oli kotoisin Aachenista ja oli mennyt naimisiin Otto Frankin kanssa 1925, minkä jälkeen he olivat muuttaneet asumaan yhdessä Otton lapsuudenkaupunkiin Frankfurtiin. Heillä oli kaksi lasta, Anne ja kolme vuotta vanhempi Margot Betti Frank.

Otto Frank muutti 1933 Amsterdamiin. Edith ja Margot muuttivat perässä samana vuonna, vuoden 1934 helmikuussa myös Anne. Kesän 1933 Margot ja Anne viettivät vielä Aachenissa isoäitinsä luona, joka muutti kristalliyön jälkeen vuonna 1939 Frankien luokse Hollantiin. Hän kuoli tammikuussa 1942 syöpään.

Otto Frankin ensimmäinen yritys Opekta toimitti hillonvalmistuksessa käytettyä pektiiniä. Yritys oli Hollannin-sivuliike, pääyrityksen omisti Otto Frankin sisaren mies. Yritykseen liitettiin myöhemmin mausteyhtiö Pectacon, jossa työskenteli myös Hermann van Pels.

Frankien perhe asui Merwedepleinillä Jokikortteleiksi (holl. Rivierenbuurt) kutsutulla alueella, ja tytöt kävivät aluksi Montessori-koulua. Annen parhaat ystävät olivat alusta alkaen Hanneli Goslar ja Sanne Ledermann. Syksyllä 1941 Frankin sisarusten piti vaihtaa koulua, koska kaikkien juutalaisten oli mentävä juutalaiseen kouluun. Koulunvaihdon yhteydessä Anne sai kauan toivomansa kissan. Hänen parhaaksi ystäväkseen uudessa koulussa tuli Jacqueline van Maarsen, joka on myöhemmin kirjoittanut Annesta kirjan A Friend Called Anne.

Annella ja Margotilla oli molemmilla mustat hiukset. Margot oli luonteeltaan hiljaisempi ja rauhallisempi, Anne taas puhelias, vilkas ja sosiaalinen. Anne oli enemmän ”isän tyttö”, kun taas Margot ”äidin tyttö”. Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen. Otto Frankille juutalaiset perinteet olivat suhteellisen vieraita, mutta Edith Frankille ne olivat ulkomailla asuttaessa tärkeämpiä kuin ennen – tosin heillä ei silti tehty košer-ruokaa.

Piilossa

Rakennus, jossa Frank piileskeli.

Juutalaisten oikeuksia rajoitettiin

Toukokuussa 1940 saksalaiset hyökkäsivät Amsterdamiin, ja Frankit joutuivat jälleen elämään natsien hallitsemassa maassa. Elokuussa 1940 Saksasta muuttaneet juutalaiset määrättiin rekisteröitymään, ja tammikuussa 1941 oli muiden juutalaisten vuoro. Juutalaisille määrättiin ulkonaliikkumiskielto tiettyinä vuorokaudenaikoina jo ennen Hollannin antautumista. Toukokuun viimeisenä päivänä 1941 määrättiin, etteivät juutalaiset saaneet käydä julkisilla uimarannoilla, puistoissa, kylpylöissä tai hotelleissa, kun elokuvateattereissa käynti oli kielletty jo tammikuussa 1941. Raitiovaunulla ajo kiellettiin ja polkupyörät takavarikoitiin kesäkuussa 1942. Samoin juutalaisten omistamien yritysten toimintaa vaikeutettiin lokakuussa 1940. Ulkovaatteisiin piti huhtikuusta 1942 alkaen ommella keltainen Daavidin tähti, jossa luki juutalaista merkitsevä sana jood tai Jude.

Frankit ja muut piiloutuivat

Frankit piiloutuivat Otto Frankin yrityksen toimiston salahuoneeseen 6. heinäkuuta 1942. Se tapahtui kymmenen päivää aikaisemmin kuin oli suunniteltu, koska Margot sai kutsun työpalveluun. Myös Otto Frankin liiketuttava Auguste van Pels perheineen muutti samaan piiloon muutamaa päivää myöhemmin. Toimisto sijaitsi Prinsengrachtilla, lähellä Westerkerkiä. ”Salaisen siiven” sisäänkäynti oli piilotettu suuren kirjahyllyn taakse. Osa yrityksen työntekijöistä tiesi piilopaikasta: Victor Kugler ja Johannes Kleiman, toimistotyöntekijät Elisabeth (Bep) Voskuijl ja Miep Gies sekä jälkimmäisen mies Jan. Jo aiemmin Kugler ja herra Gies oli valittu yrityksen johtoon He auttoivat piilossa olijoita tuomalla heille ruokaa ja muuta tarpeellista. Hollannissa jopa 20 000–30 000 juutalaista piiloutui, mutta suurin osa perheistä hajosi eivätkä perheenjäsenet päässeet samaan piiloon, toisin kuin Frankit.

Kirjahylly, jonka takana oli piilopaikan sisäänkäynti.

Piilopaikkaan tuli vielä yksi henkilö. Hammaslääkäri Pfeffer (päiväkirjassa Dussel) pyysi Miep Giesiä etsimään itselleen piilopaikkaa. ”Salaisessa siivessä” olleet päättivät, että Pfeffer voi tulla sinne piiloon. Pfefferillä oli kristitty vaimo Charlotte Kaletta, joka ei tullut piiloon mukaan. Ensimmäisestä avioliitostaan saatua poikaansa Werneriä Pfeffer ei ollut nähnyt sitten vuoden 1938. Hän ja Charlotte vaihtoivat joka viikko kirjeitä ja paketteja. Miep toimitti Pfefferille myös ruokapaketteja, jotka hän Annen halveksivien kommenttien mukaan piilotti kaappiinsa ja söi yksin yöllä.

”Salaiseen siipeen” piiloutui siis yhteensä kahdeksan henkeä: Otto, Edith, Margot ja Anne Frank, Fritz Pfeffer, Hermann ja Auguste van Pels sekä heidän poikansa Peter (päiväkirjaan sukunimeksi vaihdettu van Daan). Päivisin piti aina liikkua hiljaa, ettei toimistoon kuuluisi ääniä. Samoin piti olla varovainen valojen kanssa. Lukeminen ja radion kuuntelu oli tavallista ajanvietettä. Tosin Margotille ja Annelle varattiin aina myös pieniä toimistotöitä, kuten lähetysluetteloiden kirjoittamista. He käyttivät aikaansa myös opiskeluun. Päiväkirjan kirjoittaminen oli Annelle tärkeää, ja sen lisäksi hänen tärkeä harrastuksensa oli filmitähtien kuvien kerääminen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa myös talon ikkunasta näkyvästä kastanjapuusta. Muuta luontoa salaisesta siivestä ei voinutkaan nähdä, koska kaikki muut ikkunat oli pimennetty.

Salaisen siiven päivärytmi oli hyvin yksitoikkoinen. Kaikkien asukkaiden piti arkiaamuisin nousta viimeistään seitsemältä. Aamupesulla käynnissä oli tarkoin määritelty järjestys, ja kaikkien aamutoimien piti olla tehtynä puoli yhdeksään mennessä. Tämän jälkeen aina puoli yhteen saakka Peter, Margot ja Anne tekivät koulutehtäviä ja aikuiset joko lukivat, ompelivat, neuloivat tai tekivät taloustöitä. Puoli yhdeltä salaisen siiven asukkaat pystyivät elämään vapaammin, kun alakerran työntekijät lähtivät puolentoista tunnin tauolle. Silloin pystyttiin syömään niin, että joku apureista tuli mukaan ja kertoi viimeisimmät ulkomaailman tapahtumat. Kun työpäivä päättyi puoli kuudelta, piileskelijät saattoivat käydä myös alakerrassa. Iltayhdeksältä alkoivat iltatoimet. Aamulla käytössä oli vain kylmää vettä, mutta illalla myös lämmintä, joten asukkaat saivat käydä kylvyssä. Nukkumaan mentiin kymmenen aikoihin.

Annen suhde muihin piilossaolijoihin

Anne ei pitänyt huonetoveristaan, hammaslääkäri Pfefferista. Kohta Pfefferin saapumisen jälkeen Anne jo kritisoi häntä päiväkirjassaan. Anne ja Pfeffer kinastelivat muun muassa siitä, kuka saa käyttää heidän huoneensa työpöytää. Pfeffer ei ymmärtänyt Annea, mikä toisaalta on ymmärrettävää, koska hän oli piileskelijöistä ainoa, jolla ei ollut perhettä mukanaan. Hän ei myöskään ollut ollut yhteydessä poikaansa sitten sodan syttymisen.

Vanhempiaan kohtaan Annen tunteet olivat kahtalaiset. Hänellä oli äitinsä kanssa erimielisyyksiä piileskelyn alusta lähtien, mihin vaikuttivat heidän täysin erilaiset persoonallisuutensa. Annen mukaan äiti kohteli häntä kuin pikkulasta. Joskus hän huolehti liikaa, joskus liian vähän. Toisaalta Anne luotti äitinsä tukeen, kun muut salaisen siiven asukkaat kritisoivat häntä. Mitä enemmän Anne hyljeksi äitiään, sitä enemmän hän ihannoi isäänsä. Tämä asetti Otto Frankin ikävään tilanteeseen, koska hänen piti tasapainoilla vaimonsa ja tyttärensä välillä ja yrittää pitää heidän välinsä hyvinä.

Annen ja äidin suhteeseen vaikutti myös se, että Anne kadehti sisartaan Margotia. Vaikka hän ei koskaan myöntänytkään pitävänsä Margotia kilpailijana, hän pelkäsi, ettei ollut yhtä rakastettu kuin siskonsa. Anne ja Margot eivät olleet koskaan olleet erityisen läheisiä ja salaisessa siivessä heidän eronsa tulivat entistä enemmän esille. Sisarukset lähentyivät vasta sen jälkeen, kun Otto Frank oli pyytänyt Margotia kertomaan Annelle jonkin salaisuuden, mutta vielä senkin jälkeen Anne epäili välillä vanhempiensa pitävän enemmän Margotista.

Annen suhde Peter van Pelsiin kehittyi hitaasti. Hänen ensivaikutelmansa Peteristä oli kielteinen. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Anne ei kiinnittänyt Peteriin juuri huomiota, ja silloinkin kun hänellä oli Peteristä jotain sanottavaa, se ei ollut mitään erityisen imartelevaa. Anne kuitenkin alkoi kaivata sellaista suhdetta, jollaista ei voinut saada vanhemmiltaan, joten hän päätti alkaa keskustella Peterin kanssa. Peterin kanssa Anne myös vaihtoi ensimmäisen suudelmansa. Annen vanhemmat eivät hyväksyneet hänen suhdettaan Peteriin.

Pidätys ja keskitysleiri

Piileskely päättyi 4. elokuuta 1944, kun joku oli ilmiantanut piileskelijät ja Gestapo pidätti heidät. Aikaisemmin samana vuonna, helmikuussa ja pääsiäisenä, toimistoon tehdyt murrot olivat herättäneet pelkoa. Murtautujat eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti kuulleet mitään ääniä, joten he eivät tehneet ilmiantoa. Ilmiantajaksi epäiltiin aluksi vahvasti Willem van Maarenia, joka työskenteli yrityksen varastossa ja johon piilossa olijat eivät olleet luottaneet. Näyttöä hänen syyllisyydestään ei kuitenkaan ollut. Van Maaren oli saanut selville, että talossa piileskeli joku, ja löytänyt herra van Daanin lompakon. Kun natsien pöytäkirjoista selvisi, että ilmiantaja oli nainen, kyseessä arveltiin olevan siivooja Lena Hartog-van Bladeren. Hänen tiedettiin kuulleen piileskelijöistä mieheltään Lammert Hartogilta, jolle asiasta oli kertonut van Maaren. Ilmiantajaa on monesti yritetty selvittää oikeusteitse, mutta varmuutta ei ole saatu. Virallisia tutkimuksia on tehty muun muassa vuosina 1948 ja 1963. Vuonna 2017 eläkkeelle jäänyt FBI-agentti Vince Pankoke keräsi tutkijaryhmän selvittämään, kuka kavalsi Anne Frankin piilopaikan Gestapolle. Vuonna 2022 ryhmä ilmoitti, että todennäköisimmin syyllinen oli juutalainen notaari Arnold van den Bergh. Hänen kerrottiin pettäneen Anne Frankin perheen pelastaakseen itsensä ja oman perheensä. Tutkimus on kuitenkin saanut laajaa kritiikkiä asiantuntijoilta, ja sille toiseen maailmansotaan erikoistuneiden tutkijoiden julkaiseman vastaraportin mukaan sen ”tueksi ei ole mitään kunnollisia todisteita”.

Annea esittävä patsas Westerkerkin edessä, korttelin päässä piilopaikasta

Miep Gies vältti pidätyksen ilmeisesti siksi, että hän oli itävaltalainen kuten pidättäjäkin. Piilossa olleet vietiin Westerborkiin, mistä heidät karkotettiin viimeisellä kuljetuksella karjavaunussa Auschwitziin. Edith Frank kuoli siellä juuri ennen kuin Neuvostoliiton puna-armeija vapautti leirin 6. tammikuuta 1945. Margot ja Anne olivat ensin kuukausia Auschwitz-Birkenaussa, kunnes heidät lähetettiin Bergen-Belseniin. Hanneli Goslar tapasi Annen vielä muutaman kerran keskitysleirillä piikkilanka-aidan takaa. Margot ja Anne kuolivat Bergen-Belsenissä maaliskuussa 1945, ilmeisesti lavantautiin, vain muutamaa viikkoa ennen leirin vapauttamista, Margot ensin ja Anne muutamaa päivää myöhemmin. Toisaalta on myös epäilty, että tytöt olisivat kuolleet pilkkukuumeeseen ja Margot olisi kuollut monta viikkoa ennen Annea, ehkä jopa helmikuussa.

Perintö

Päiväkirja

Pääartikkeli: Nuoren tytön päiväkirja

Pääartikkeli: Luettelo Anne Frankiin liittyvistä henkilöistä

Anne sai päiväkirjan lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään, minkä jälkeen hän kirjoitti koko piileskelyn ajan peloistaan, riidoistaan vanhempiensa kanssa, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja tunteistaan Peteriä kohtaan. Hän käytti ihmisistä salanimiä ilmeisesti suojellakseen heitä siltä varalta, että päiväkirja julkaistaisiin. Otto Frank säilytti julkaistussa versiossa muiden kuin perheenjäsenten salanimet juuri yksityisyydensuojan takia.

Hollanninkielisen version kansi.

Miep Gies ja Bep Voskuijl ottivat Annen päiväkirjan talteen pidätyksen jälkeen, ja sodan jälkeen Miep antoi sen Otto Frankille. Myöhemmin Otto Frank suostuteltiin julkaisemaan tekstit. Hän toimitti päiväkirjan julkaisukuntoon ja julkaisi sen nimellä Het Achterhuis 1947. Hän antoi myös piilottamansa 74 riviä ystävälleen, New Yorkin kansainvälisen Anne Frank Centerin johtajalle Cor Suijikille keväällä 1980, noin puoli vuotta ennen kuolemaansa. Myös Annen viimeisen päiväkirjamerkinnän Otto oli piilottanut. Päiväkirjan aitoutta on epäilty jälkeenpäin, mutta vuonna 1981 Hollannin valtio julkaisi aitoustodistuksen.

Anne kirjoitti lahjaksi saamansa päiväkirjan täyteen, minkä jälkeen hän kirjoitti kolmeen muuhun muistikirjaan – näitä kutsutaan versioksi A. Sitten hän kuuli radiosta, että Hollannin valtio on kiinnostunut sodasta kertovista, tavallisten ihmisten kirjoituksista, ja hän alkoi keväällä 1944 muokata päiväkirjastaan julkaisukelpoisempaa B-versiota. Hän muun muassa jätti pois tarpeettomilta tuntuneita yksityiskohtia, haaveilua ja muuta vastaavaa. Sisällölliset ja tyylilliset korjaukset viittaavat siihen, että Anne ajatteli jo tekstiensä mahdollista julkaisua. Paperipinon päällimmäisenä oli kuitenkin sivu, jossa Anne sanoo pitävänsä huolen, ettei kukaan lue hänen päiväkirjaansa. Sivun tarkoitus ei ole varma, ja Otto Frank jätti sen pois julkaistusta versiosta. C-versioksi kutsutaan Otto Frankin julkaisemaa tekstiä, joka oli muotoiltu B-version pohjalta.

”	On tosi omituista, että minunlaiseni tyttö kirjoittaa päiväkirjaa. Ei vain siksi, etten aiemmin ole kirjoittanut mitään vaan myös, koska luulen, etteivät 13-vuotiaan koulutytön mietteet jäljestäpäin tule kiinnostamaan minua itseäni eivätkä ketään muutakaan.	”
– Anne Frank

Päiväkirjan ja Annen elämänvaiheiden dramatisoinnit

Päiväkirja ja Annen elämänvaiheet on dramatisoitu moneen otteeseen. Aiheesta tehtiin jo vuonna 1956 näytelmä ja 1959 elokuva, joita kumpaakaan Otto Frank ei halunnut nähdä. Elokuvan The Diary of Anne Frank ohjasi George Stevens, ja se voitti kolme Oscar-palkintoa. Myöhemmin päiväkirjasta ja Anne Frankista on tehty lisää elokuvia ja dokumentteja, muun muassa Jon Blairin Anne Frank Remembered. Vuonna 2001 tehtiin elokuva nimeltä Anne Frank.

Vuonna 2008 Espanjassa tehtiin musikaali nimeltä Anne Frank – laulu elämälle. Sen ensi-ilta oli Madridissa 28. helmikuuta 2008. Sveitsiläistä Anne Frank -rahastoa johtava Bernard Elias, joka on Frankin tyttöjen serkku, ei pidä holokaustia sopivana musikaalin aiheena. Elokuvaversiot rahasto on kuitenkin sallinut niiden realistisuuden takia. Rahasto vastaa päiväkirjan oikeuksista, mutta se ei voi kieltää musikaalia, koska siinä ei lainata päiväkirjaa suoraan. Musikaalin ohjaaja Rafael Alvero sanoo sen sijaan synkempienkin aiheiden soveltuvan musikaaleihin ja pitää esitystään uskollisena päiväkirjalle. Sovitukseen oli saatu lupa Anne Frankin kotimuseon yhteydessä Amsterdamissa toimivalta säätiöltä.

Päiväkirjan tuorein dramatisointi on BBC:llä vuonna 2009 esitetty viisiosainen televisiodraama The Diary of Anne Frank.

Anne Frankin elämä ja kirjoitukset ovat inspiroineet monia eri taiteilijoita ja yhteiskunnallisia kommentaattoreita, jotka ovat viitanneet häneen niin kirjallisuudessa, populaarimusiikissa, televisiossa kuin muissakin medioissa. Yksi esimerkki tästä on kuorokappale Annelies, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005.

Ainoa tunnettu filmi, jossa Anne esiintyy itse, on hänen vastanaineelle naapurilleen 22. heinäkuuta 1941 kuvattu mykkäelokuva. Siinä Anne nojaa ulos toisen kerroksen ikkunasta, kun hän yrittää nähdä morsiamen ja sulhasen paremmin. Pariskunta selvisi sodasta ja antoi filmin Amsterdamin Anne Frank -museolle.

Bergen-Belsen

Annen puu sekä piilopaikkamuseo

Hevoskastanjapuu, jonka Anne näki piilopaikkansa ikkunasta, oli määrätty kaadettavaksi marraskuussa 2007. Sen pelättiin kaatuvan jonkin lähellä olevan rakennuksen päälle, koska sienitauti oli iskenyt puun kuoreen. Hollantilainen taloustieteilijä Arnold Heertje sanoi puusta: ”Tämä ei ole mikä tahansa puu. Anne Frankin puu on sidottu juutalaisten kohtaloon”. Puusäätiö, jonka muodosti ryhmä luonnonsuojelijoita, nosti siviilikanteen estääkseen puun kaatamisen. Oikeustapaus sai maailmanlaajuista julkisuutta. Hollantilainen oikeusistuin määräsi, että kaupungin virkamiesten ja luonnonsuojelijoiden on löydettävä vaihtoehtoinen ratkaisu. Osapuolet sopivat, että puuta tuettaisiin teräsrakennelmalla, mikä pidentäisi puun ikää jopa viidellätoista vuodella. Puu kaatui myrskyssä 23. elokuuta 2010.

Annen ikkunastaan näkemä hevoskastanjapuu

Nykyisin piilopaikkaan pääsee tutustumaan, koska se toimii museona. Museon taustalla olevan säätiön (holl. Anne Frank Stichting) perusti 3. toukokuuta 1957 joukko kansalaisia, mukaan lukien Otto Frank, pyrkimyksenään pelastaa Prinsengrachtin rakennus purkamiselta ja tehdä siitä yleisölle avoin. Anne Frankin talo avautui 3. toukokuuta 1960. Siihen kuuluvat Opektan varastohuone ja toimistotilat sekä salainen siipi, jotka kaikki ovat kalustamattomia, jotta vierailijat voivat kävellä vapaasti huoneiden läpi. Joitakin asukkaiden henkilökohtaisia tavaroita, esimerkiksi Annen seinälle liimaamat elokuvatähtien valokuvat, pala seinäpaperia, jolle Otto Frank merkitsi kasvavien tyttäriensä pituudet, ja seinäkartta, johon hän merkitsi liittoutuneiden etenemisen, on jätetty suojattuina paikoilleen. Peter van Pelsille kuuluneesta pienestä huoneesta lähtee käytävä, joka yhdistää rakennuksen naapurirakennuksiin. Näissä naapurirakennuksissa, jotka säätiö on myös ostanut, säilytetään Annen päiväkirjaa. Siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä, jotka kertovat holokaustista ja nykyajan rotuennakkoluuloista ympäri maailmaa. Museosta on tullut yksi Amsterdamin tunnetuimmista turistinähtävyyksistä, ja vuonna 2005 siellä kävi 965 000 vierailijaa. Museo välittää tietoa myös Internetin välityksellä ja järjestää liikkuvia näyttelyitä niille, jotka eivät voi vierailla itse museossa. Vuonna 2005 näyttelyt matkasivat 32 maahan Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa.

Merwedepleinin asunto

Frankien Merwedepleinin asunto ulkoapäin

Merwedepleinin asunto, jossa Frankin perhe asui vuosina 1933–1942, pysyi yksityisomistuksessa 2000-luvun alkuun saakka, jolloin televisiodokumentti sai suuren yleisön kiinnostumaan siitä. Se oli jo pahasti ränsistynyt, kun eräs hollantilainen asuntoyhtiö osti sen ja se restauroitiin 1930-luvun asuun Frankin perheen ottamien valokuvien sekä Annen kirjeiden perusteella. Restauroinnissa auttoivat myös Teresien da Silva Anne Frankin talomuseosta ja Annen serkku Bernhard ”Buddy” Elias. Talo avattiin vuonna 2005, ja tarkoituksena on, että se toimisi suojapaikkana kirjailijalle, joka ei pysty kirjoittamaan vapaasti omassa kotimaassaan. Jokaisella valitulla kirjailijalla on oikeus asua ja työskennellä asunnossa vuoden ajan. Ensimmäinen valittu kirjailija oli algerialainen romaanikirjailija ja runoilija El-Mahdi Acherchour.

Anne Frank -säätiö

Anne Frank -säätiö (saks. Anne Frank-Fonds) on Otto Frankin 24. tammikuuta 1963 perustama säätiö. Sen tarkoituksena on edistää hyväntekeväisyyttä ja toimia sosiaalisessa ja kulttuurisessa roolissa Anne Frankin hengessä. Otto Frankin erityisenä toiveena oli, että säätiön tulisi edistää uskontojen välistä ymmärrystä, ihmisten välistä rauhaa sekä kansainvälisiä nuorten välisiä kontakteja. Säätiö omistaa kaikkien Annen kirjoitusten tekijänoikeudet. Sen kotipaikka on Baselissa Sveitsissä. Säätiö käyttää suurimman osan tuotostaan erinäisiin Annen perinnölle sopiviin hyväntekeväisyyskohteisiin. Säätiö on muun muassa perustanut rahaston, joka tarjoaa kiireellisiä lääketarpeita vanhurskaille kansakuntien joukossa, eli niille ei-juutalaisille, jotka auttoivat juutalaisia natsivallan alla. Lisäksi Anne Frank -säätiö avustaa sekä israelilaisia että palestiinalaisia rauhanjärjestöjä ja tukee taloudellisesti myös nuorten saksalaisten, israelilaisten ja arabien välisiä tapaamisia.

Lähteet

Yleiset lähteet

• Miep Gies: Anne Frank, suojattini. Tammi, 1988.
• Melissa Müller: Anne Frank. Päiväkirjan salaiset sivut – elämäkerta. Gummerus, 1999.
• Melissa Müller: Anne Frank. The Biography. Bloomsbury, 1999. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Internetissä

• Anne Frank House
• Anne Frank Center (englanniksi)
• Anne Frank Tree (englanniksi)
• Anne Frank -fonds
• YouTube: Anne Frank: the only existing film images Ainoa tunnettu filmi, jossa Anne esiintyy (nähtävissä puolessavälissä filmiä).

Kirjallisuutta

• Anne Frank: Salaisen siiven tarinoita (Verhaaltjes, en gebeurtenissen uit het Achterhuis 1949)
• Sander, Gordon F.: Pelastuneet: Frankin perhe joka selvisi. (The Frank family: That Survived, 2005.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-35969-3.
• Lee, Carol Ann: Anne Frank 1929–1945: Nuoren tytön elämäkerta. (Roses from the earth: The biography of Anne Frank, 1999.) Suomentanut Seppo Raudaskoski. Helsinki: Avain, 2010. ISBN 978-951-692-739-1.
• Ernst Schnabel: Tyttö nimeltä Anne Frank.
• Jacqueline van Maarsen: A Friend called Anne.
• Tim Whittome: Meeting Anne Frank: An Anthology (Xlibris 2021)