Androgynia
Androgynia (kreikk. andro- ’mies’ ja gyne ’nainen’) eli androgyynisyys tarkoittaa miehisten ja naisellisten sukupuoliominaisuuksien sekoittumista samalla henkilöllä.[1] Tällainen ihminen on androgyyni.[2] Ilmiötä tavataan myös eläimillä.[3]
Androgyynissä ihmisessä miehiset ja naiselliset sukupuoliominaisuudet saattavat esiintyä rinnakkain. Usein nämä ominaisuudet kuitenkin yhdistyvät toisiinsa niin, että sukupuolen tunnistaminen on mahdotonta.[3]
Androgynia eroaa hermafrodismista siinä, että jälkimmäisessä on kyse miehen ja naisen sukupuolielinten yhtäaikaisesta esiintymisestä.[3]
Uskonnoissa ja mytologiassa muokkaa
Uskonnossa kuvataan usein androgyynejä hahmoja. Androgyynit jumaluudet esitetään kykenevinä muuntumaan ihmistä rajoittavista luonnonlaeista välittämättä. Eniten androgyynejä hahmoja esiintyy hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa sekä Amerikan lakotojen ja Malin dogonien uskonnoissa. Myös muinaisen Egyptin uskonnossa oli useita ainakin osan ajasta androgyynejä jumalia, kuten Isis ja Neith. Antiikin kreikkalaisten androgyynit jumalat yhdistettiin joko Kuuhun tai Venukseen. Myös Dionysos ja Kyproksen Afroditus olivat androgyynejä.[3]
Joissakin myyteissä selitetään, että maailman luomisen aikaan oli yksi alkuihminen, joka myöhemmin jakaantui kahdeksi, toisiaan täydentäväksi puoliskoksi. Androgyyni ilmaiseekin monissa myyteissä ykseyttä, joka on aikaisemmin menetetty ja saatu takaisin ja josta vastakohtaisuus on poistunut.[5] Filosofi Platon kuvaa Pidoissa alkuperämyyttiä, jossa vihainen ylijumala Zeus halkaisee ensimmäiset androgyynit mies-nais-ihmiset kahtia, minkä jälkeen nämä puoliskot ovat pyrkineet jälleenyhdistymään rakkaudessa ja yhdynnässä.[3] Raamatussa Aadam kuvataan lähinnä androgyyniseksi, kunnes Eeva erotettiin hänen kumppanikseen. Suurempana kokonaisuutena nämä liittyvät käsitykseen olevaisuuden dualistisuudesta, jossa asioilla on vastakohtaparinsa. Kyse ei ole pelkästään seksuaalisuudesta. Monissa Aasian myyteissä nämä vastakohtaparit saavuttavat yhteen sulautuessaan jumalallisen tason. Keskiajan alkemistit ajattelivat kahta alkuelementtiä (Sulphur ja Mercurius, palava ja nestemäinen).[5] Alkemistien androgyynisiin symboleihin kuuluu esimerkiksi kosmisen viisauden henkilöitymä Rebis.[3]
Vanhassa testamentissa vedetään sukupuolten välille selkeä raja, mutta gnostilaiset liikkeet kuvasivat androgyniaa mystisissä kirjoituksissaan. Myös hengellisissä kristillisissä liikkeissä on kuvattu androgyniaa, ja Kristuksen persoonassa on tulkittu olevan peiteltyä jumalallista androgyniaa.[3]
Kirjallisuudessa muokkaa
Maallisessa keskiaikaisessa kirjallisuudessa androgynia nähtiin usein kielteisessä valossa, kuten ”parrattoman nuorukaisen” kielikuvassa. Uuden ajan kirjailijoista androgyniaa ovat käsitelleet esimerkiksi Honoré de Balzac (Seraphita, 1835), Rachilde (Monsieur Venus, 1884), Robert Musil (Mies vailla ominaisuuksia, 1945), Virginia Woolf (Orlando, 1928) ja Jeanette Winterson (Ihoon kirjoitettu, 1993).[3]
Tieteessä ja yhteiskunnassa muokkaa
Vaikka androgyynejä hahmoja kuvattaisiinkin jokin kulttuurin kuvastossa, todellisessa elämässä heitä ei kuitenkaan välttämättä hyväksytä. 1800-luvun ja 1900-luvun alun lääketieteessä ja kriminologiassa androgynia yhdistettiin kehittymättömyyteen, rappeutumiseen, sukupuoliseen sekaannukseen, lesbolaisuuteen ja alempien yhteiskuntaluokkien naisten väkivaltaisuuteen. Toisaalta esimerkiksi jotkut androgyynit parrakkaat naiset menestyivät hyödyntämällä ominaisuuttaan ja tulivat hyväksytyiksi.[3]
Muussa kulttuurissa muokkaa
Nykyaikana androgynia hyväksytään länsimaissa aiempaa paremmin. Se yhdistetään usein lesbo- ja homokulttuureihin, ja etenkin lesboille androgynia on tärkeä kehoidentiteetin ja persoonan kategoria. Populaarimuusikoista tunnettuja androgyynejä ovat olleet esimerkiksi David Bowie, Boy George, Michael Jackson ja K. D. Lang. Elokuvissa androgyniaa on käsitelty esimerkiksi Neil Jordanin The Crying Gamessa (1992).[3]
Äänessä muokkaa
Androgyynisellä voidaan viitata myös henkilön puhe- tai lauluääneen. Tällainen ääni on sukupuolille tyypillisten rajalla, eikä äänestä voi päätellä kumpaa sukupuolta edustavan ääni on kyseessä. Androgyynisen puheäänen peruskorkeus on korkeampi kuin miehillä yleensä mutta matalampi kuin naisilla yleensä: 145–165 hertsiä (sävelet D3–E3), mutta äänen sointiväri on androgyynisyydessä tärkeämpää kuin äänenkorkeus.[6]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ androgynia. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ androgyyni. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ a b c d e f g h i j Canadé Sautman, Francesca (toim. Malti-Douglas, Fedwa): Encyclopedia of Sex and Gender, Vol. 1, s. 64–68. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865963-3.
- ↑ Martin Kemp: St John the Baptist leonardo.ifagiolini.com. Viitattu 1.1.2023.
- ↑ a b Hans Biedermann: Suuri symbolikirja, s. 19. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
- ↑ http://www.shelaghdavies.com/workshops/information_handout-october_2015_voice_speech_and_gender.pdf (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Androgynia Wikimedia Commonsissa
