Andrei Rublev (elokuva)
Andrei Rublev (ven. Андре́й Рублёв, Andrei Rubljov) on Andrei Tarkovskin ohjaama neuvostoliittolainen elokuva, joka perustuu löyhästi venäläisen ikonimaalari Andrei Rubljovin elämään. Elokuvan alkuperäinen nimi oli Страсти по Андрею (Strasti po Andreju, Andrein kärsimys)lähde?.
| Andrei Rublev | |
|---|---|
| Андрей Рублёв | |
 |
|
| Ohjaaja | Andrei Tarkovski |
| Käsikirjoittaja |
Andrei Kontšalovski Andrei Tarkovski |
| Tuottaja | Tamara Ogorodnikova |
| Säveltäjä | Vjatšeslav Ovtšinnikov |
| Kuvaaja | Vadim Jusov |
| Pääosat |
Anatoli Solonitsyn Nikolai Sergejev Ivan Lapikov |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Neuvostoliitto |
| Tuotantoyhtiö | Mosfilm |
| Levittäjä |
Columbia Pictures Netflix |
| Ensi-ilta | 1969 |
| Kesto | 205 min. |
| Alkuperäiskieli |
venäjä italia |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Andrei Tarkovski ja Andrei Kontšalovski, jotka työskentelivät käsikirjoituksen parissa yli kaksi vuotta. Elokuva on Tarkovskin viimeinen mustavalkoinen elokuva. Tosin lopun epilogina nähdään värillinen kuvaesitys Rublevin ikoneista.
Andrei Rublev joutui Neuvostoliitossa sensuurin kynsiin. Kun Tarkovski esitti elokuvan ensimmäistä kertaa vuonna 1966, oli selvää, että kyseessä oli tavallisesta poikkeava elokuva monessa suhteessa. Paikalla oli joukko neuvostoelokuvan keskeisiä ja vaikutusvaltaisia ohjaajia. Elokuva oli heille liikaa, koska se oli toista kuin mihin oli totuttu, joten se ei saanut levityspäätöstä. On myös oletettu sen herättäneen kateutta. Myöhemmin monet vaikutusvaltaiset henkilöt koettivat saada sitä laajempaan levitykseen, mutta turhaan.[1] Vaikka elokuva tehtiinkin jo vuonna 1965, se julkaistiin Neuvostoliitossa vasta 24.12.1971.
Vaikka elokuva ei päässyt kunnolliseen levitykseen kotimaassaan, se voitti FIPRESCI-palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1970, ja muun muassa Ingmar Bergman kehui sitä vuolaasti. Elokuvaa on toisaalta kritisoitu kuvausten yhteydessä tapahtuneesta harvinaisen julmasta eläinrääkkäyksestä. Elokuvassa on autenttinen kohtaus, jossa hevosta ammutaan niskaan, työnnetään alas portaita, se kuvataan kituvana ja lopetetaan ampumalla.
Vuonna 1973 elokuva palkittiin parhaana ulkomaalaisena elokuvana Suomessa Jussi-palkinnolla. Lukuisia kansainvälisiä elokuvapalkintoja voittanut Andrei Rublev on äänestetty maailman 10 parhaimman elokuvan joukkoon (European Academy of Film and Television). Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa äänestivät kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Andrei Rublev oli mukana heistä kuudentoista listalla.[2] Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen 50 parhaan ei-englanninkielisen elokuvan joukkoon.[3]
Elokuva ilmestyi DVD-tallenteena 2007.
Henkilöt muokkaa
- Andrei Rubljov - Anatoli Solonitsyn
- Daniel Musta (Tšernyj), ikonimaalari - Nikolai Grinko
- Kirill - Ivan Lapikov
- Teofanes Kreikkalainen, ikonimaalari Konstantinopolista - Nikolai Sergejev
- Boriska Motorin, kellonvalaja - Nikolai Burliajev
- Skomoroh (ilveilijä) - Roland Bikov
- Durotška, pyhä hullu - Irma Rausch Tarskovskaja
- Zvenigorodin ruhtinas Juri / Moskovan suuriruhtinas Vasili I - Juri Nazarov
- Patrikei viestintuoja - Juri Nikulin
- Foma - Mihail Konokov
- Stepan, sotnik - Nikolai Grabbe
- vanha mestari - Dimitri Orlovski
- Jefim - Nikolai Glazkov
- Marfa - Nelly Snegina
- Egidu, Nogai ordan kaani - Bolot Beišenalijev
- kärsimysnäytelmän Jeesus - Igor Donskoi
- kärsimysnäytelmän Maria Magdalena - Irina Miršnitšenko
Juoni muokkaa
Elokuva kertoo munkki Andrei Rubljovin elämästä 1400-luvun Venäjällä. Sekasortoinen maa on jatkuvien mongolihyökkäysten kohteena, ja etuoikeuksiaan puolustavat ruhtinaat levittävät eripuraa kansan pariin. Pitkällä matkallaan Venäjän halki Andrei Rubljov kohtaa epäluuloja ja valtaa pitävien vihaa. Yksinäisen taiteilijan on luotettava näkemykseensä ja kamppailtava uskonsa puolesta.
Maailman kurjuudet saavat hänet epäilemään suhdettaan niin uskoonsa kuin taiteeseenkin. Tarjoaako hän tuskaa ja surua kuin muukin seurakunta? Andrei Rubljov ei kuitenkaan nouse kapinaan, vaan vetäytyy mykkänä pohtimaan elämän järjettömyyttä.[4] Elokuvan lopussa Rubljov seuraa Tsaarin kellon valamista ja samaistuu kelloa valavaan nuoreen Boriskaan.
Elokuvan mustavalkoinen osuus kertoo ikonimaalarin elämästä symbolisesti ja monipuolista elokuvakerrontaa käyttäen. Värilliset loppuminuutit näyttävät ikonimaalari, munkki Andrei Rubljovin kuuluisimman maalauksen, Pyhä Kolminaisuus -ikonin yksityiskohtia.
Historiallinen tausta muokkaa
Andrei Rubljovin elämästä tiedetään vähän, eikä elokuvaa ole tarkoitettu elämäkerralliseksi. Useita historiallisia tapahtumia on muunneltu elokuvassa. Rubljov kuvataan tarkkailijaksi, joka erityisesti loppukohtauksessa katselee sivusta elokuvan tapahtumia. Historialliset tapahtumat ja aika ovatkin elokuvan pääosassa.
Keskiaikaisen elämän yksityiskohtia kuvataan naturalistilla ja lyyrisillä kuvilla. Uskontokuvaus ja viittaukset Raamattuun ovat keskeisessä osassa elokuvaa. Kristillisyydestä ja kirkosta tuodaan esille sekä myönteiset että kielteiset puolet.
Neuvosto-ohjaajan pyrkimys realistiseen näytteillepanoon on tärkeässä osassa tässä epookkielokuvassa. Näyttävän miljöökuvauksen ja todentuntuisten roolihahmojen kautta katsoja liukuu 1400-luvun Venäjälle, joka on aiemmin näyttäytynyt vain piirroksissa ja maalauksissa. Elokuvan hidas kerronta tarjoaa mahdollisuuden meditatiiviseen elokuvakokemukseen.
Elokuvan kieli on enimmäkseen karkeaa ja alkukantaista venäjää. Venäjän lisäksi elokuvassa puhutaan tataarin kieltä ja italiaa. Tarkovskin rakkaus renessanssiin ja Italiaan tuodaan leikkimielisesti esille elokuvassa esiintyvillä "Italian suurlähettiläillä".
Lähteet muokkaa
- ↑ Wider Screen, Lauri Piispa: Ihmiskasvoista elokuvaa viitattu 19.9.2008
- ↑ Astala, Erkki: Ne sata tärkeintä, Projektio 2/1980 s. 7.
- ↑ The 100 greatest foreign-language films BBC Culture. 30.10.2018. Viitattu 14.11.2018. (englanniksi)
- ↑ Elitisti, populistinen elokuvalehti Elokuvan arvostelu viitattu 19.9.2008
Aiheesta muualla muokkaa
- Aleksander Lipkov: Andrei Tarkovskin haastattelu 1.2.1967 (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 21.9.2008 (englanniksi)