Amilcare Ponchielli
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Amilcare Ponchielli (31. elokuuta 1834 Paderno Fasolare – 16. tammikuuta 1886 Milano[1]) oli italialainen säveltäjä. Hän opiskeli 9-vuotiaasta lähtien Napolin konservatoriossa. Ponchiellin ensimmäinen sinfonia valmistui säveltäjän ollessa 10-vuotias. Uransa aikana Ponchielli keskittyi lähinnä oopperoiden säveltämiseen. Vuodesta 1883 lähtien Ponchielli toimi sävellyksen professorina Milanon konservatoriossa. Hänen johdollaan opiskelivat muun muassa Giacomo Puccini ja Pietro Mascagni.
Ponchiellin teoksiin kuuluu useita oopperoita, kuten La Gioconda (1876). Se on hänen tunnetuin sävellyksensä, jota hän ei yhdelläkään myöhemmällä teoksellaan pystynyt ylittämään. Säveltäjänä Ponchiellilta puuttui Giuseppe Verdin kaltainen temperamentti, mutta sen korvasi hänen terävä draamallinen vaistonsa, ja teknisessä mielessä hän oli muusikkona jopa aikaansa edellä.[1]
Amilcare Ponchielli syntyi Paderno Fasolaressa (nyk. Paderno Ponchielli) 31.8.1834 melko köyhiin olosuhteisiin. Hänen vanhempansa Giovanni Ponchielli ja Caterina Mora olivat kauppiaita.
Pojan musikaaliset lahjakkuudet huomattiin jo varhain. 9-vuotiaana hän oli jo säveltänyt kantaatin pianolle ja 10-vuotiaana ensimmäisen sinfoniansa.
Niinpä Ponchielli hyväksyttiin Milanon konservatorion ankaraan oppiin, jossa häntä opetti muun muassa Alberto Mazzucato.
Konservatoriossa ollessaan Ponchielli kirjoitti lukuisia teoksia, joista merkittävimpänä pidetään jopa tyyliltään aikaansa edellä olevaa "Scena Campestre"- sävelrunoa, josta Marco Enrico Bossi myöhemmin kirjoitti sovituksen pianolle. Hän sävelsi myös alkusoiton puhallinorkesterille (Sinfonia per Banda), jota pidetään Ponchiellin huolitelluimpana teoksena puhallinorkesterille.
Vuonna 1856 Ponchielli kokeili siirtymistä oopperan pariin. Alessandro Manzonin romaaniin "I Promessi Sposi" perustuva melodraama ei saavuttanut suosiota, samoin kuin eivät hänen seuraavat oopperansa "Bertrando e Bormio", "Roderigo, re dei Goti" ja "La Savoiarda."
Laimean oopperasäveltäjän maineen omaavasta Ponchiellista tehtiin 1860-luvulla Cremonan ja Piacenzan maakuntien puhallinorkesterien "bändimestari." Hänen tuotantonsa kuuluukin satoja teoksia puhallinorkesterille.
Vuonna 1872 Amilcare Ponchiellin maine vakiintui, kun hänen uudistettu versionsa oopperasta "I Promessi Sposi" esitettiin. Esitys oli läpimurto, ja Ponchielli pyydettiin useita kertoja lavalle kumartamaan jo pelkästään alkusoiton jälkeen. Oopperan lyyrisen sopraano, Lucian roolin lauloi hänen tuleva vaimonsa, Teresina Brambilla, jonka kanssa Ponchielli meni naimisiin vuonna 1874, josta päästäänkin Ponchiellin uuteen oopperaan, "I Lituani" (Liettualaiset), jonka debyytti oli valtava menestys.
(Vuotta aiemmin Ponchielli oli säveltänyt yksinäytöksisen musiikillisen vitsin, "Il Parlatore eterno.")
Kaksi vuotta "I Lituanin" jälkeen Ponchielli otti yhteyttä arvostettuun säveltäjä-kirjailijaan, Arrigo Boitoon ja ehdotti yhteistyötä, johon tämä suostui.
Näin syntyi ooppera, josta Ponchielli tänä päivänä tunnetaan: "La Gioconda."
Ensimmäinen versio esitettiin vuonna 1876, jolloin se saavutti suuren menestyksen, mutta esitys arvioitiin liian pitkäksi.
Kolmas ja viimeisin versio esitettiin Teatro Rossinissa vuonna 1880, menestyksen ollessa historiallinen. Ponchiellin itsensä tiedetään johtaneen, mutta esityksen jälkeen yleisön villiintyessä, Ponchielli käveli ulos teatterista saman tien.
Samana vuonna esitettiin myös hänen monumentaalinen, Raamatun tekstiin perustuva vakava ooppera, "Il figliol prodigo" (Tuhlaajapoika), jonka menestys oli suuri, mutta joka ei saavuttanut pysyvää paikkaa vakituisessa ohjelmistossa.
Vuonna 1881 Ponchielli otti vastaan sävellyksen professorin paikan Milanon konservatoriossa, ja opetti muun muassa Giacomo Puccinia ja Pietro Mascagnia Mascagni kuvasi myöhemmissä muistelmissaan Ponchiellin olleen hyvin kiltti, kannustava, nöyrä sekä avulias.
Ponchielli myös rohkaisi Puccinia osallistumaan valtakunnalliseen oopperakilpailuun vuonna 1884, johon tämä osallistuikin oopperallaan "Le Villi."
Hänen viimeinen, Victor Hugon tragediaa perustuva oopperansa, "Marion Delorme" esitettiin vuonna 1885, mutta tälläkin oopperalla oli "Il figliol prodigon" kaltainen kohtalo.
Sitten vuonna 1886, Ponchielli oli lähtenyt Napoliin "Lina"- oopperansa lavastukseen, ja sairastui. Hänet täytyi siirtää Milanoon välittömästi ja niinpä Ponchielli lähti seurueineen, mutta oli jo liian myöhäistä.
Pitkä matka kylmissä vaunuissa ei edesauttanut Ponchiellin sairautta yhtään, ja viimeisenä päivänä hän pyörtyi konservatorion lattialle.
Puccini ja Mascagni toivat vaikutusvaltaisen säveltäjän kotiinsa, joka vietiin sänkyyn.
Lopulta 16.1.1886, yöaikaan, Amilcare Giuseppe Ponchielli menehtyi talossaan keuhkokuumeeseen kaksi päivää ennen tyttärensä Amilcarinan syntymää.
Amilcare Ponchielli oli ylpeä ja nöyrä mies, joka ei suostunut ottamaan käteistarjouksia vastaan, vaikka hänelle niitä tarjottiinkin. Hänen kerrottiin olleen myös hyvin sisäänpäin kääntyväinen ja ujo. Hänen työnsä tunnustettiin laajasti ja muun muassa Giuseppe Verdi kommentoi hänen musiikkinsa sisältävän teknistä mestaruutta ja taituruutta, terävää draamallista vaistoa, värikästä orkestraation taidonnäytettä ja suoraa neroutta.
Ponchielli syntyi myös aikaan, jolloin brasilialainen Antônio Carlos Gomes saavutti valtavan menestyksen Italiassa. He olivatkin ammatillisia kilpailijoita, mutta heidän tiedettiin olevan myös ystäviä.
Ponchielli oli hyvin tunnettu ja vaikutusvaltainen uransa aikana. Hänen musiikillinen omaperäisyytensä vaikutti useisiin häntä tunnetumpiin verismisäveltäjiin, jotka tavalla tai toisella varastivat hänen paikkansa. Ponchielli esitteli myös laajennetun orkesterin ja monimutkaistetun orkestraation. Hän teki myös useita muutoksia puhallinorkesterimusiikkiin, sekä kirjoitti yli 1000 sivuisen kirjan oopperan historiassa, joka sittemmin on kadonnut.
Useissa elokuvissa on myös esitetty Ponchiellin "Elegia suurelle orkesterille", joka tunnetaan myös nimellä "Sulla tomba di Garibaldi." Tämä teos on melodialtaan ja teemaltaan hyvin tunnettu, mutta valitettavasti teoksen säveltäjä on jäänyt unohduksiin.
Oopperat muokkaa
- I promessi sposi, nelinäytöksinen melodramma (30. elokuuta 1856, uudistettu versio: 5. joulukuuta 1872)
- Bertrando dal Bormio, neljä näytöstä (sävelletty 1858, esittämätön)
- La Savoiarda (uudistettu nimellä Lina), kolminäytöksinen dramma lirico (19. tammikuuta 1861, uudistettu versio: 17. marraskuuta 1877)
- Roderigo re dei Goti, kolme näytöstä (26. joulukuuta 1863)
- Il parlatore eterno, yksinäytöksinen scherzo comico (18. lokakuuta 1873)
- I Lituani, kolminäytöksinen dramma lirico (7. maaliskuuta 1874)
- I mori di Valenza, nelinäytöksinen dramma lirico (säveltäjä aloitti työnsä 1874, Annibale Ponchielli ja Arturo Cadore viimeistelivät; 17. maaliskuuta 1914)
- La Gioconda, nelinäytöksinen dramma lirico (8. huhtikuuta 1876, uudistettuna: 18. lokakuuta 1876 ja 27. marraskuuta 1879)
- Il figliuol prodigo, nelinäytöksinen melodramma (26. joulukuuta 1880)
- Marion Delorme, nelinäytöksinen melodramma (17. maaliskuuta 1885)
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Amilcare Ponchielli International Music Score Library Project (englanniksi)