Wikipedia

Aloiteoikeus

henkilön oikeus panna vireille eli saattaa virkakoneiston käsiteltäväksi jokin ehdotus
 Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Aloiteoikeus tarkoittaa henkilön oikeutta panna vireille eli saattaa virkakoneiston käsiteltäväksi jokin ehdotus. Lainsäädännöllinen aloiteoikeus eli oikeus ehdottaa lain säätämistä, muuttamista, selittämistä tai kumoamista on Suomessa kansanedustajilla, tasavallan presidentillä, Ahvenanmaan maakuntapäivillä ja kirkolliskokouksella.[1]

Kunnallinen aloiteoikeus on jokaisella kuntalaisella kunnan toimintaa koskevissa asioissa. Aloitteen kunnanvaltuuston toimivaltaan kuuluvassa asiassa voi tehdä vähintään kaksi prosenttia kunnan äänioikeutetuista asukkaista. Valtuuston on käsiteltävä asia viimeistään kuuden kuukauden kuluttua asian vireilletulosta.[2]

Kansanedustajien aloiteoikeudesta säädetään perustuslain 39 §:ssä. Sen mukaan heillä on oikeus tehdä lakialoite, talousarvioaloite ja toimenpidealoite. Lakialoite on eduskunnan käsiteltäväksi saatettu ehdotus uudeksi laiksi tai voimassa olevan lain muuttamiseksi. Talousarvioaloite sisältää ehdotuksen talousarvioon otettavasta määrärahasta tai päätöksestä. Toimenpidealoite sisältää ehdotuksen lainvalmistelun tai muun toimen aloittamisesta.[3]

Presidentin aloiteoikeus tarkoittaa hänen oikeuttaan antaa eduskunnalle hallituksen esityksiä lakiehdotuksineen. Ministeriöt valmistelevat esitysehdotukset ja valtioneuvosto käsittelee ne yleisistunnossaan ennen niiden esittelemistä presidentille. Tämä tarkoittaa sitä, että presidentti saa käyttää aloiteoikeuttaan vain valtioneuvoston ehdotuksesta.[4]

Ahvenanmaan maakuntapäivillä on oikeus tehdä aloitteita asioissa, jotka kuuluvat valtakunnan lainsäädäntövallan piiriin. Maan hallitus antaa aloitteet eduskunnan käsiteltäviksi.[5] Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yksinoikeus ehdottaa uutta kirkkolakia sekä vanhan kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Ehdotuksen tekee kirkolliskokous. Sillä on myös oikeus tehdä ehdotuksia muusta kirkkoon liittyvästä lainsäädännöstä. Ehdotuksen tutkii ja vahvistaa presidentti ja eduskunta.[6] Suomen ortodoksisella kirkolla on oikeus ehdottaa muutosta lakiin ortodoksisesta kirkosta ja ehdottaa muuta kirkkoa koskevaa lainsäädäntöä. Ehdotukset tekee kirkolliskokous.[7]

Aloiteoikeuden historia Suomessa muokkaa

Ruotsin vallan aikana lainsäädännöllinen aloiteoikeus oli sekä kuninkaalla että säädyillä ja kuningas tarvitsi lainsäädäntöasioissa valtaneuvoston hyväksynnän. Vuoden 1772 hallitusmuoto kielsi kuningasta tekemästä uutta lakia tai kumoamasta vanhaa säätyjen tietämättä ja suostumuksetta. Säädyt eivät puolestaan saaneet tehdä tai kumota lakeja ilman kuninkaan myötämielisyyttä ja suostumusta.[8][9]

Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja poisti säätyjen aloiteoikeuden ja palattiin ennen vuotta 1680 vallinneeseen tilanteeseen, jolloin säädyt eivät saaneet käsitellä muita kuin kuninkaan esittelemiä asioita. Säädyille jäi kuitenkin oikeus tehdä anomuksia ja valituksia. Kuningas sai vallan hoitaa valtakunnan asioita siten kuin parhaaksi näki. Yhdistys- ja vakuuskirjan säätämisen jälkeen Kustaa III lakkautti valtaneuvoston kokonaan. Lakeja valmisteli yleisten asiain valmistelukunta ja 1807 kuningas sai avukseen kuninkaan valmistelukunnan.[10]

Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja keisari Aleksanteri I vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan Suomen perustuslait. Tosin hän ei määritellyt tarkalleen mitä perustuslaeilla tarkoitti. Vasta Aleksanteri II vahvistaessaan vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen nimesi Suomen perustuslaeiksi vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan. Nämä perustuslait olivat kuitenkin käytössä ainakin osittain autonomian alusta alkaen ja siten Suomen silloin voimassa ollutta oikeutta.[11]

Hallituskonselji, joka 1816 sai nimekseen keisarillinen Suomen senaatti sai ohjesäännön 1809. Sen mukaan hallituskonselji ei voinut säätää, muuttaa, selittää tai kumota mitään lakia, vaan sen toimet oli rajattu annetun lainsäädännön piiriin. Sillä oli kuitenkin valta ehdottaa keisarille lainselityksen säätämistä. Keisari ratkaisi tärkeitäkin asioita pyytämättä niistä senaatin lausuntoa. Senaatin lausunto-oikeudesta lainsäädäntöasioissa alettiin keskustella 1860-luvulla. Vuoden 1864 perustuslakikomitea ehdotti, että keisari pyytäisi senaatilta lausunnon kaikista Suomea koskevista asetuksista ja säädyille annettavista esityksistä. Ehdotus ei johtanut lainsäädännön muuttamiseen. Säädöksiä senaatin valmisteluvallasta ei annettu koko autonomian aikana, vaikka se yleensä valmisteli säädyille annettavat esitykset.[12]

Kun valtiopäivät 1863 kutsuttiin koolle, säädyt käyttivät runsaasti anomusoikeuttaan, mutta esitysoikeuden ne saivat vasta 1886 Aleksanteri III:n antamalla julistuskirjalla. Esitysoikeus ei koskenut kaikkia lakeja, vaan perustuslaki, painolaki sekä maa- ja meripuolustusta koskevat lait jäivät sen ulkopuolelle. Säätyjen oikeudessa tehdä aloitteita oli pohjimmiltaan kysymys keisarin ja säätyjen vallasta lainsäädäntöä koskevissa asioissa ja se vaikutti myös senaatin ja valtiopäivien valtasuhteisiin. Anomuksia tekemällä säädyt pystyivät ohjaamaan senaatin lainvalmistelua, sillä vaikka anomukset tehtiin keisarille, joutui senaatti antamaan niistä lausuntonsa.[13]

Anomusehdotuksia teki runsaimmin talonpoikaissääty, joka muuten pääsi vähiten vaikuttamaan Suomen asioihin. Senaatti halusi vähentää anomusehdotusten määrää ja näin vähentää säätyjen puuttumista lainvalmisteluun. Se halusi, että valtiopäivämiehet anomusten sijasta kirjoittivat esityksiä. Senaatti pystyi vaikuttamaan säätyesityksiin antaessaan niistä lausunnon keisarille. Sille jäi myös enemmän aikaa tehdä omaa lainvalmisteluaan ja pitää näin aloitteellisuus lainsäädäntötoiminnassa omissa käsissään. Porvaris- ja talonpoikaissäädylle tuotti vaikeuksia kirjoittaa lakiesityksiä ja ne jatkoivat anomusehdotusten tekemistä.[14]

Vuoden 1919 hallitusmuodon 18 § järjesti aloiteoikeuden ja valtioneuvoston aseman.[15]. Sen mukaan sekä presidentillä että eduskunnalla oli oikeus tehdä ehdotuksia lain säätämisestä, muuttamisesta, selittämisestä tai kumoamisesta. Presidentti voi antaa eduskunnalle esityksiä lakiehdotuksineen ja esitysehdotukset laati valtioneuvosto. Käytännössä valtaosa lainsäädäntötyöstä pohjautui hallituksen esityksiin eikä eduskunta-aloitteilla ollut paljoakaan merkitystä. Vuosien 1869, 1906 ja 1928 valtiopäiväjärjestysten mukaan valtiopäivät valmisteli asiat valiokunnissa, eikä se asettanut mitään tutkimusvaliokuntia tai -komiteoita valmistelemaan lakeja. Tällaisten lainvalmisteluelimien käyttö oli valtiopäiville kovin vierasta.[16]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Suomalainen tietosanakirja, Weilin+Göös 1989–1993.
  2. ↑ Kuntalaki, 23 §
  3. ↑ Suomen perustuslaki, 39 §
  4. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa V palsta 542.
  5. ↑ Ahvenanmaan itsehallintolaki, 22 §
  6. ↑ Kirkkolaki 2:2 ja 20:7.
  7. ↑ Laki ortodoksisesta kirkosta, 4 § ja 20 §
  8. ↑ Markku Tyynilä: Lainvalmistelukunta 1884–1964, Suomalainen lakimiesyhdistys 1984, ISBN 951-855-071-9, sivu 22.
  9. ↑ Ruotsin vuoden 1772 hallitusmuoto, 40–43 §
  10. ↑ Tyynilä s. 22.
  11. ↑ Tyynilä s. 22–23.
  12. ↑ Tyynilä s. 23–24.
  13. ↑ Tyynilä s. 25–26.
  14. ↑ Tyynilä s. 26.
  15. ↑ Suomen hallitusmuoto, kumottu Suomen perustuslailla 731/1999
  16. ↑ Tyynilä s. 27.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aloiteoikeus&oldid=19988807”