Allofoni

Allofoni^[1] on kielitieteen termi, jolla tarkoitetaan niitä äänteitä (fooneja), jotka tietyssä kielessä kuuluvat samaan foneemiin. Allofonien välinen ero on kielen kannalta merkityksetön, koska se ei voi tuottaa sanojen välille merkityseroa.^[2] Lisäksi koska ihmisen kuulohavainto on kategorista, kuulija ei yleensä edes havaitse tarkkoja äänteiden välisiä eroja vaan luokittelee kuulemansa äänteet kielen mukaisiksi luokiksi.^[3]

Esimerkiksi englannin [p]- ja [pʰ]-äänteet edustavat samaa foneemia /p/ eli ovat sen allofoneja. Foneemi voidaan näin ymmärtää äännejoukoksi (esim. { [p], [pʰ] } ). Englannissa /p/ toteutuu yleensä [pʰ] painollisen tavun alussa, paitsi milloin edellä on /s/, ja [p] muualla (esim. /pepr/ → [pʰeɪpə̩] 'paperi'). Näin ollen allofonia on tässä kombinatorista eli riippuu äänneympäristöstä.

Äännös, äänne, foneemi muokkaa

Äännös (myös: puhunnos, lausuma jne.) on fysikaalinen tapahtuma, joka synnyttää ääniaaltoja ja on aina yksilöllinen. Äänne on konkreettisesta äännöksestä abstrahoitu kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon yksilöpuhujan piirteitä. Foneemianalyysin kannalta äänteitä on maailman kielissä äärellinen määrä. Kyse on tällöin hyvin määritellystä äännejoukosta, jonka jäsenillä on kullakin oma kirjoitussymbolinsa.^[4] Jokaisen yksittäisen kielijärjestelmän äänteistö käsittää tämän universaalisen äänteistön osajoukon, ts. kaikki äänteet eivät esiinny kaikissa kielissä.

Foneemi on kielen rakenteen osa, pienin distinktiivinen eli merkityksiä erottava yksikkö. Eräs tapa määritellä foneemi on sanoa, että se on äännejoukko, jonka jäsenet ovat komplementaarisessa distribuutiossa eli täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia. Myös keskenään vapaasti vaihtelevat foneettisesti samankaltaiset äänteet edustavat samaa foneemia, ts. ne ovat yhden ja saman foneemin realisaatioita eli toteutumia. Tällaiset "subfonemaattiset" yksiköt ovat allofoneja. Erään näkemyksen mukaan ihminen ei "kuule" allofoneja vaan ainoastaan foneemeja. Näin ollen foneemit olisivat kognitiivisia yksikköjä, eräänlaisia suodattimia tai tulkintakehikkoja.

Allofoninen vaihtelu muokkaa

Kielen kannalta allofonian voi jakaa kahtia sen mukaan, onko allofonian ehto äänneympäristössä vai ei. Äänneympäristöstä riippuva allofonia edustaa täydennysjakaumaa, äänneympäristöstä riippumaton taas vapaata vaihtelua (missä ”vapaus” on ymmärrettävä nimenomaan kielijärjestelmän sisäisten selittävien tekijöiden kannalta).

Täydennysjakauma muokkaa

Keskenään täydennysjakaumassa eli komplementaarisessa distribuutiossa olevat äänteet ovat allofoneja, ainakin sikäli kuin ne ovat lisäksi foneettisesti samankaltaisia. Jos toisin sanoen jossakin äänneympäristössä esiintyy aina äänne X muttei koskaan Y ja jossakin toisessa ympäristössä aina Y muttei koskaan X, X:n ja Y:n jakaumat eli esiintymäympäristöt täydentävät toisiaan eli ovat komplementaarisia.

Esimerkiksi suomessa [h]:n ja [ɦ]:n voi sanoa olevan täydennysjakaumassa siten, että [ɦ] esiintyy aina soinnillisten äänteiden välissä, esim. paha [pɑɦɑ], vihdoin [ʋiɦdoin], joissa ympäristöissä [h] ei koskaan esiinny, ja [h] taas tauon jälkeen (sanan alussa) ja soinnittomien äänteiden edellä, esim. halu [hɑlu], vihta [ʋihtɑ], joissa ympäristöissä taas [ɦ] ei koskaan esiinny.^[5]

Allofonian tulkinta pelkän täydennysjakauman perusteella voisi kuitenkin johtaa outoihin seuraamuksiin. Esimerkiksi suomessa [d] ja [ŋ] ovat vanhassa perussanastossa täydennysjakaumassa. Kumpikin esiintyy ainoastaan sanan sisällä, mutta [ŋ] esiintyy vain geminaattana, esim. sangon [sɑŋŋon], [d] taas ei koskaan geminaattana. Jos vain täydennysjakauma otettaisiin huomioon, pitäisi olettaa foneemi /X/, jonka allofoneja sekä [d] että [ŋ] olisivat, ja koska suomen oikeinkirjoituksessa foneemien ja grafeemien suhde on lähes yksi yhteen, ne pitäisi voida kirjoittaa samalla kirjaimella. Koska [d]:lle on suomen aakkostossa kirjain d mutta [ŋ]:lle ei, jälkimmäinen pitäisi siis voida kirjoittaa d, esim. *saddon [sɑŋŋon]. Tämän vuoksi täydennysjakaumaa koskevaa sääntöä yleensä täydennetään toteamalla, että allofonien tulee olla foneettisesti samankaltaiset.^[2]

Vapaa vaihtelu muokkaa

Silloin, kun foneemin allofonit eroavat toisistaan huomattavasti ilman ehdollistavaa äänneympäristöä, puhutaan vapaasta vaihtelusta. Käytännössä tällöinkään vaihtelu ei ole puhujan kannalta mielivaltaista (”vapaata”), vaan sitä ohjaavat sosiaaliset normit. Esimerkiksi tietyssä murteessa voidaan käyttää yhtä allofonia, toisessa murteessa toista. Vapaa vaihtelu toimii näin usein sosiolingvistisenä muuttujana, jolla puhuja osoittaa, mihin puhujaryhmään hän kuuluu.^[6]

Esimerkiksi suomen /d/ saattaa vaihdella vapaasti soinnillisesta dentaalisesta klusiilista [d̪] soinnittomaan alveolaariseen klusiiliin [t] – joka tällöin eroaa /t/:stä siten, että edustuu dentaalisena – ja jopa soinnilliseen dentaaliseen frikatiiviin tai approksimanttiin [ð] joissakin länsirannikon vanhoillisissa paikallismurteissa kaikissa äänneympäristöissä ja tuottamatta ymmärtämisvaikeuksia.^[7]

Vielä selkeämpi esimerkki vapaasta vaihtelusta on suomen /s/, joka voi toteutua soinnittomana tai (puoli)soinnillisena, teräväsointisena tai pehmeämpänä sen mukaan, onko kielen kärki aivan etuhampaiden takana tai vähän etäämpänä suussa. Tällaiset /s/-foneemin toteutumat ovat vapaassa vaihtelussa keskenään identtisessä äänneympäristössä.

Ekstrinsinen ja intrinsinen allofoni muokkaa

On kahdentyyppistä allofonista vaihtelua. Jos allofoninen vaihtelu on kokonaan selitettävissä ympäristön perusteella, kyse on intrinsisistä allofoneista. Esimerkiksi suomen /k/-foneemi toteutuu erilaisina äänteinä seuraavan vokaalin kvaliteeteista riippuen.

/k/ → [kⁱ]: sanassa kipu huulet ovat laveat ja ääntöpaikka jo valmiiksi palataalinen seuraavan vokaalin varalta, kun taas
/k/ → [k^u]: sanassa kupu huulet ovat pyöreät seuraavan vokaalin pyöreyden johdosta.

Äänteet [kⁱ] ja [k^u] ovat intrinsisiä allofoneja. Tällainen äännedistribuutio on koartikulaation seurausta. Vierekkäiset äänteet assimiloituvat eli samankaltaistuvat motorisen optimointiautomatiikan vuoksi. Ääntöelimet eivät voi luontevasti siirtyä jyrkästi toisenlaiseen tilaan jatkumollisessa motorisessa suorituksessa.

Osa allofonisesta vaihtelusta on konventionaalista, totunnaista joskin automaattista, eli ekstrinsistä. Esimerkiksi ruotsin kielen labiaalinen puolisuppea etuvokaali ö, fonologisesti /ø/, toteutuu [r]-äänteen edellä väljempänä varianttina, ts. " /ø/ → [œ:] / __ r ", muualla taas [ø]-äänteenä (esim. dö [dø:] 'kuolla', dör [dœ:r] 'kuolee'). Ruotsin [ø] ja [œ] ovat ekstrinsisiä allofoneja, sillä äidinkielinen puhuja huomaa niiden välisen äänne-eron heti, jos joku ei äännäkään tämän allofonisen säännön mukaan. Ekstrinsinen allofoninen vaihtelu on (heikossa mielessä) normatiivista. Suomen kielessä se on poikkeuksellisen vähäistä.

Lähteet muokkaa

Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. Helsinki: Yliopistopaino & Helsinki University Press, 1998.
Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

Viitteet muokkaa

↑ ^a ^b Wiik, s. 160.
↑ ^a ^b Karlsson 1998: 64–65.
↑ Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 55 (s. v. categorical perception). Blackwell, 1997.
↑ Esimerkiksi IPA eli kansainvälinen foneettinen aakkosto edustaa tällaista sovinnaista äännejoukkoa.
↑ Karlsson 1998: 65.
↑ Karlsson 1998: 66–67.
↑ On syytä huomata, että esimerkiksi sanan meidän ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on tässä yhteydessä koko foneemin katoaminen.

Kirjallisuutta muokkaa

Carr, Philip (1993) Phonology. Basingstoke: Macmillan. ISBN 0-312-10102-3
Clark, John E. & Yallop, Colin & Fletcher, Janet (2007) An introduction to phonetics and phonology. Third edition. Malden: Blackwell. ISBN 978-1-4051-3083-7
Lass, Roger (1984) Phonology. An introduction to basic concepts. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0521281830
Wiik, Kalevi (1989) Taksonomista fonologiaa. 5. painos. Turku: Turun yliopisto.

[FP-1] Wiik, s. 160.

[:0-2] Karlsson 1998: 64–65.

[3] Crystal, David: A dictionary of linguistics and phonetics (4. laitos), s. 55 (s. v. categorical perception). Blackwell, 1997.

[4] Esimerkiksi IPA eli kansainvälinen foneettinen aakkosto edustaa tällaista sovinnaista äännejoukkoa.

[5] Karlsson 1998: 65.

[6] Karlsson 1998: 66–67.

[7] On syytä huomata, että esimerkiksi sanan meidän ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on tässä yhteydessä koko foneemin katoaminen.

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]