Aldo Moro
Aldo Moro 
kuuntele ääntämys (ohje) (23. syyskuuta 1916 – 9. toukokuuta 1978) oli italialainen poliitikko ja rikosoikeuden professori.[1] Hän oli Italian pitkäaikaisimpia pääministereitä toisen maailmansodan jälkeen: hän oli viiden hallituksen johdossa kahteen otteeseen (1963–1968 ja 1974–1976), yhteensä yli kuusi vuotta. Moro edusti kristillisdemokraattista puoluetta.[2]
| Aldo Moro | |
|---|---|
 Aldo Moro 1960-luvulla. |
|
| Italian pääministeri | |
| Presidentti |
Antonio Segni Giuseppe Saragat |
| Varapääministeri | Pietro Nenni |
| Edeltäjä | Giovanni Leone |
| Seuraaja | Giovanni Leone |
| Presidentti | Giovanni Leone |
| Varapääministeri | Ugo La Malfa |
| Edeltäjä | Mariano Rumor |
| Seuraaja | Giulio Andreotti |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 23. syyskuuta 1916 Maglie |
| Kuollut | 9. toukokuuta 1978 (61 vuotta) Rooma |
| Tiedot | |
| Puolue | Italian kristillisdemokraattinen puolue |
 Nimikirjoitus |
|
Poliittinen ura muokkaa
Moro aloitti poliittisen uransa fasismin loppuvuosina Barin yliopistossa, jossa opiskeli lakitiedettä ja erityisesti rikosoikeutta. Vuonna 1938 valmistui hänen diplomityönsä (tesi di laurea) La capacità giuridica penale ja neljä vuotta myöhemmin habilitaatiotutkielma La subiettivazione della norma penale (Bari 1942), joka antoi hänelle oikeuden opettaa yliopistossa. Hänen päätyötään Unità e pluralità di reati (Padua 1947) seurasi nimitys rikosoikeuden professoriksi 1948. Moron muista oikeustieteellisistä julkaisuista voidaan mainita hänen luentonsa, jotka julkaistiin teoksissa Lo Stato (1943) ja Il diritto (1945).
Vuonna 1941 Morosta tuli katolilaisten yliopisto-opiskelijoiden puheenjohtaja. Moro liittyi kristillisdemokraattiseen puolueeseen 1945 ja hänet valittiin yhtenä sen edustajista 1946 perustuslakia säätävään kokoukseen ja 1948 parlamenttiin, jossa hän oli kuolemaansa asti. Hän oli oikeusministerinä 1955–1957, opetusministerinä 1957–1959, ja pääsi ensi kertaa pääministeriksi 1963–1968 sekä uudelleen 1974. Moro oli myös neljä kertaa ulkoministerinä ja kerran sisäministerinä.
1970-luvulla Moro panosti niin sanottuun historialliseen kompromissiin (compromesso storico). Kyse oli Italian kommunistisen puolueen johtajan Enrico Berlinguerin ehdottamasta solidaarisuusliitosta kristillisdemokraattien kanssa talouskriisin ratkaisemiseksi. Tämä panostus jakoi lopulta kristillisdemokraattisen puolueen kahteen osaan: vasemmistolinjaan, jota johti Moro ja oikeistolaiseen linjaan, jonka johdossa oli Giulio Andreotti.
Kaappaus muokkaa
Italiassa elettiin 1970-luvulla poikkeuksellisen raa'an poliittisen väkivallan aikaa, niin kutsuttuja lyijyvuosia (anni di piombo). Poliittisten vastustajien ampumiset olivat Italian kaupunkien kaduilla enemmän sääntö kuin poikkeus, ja tilanne alkoi lopulta muistuttaa sisällissotaa. Suuri ja vaikutusvaltainen kommunistinen puolue oli toisen maailmansodan jälkeen päätetty pitää hallitusvallan ulkopuolella, mikä – yhdessä kommunistisen puolueen vallankumoushaluttomuuden kanssa – turhautti ja ennen pitkää radikalisoi kommunistien vasemman äärilaidan kannattajia. Italialaiseen tapaan kommunististen ääriryhmittymien vastavoimiksi muodostui uusfasistisia ryhmittymiä, ja nämä ottivat usein verisesti yhteen.[3]
Punaiset prikaatit sieppaa Moron muokkaa
Vasemmistoradikaali terroristiryhmä, Punaiset prikaatit (Brigate Rosse), jota tuolloin johti Mario Moretti, sieppasi Moron 16. maaliskuuta 1978 tulitaistelun jälkeen[4]. Moro oli kahden auton saattueessa matkalla parlamenttiin, jossa käytiin keskustelua luottamuslauseesta Giulio Andreottin neljännelle hallitukselle. Ensi kertaa myös kommunistien oli määrä tukea hallitusta, mikä oli Moron ja Enrico Berlinguerin käymien neuvottelujen ansiota. Hyökkääjät saartoivat aamuruuhkassa Moron autosaattueen ja tappoivat viisi Moron turvamiestä. Hyökkääjiä oli yhdeksän, ja he olivat varustautuneet neljällä autolla, joista kahta käytettiin estämään Moroa kuljettavien autojen pakeneminen.[5][3]
Aldo Moron kaappaus ja murha olivat Punaisten prikaatien tunnetuin operaatio, joka muodostui myös käännekohdaksi järjestön historiassa. Kaappaus synnytti heti valtavan poliittisen raivon, kuten kaappaajat olivat toivoneetkin. Vastoin heidän odotuksiaan työläiset sanoutuivat järjestämissään mielenosoituksissa ja lakoissa kuitenkin jyrkästi irti Punaisista prikaateista ja järjestön tavoitteista, ja alkoivat vaatia loppua Italian poliittiselle väkivallalle. Näin Morosta tuli kaappaajille ratkaisun sijasta ongelma. Kansan reaktio vakuutti Italian päättäjät kovien otteiden välttämättömyydestä, eikä hallitus ryhtynyt minkäänlaisiin neuvotteluihin kaappaajien kanssa.[3]
Tapahtumat Moron vankina pitämisen aikana muokkaa
Moroa pidettiin vankina 55 päivää. Kaappauksen aikana Punaiset prikaatit julkaisivat yhdeksän tiedonantoa, joissa sieppausta taustoitettiin. Tiedonantojen mukaan syyt olivat poliittisia ja tarkoituksena oli vaihtaa Moro vangittuihin äärivasemmistolaisten järjestöjen jäseniin.[6] 25. maaliskuuta annetussa tiedotteessa kerrottiin, että Moro tullaan asettamaan "kansantuomioistuimen" eteen syytettynä "rikoksista Italian kansaa vastaan". 28. maaliskuuta julkisuuteen tuli Moron kirje, jossa hän ehdotti vankien vaihtoa. Italian hallitus kuitenkin kieltäytyi pysyen näin alusta alkaen omaksumallaan jyrkällä linjalla, jonka mukaan kaappaajien kanssa ei neuvotella. Tätä kantaa tukivat julkisesti kaikki puolueet ja ammattijärjestöt.[7]
Kuudennessa tiedonannossa 16. huhtikuuta prikaatit ilmoittivat, että Moro oli tuomittu kuolemaan. Häntä pidettiin vankina Roomassa, tavallisen kerrostalon asuntoon rakennetussa pienessä sellissä, ja häntä kuulusteli kaappauksen aikana Moretti. Neuvottelujen osoittauduttua tuloksettomiksi Moretti myös ampui Moron autossa, jolla oli väittänyt kuljettavansa Moron uuteen säilytyspaikkaan. Moretti ei koskaan oikeudessa myöntänyt ampuneensa Moroa. Tieto perustuu hänen haastattelussa vuonna 1993 tekemäänsä tunnustukseen, jonka mukaan hän ampui Moron kahdella eri äänenvaimentimella varustetulla aseella vähintään kahden muun prikaatilaisen läsnä ollessa, joita hän ei kuitenkaan nimennyt.[8] Moro löydettiin surmattuna 9. toukokuuta 1978. Moron ruumiin löytöpaikka oli Via Michelangelo Caetanin varrelle pysäköity Renault 4-henkilöauto. Paikan ilmoitti puhelimitse eräälle Moron ystävälle Punaisten prikaatien jäsen Valerio Morucci, joka kehotti tätä ilmoittamaan asiasta henkilökohtaisesti Moron perheelle.[9] Moron ruumiin sijoituspaikan on tulkittu olleen viesti, sillä auto oli jätetty suuresta paljastumisen vaarasta huolimatta ennalta tehdyn suunnitelman mukaisesti hyvin lähelle kristillisdemokraattisen ja kommunistisen puolueen päämajoja, jo aikaisemmin toisella autolla varatulle paikalle.[10]
Vankina ollessaan Moro kirjoitti anomuskirjeitä poliitikoille ja vanhalle ystävälleen paaville pyytäen heitä neuvottelemaan sieppaajiensa kanssa. Paavi myös vetosi sieppaajiin, mutta hänen viestinsä sisälsi kehotuksen vapauttaa Moro "ehdoitta", millä oli täysin päinvastainen vaikutus. Hallitus otti välittömästi kovan linjan ja kieltäytyi neuvottelemasta terroristien kanssa. Tähän linjaan liittyivät kaikki muutkin puolueet, paitsi Bettino Craxin johtamat sosialistit (PSI), jotka kävivät jopa salaisia neuvotteluja Punaisten prikaatien kanssa ulkoparlamentaaristen välikäsien kautta.[11] Punaisten prikaatien ehdottomana edellytyksenä Moron vapauttamiselle oli kuitenkin useiden vangittujen terroristien vapauttaminen.[12] Moron vankeudessa kirjoittamat kirjeet (lähettämättömät ja kopiot lähetetyistä) ja muistiinpanot löytyivät kahdessa osassa. Ensimmäinen osa niistä (78 sivua) löytyi yksityisasunnosta Milanossa karabinieerien tekemässä ratsiassa 1. lokakuuta 1978, loput (419 sivua) löysi sattumalta vuonna 1990 muurari Gennaro Bernardo samasta asunnosta, salaseinän taakse kätkettynä.[13]
Kaappauksen seuraukset muokkaa
Aldo Moron kaappausdraama johti sisäministeri Francesco Cossigan eroon.[14] Moretti ja moni muu prikaatien jäsen tuomittiin Moron sieppauksesta ja muista rikoksista elinkautiseen vankeuteen.
Moron kaappausdraaman jälkeen Italian viranomaiset kävivät kovin ottein vasemmistoradikaalien kimppuun. Sivullisten uhrien lukumäärällä mitattuna paljon vaarallisemmat uusfasistit saivat sen sijaan vielä jonkin aikaa olla rauhassa. Lopulta myös äärioikeistolaiset järjestöt joutuivat oikeuden eteen, uusfasistien Bolognan rautatieasemalla elokuussa 1980 tekemän, 85 kuolonuhria vaatineen pommi-iskun jälkeen. Niin kutsuttujen lyijyvuosien lasketaan päättyneen vuonna 1982, mutta vasta vuosi 1989 oli ensimmäinen, jolloin Italiassa ei kuollut ainuttakaan ihmistä poliittisen terrorin uhrina.[3]
Moron sieppauksesta ja sen taustavoimista on lukuisia huhuja. Useista oikeudenkäynneistä ja tutkimuksista huolimatta kaappauksen taustalla on nähty myös Italian vapaamuurariloosi P2, edelleen on väitetty mafian tai CIA:n sekaantuneen asiaan (vrt. Operaatio Gladio) historiallisen kompromissin vastustajina.[15]
Kaappauksesta on tehty useita kirjoja ja elokuva.[12]
Lähteet muokkaa
- ↑ Dizionario Biografico degli Italiani (italiaksi) Viitattu 26.11.2017
- ↑ Aldo Moro Britannica
- ↑ a b c d Vesa Kovanen: Kaappaus aamuruuhkassa. Ilta-Sanomat 17. maaliskuuta 2018, Plus-liite s. 18. Sanoma Media Finland.
- ↑ 1978: Aldo Moro snatched at gunpoint BBC On This Day
- ↑ Anno 1978 (Arkistoitu – Internet Archive) Cronologia italiana
- ↑ Cronologia italiana Comunicati delle BR. Arkistoitu 25.11.2018. Viitattu 16.3.2019 (italiaksi).
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 49. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
- ↑ Moretti, Mario, Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate rosse. Una storia italiana., s. 171. Mondadori, 2018 (14. painos).
- ↑ Castronuovo, Manlio: Vuoto a perdere. Le Brigate Rosse, il rapimento, il processo e l'uccisione di Aldo Moro., s. 477. Manlio Castronuovo, 2008 (toinen painos).
- ↑ Castronuovo s. 353 ja 477
- ↑ Zavoli, Sergio: La notte della repubblica, s. 312. Mondadori, 2015 (1992) 14 painos.
- ↑ a b The life in death of Aldo Moro The Economist
- ↑ Castronuovo s. 426–427
- ↑ Cossiga non fece nulla per Aldo Moro (Arkistoitu – Internet Archive) Leggo (italiaksi)
- ↑ Andrew Gavin Marshall: Operation Gladio: CIA Network of “Stay Behind” Secret Armies 17.7.2008. Global Reseach. Viitattu 7.12.2012.
