Alankomaiden historia

Alankomaiden historia alkaa esihistorialliselta ajalta 10 000 vuotta sitten.

Esihistoria

Varhaiselle uudelle ajalle saakka Alankomailla tarkoitetaan paljon nykyistä laajempaa aluetta, joka käsitti myös Belgian sekä osia nykyisestä Saksasta ja Ranskasta.

Nykyisten Alankomaiden alueella tai ainakin sen kuivilla rantakaistaleilla ja korkeilla hiekka-alueilla on asuttu jo kymmenientuhansien vuosien ajan. Vanhoista sorakerroksista Maastrichtin läheltä löydetyt jäänteet Neandertalinihmisestä on arvioitu yli 200 000 vuotta vanhoiksi. Asutus lienee ollut vain tilapäistä. Ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat jääkauden (paleoliittisen kauden) metsästäjiä. Heistä on jäänyt todisteina piikivestä tehtyjä kirveitä ja nuolenkärkiä. Myös ensimmäinen kanootti on peräisin tältä ajalta (9000 eaa.). Jääkauden jälkeen mesoliittisella kaudella alueella asui useita eri heimoja.

Noin vuonna 5300 eaa. alkoi neoliittinen kausi, jolloin ensimmäiset maanviljelijät saapuivat alueelle. Tästä ovat todisteena Etelä-Limburgin lössiylängön hautalöydöt ja jäljet maatiloista. Maanviljelijät kuuluivat lineaariseen nauhakeramiikkakulttuuriin, ja heillä oli mukanaan viljaa, linssejä ja herneitä. Tämä kulttuuri ei pystynyt levittäytymään Alankomaiden muihin osiin, koska asukkaat eivät vielä tunteneet auraa, jolla savimaata olisi voinut muokata. Koska Alankomaat sopivat hyvin metsästämiseen, noin 4500 eaa. maanviljelijäkulttuuri hävisi väliaikaisesti. Vuoden 4100 eaa. tienoilla Drenthen maakunnassa oli suppilopikarikulttuuri, joka rakensi esihistorian merkittävimmät muistomerkit, hautakammioiksi rakennetut megaliitit (holl. hunebed). Tämä kulttuuri hävisi noin vuoden 3900 eaa. jälkeen.

Ensimmäinen pyörä on peräisin noin vuodelta 2400 eaa. Sen keksivät mahdollisesti kellopikarikulttuurin ihmiset, joilla oli asutusta Atlantin rannikolla Marokosta Skandinaviaan. Tähän aikaan työstettiin ensimmäistä kertaa Alankomaiden alueella metallia, josta todistavat Veluwen alueelta löydetyt kivialasimet ja kupariset tikarit. Metallin työstäminen yleistyi noin vuoden 2000 eaa. tienoilla pronssikauden alkaessa. Tämän seurauksena erityisesti Drenthe vaurastui, sillä todennäköisesti sen lävitse kulki tärkeä kauppareitti Itämeren ja Skandinavian suuntaan.

Rooman valtakunta

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. roomalaiset tulivat Reinin suistolle. Suurimman osan roomalaisesta ajasta Rooman valtakunnan raja kulki Reiniä pitkin linjalla Nijmegen–Utrecht–Katwijk. Keisari Tarajanuksen aikana roomalaisten valloittamasta osasta tuli osa provinssia Germania Inferior.

Roomalaisten aikana rakennettiin ensimmäiset kaupungit, joista tunnetuimpia olivat Noviomagus (Nijmegen), Trajectum (Utrecht), Coriovallum (Heerlen) ja Mosa Trajectum (Maastricht). Etenkin Maasjoen rannalla on edelleen kaupunkeja ja kyliä, joilla on roomalaiset juuret. Tuoreiden^milloin? arkeologisten tutkimusten perusteella Maastricht on pysynyt roomalaisten ajoista lähtien jatkuvasti asuttuna. Useimmat muut kaupungit jäivät todennäköisesti asumattomiksi sekasortoisena kansainvaellusten aikana, vuosina 300–500.

Reinin pohjoispuolella, Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolella asuivat friisit. Roomalainen kulttuuri vaikutti friiseihin suuresti: tulvien varalle pystytetyiltä kummuilta sekä hautakentiltä on löydetty roomalaisia käyttöesineitä ja kolikoita, mikä viittaa vilkkaaseen kaupankäyntiin friisien ja roomalaisten välillä. Kirjallisista lähteistä tiedetään myös, että jotkut friisit palvelivat Rooman armeijassa, vaikka vieraiden heimojen jäsenet eivät olleetkaan suoraan Rooman sotapäälliköiden alaisuudessa. Palvelusaikansa jälkeen he toivat kotiinsa roomalaista kulttuuria ja tapoja. Valtakunnan raja-alueilla asuivat germaanit, bataavit ja kaninefaatit. Bataavien pääkaupunki oli Oppidum Batavorum (Nijmegen). Vuonna 69 he nousivat kapinaan roomalaisia vastaan.

Kun bataavit oli saatu rauhoittumaan, oli Reinin alueen provinsseissa rauhallista seuraavan kahden vuosisadan ajan. Jokivarret sekä Brabantin ja Limburgin takamaat jaettiin suuriin tiluksiin, joiden keskellä oli usein kartano. Omistajat olivat rikkaita ja heidän pääasiallinen asuinpaikka oli useimmiten joissakin uusista kaupungeista, Colonia Claudia Agrippensiassa (Keulen), Colonia Ulpia Trajanassa (Xanten) tai Coriovallumissa (Heerlen).

Alkuperäinen germaaniskelttiläinen väestö roomalaistui vähitellen ja viljeli kartanon omistajien maita, harjoitti käsityöammatteja tai palveli armeijassa. Taloudellinen toiminta keskittyi etupäässä läheisellä valtakunnanrajalla sijaitsevien suurien armeijan tukikohtien tarpeiden täyttämiseen. 200-luvun puolivälistä lähtien tilanne alueella muuttui: yhä useammin raja-alueelle hyökkäsi ryösteleviä, Reinin toiselta puolelta tulleita heimoja, eikä ihmisten tilannetta parantaneet myöskään väkivaltaiset keisarien vallanvaihdokset. Lisäksi verotus kävi yhä ankarammaksi köyhdyttäen väestöä voimakkaasti.

Noin vuonna 290 saalilaiset saapuivat näille seuduille asettuen roomalaisalueelle Reinin eteläpuolelle, erityisesti Scheldejoen tuntumaan. Bataavit ja kaninefaatit sulautuivat todennäköisesti frankkeihin, vaikka on myös pidetty mahdollisena, että he lähtivät pois roomalaisten mukana. Roomalaisten lukuisat yritykset päästä eroon frankeista epäonnistuivat, ja niin Julianus (josta tuli myöhemmin keisari) luovutti vuonna 355 nykyisen Flanderin ja Etelä-Alankomaat frankkien haltuun, jolloin frankeista tuli federaatteja (foederati) eli Rooman liittolaisia.

Keskiaika

Varhaiskeskiaika

Kansainvaellusten ja osaksi niistä seuranneen Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen Alankomaiden alue oli jakaantuneena kolmeen osaan. Friisit asuttivat rannikkoalueita, saksit alueen itäosaa ja frankit etelää. Frankkien rajakaupunki oli pitkän aikaa Nijmegen, jonne pystytettiin kuninkaan istuin. Frankit laajensivat alueitaan etelässä, pohjoisessa ja idässä kukistamalla muita kansoja.

Kaarle Suuren aikana, noin vuonna 800 frankkien valtakunta hallitsi sydänalueiltaan Belgiasta ja Pohjois-Ranskasta käsin suurta osaa Eurooppaa, muun muassa nykyistä Saksaa ja Pohjois-Italiaa. Näihin aikoihin kristinuskoon kääntyivät frankkien jälkeen myös friisit ja saksit, joskin heidät suurimmaksi osin käännytettiin pakolla. Valtakunnan suuren koon vuoksi Kaarle Suuren oli pakko antaa maat hallittaviksi lääniherroille, jotka olivat hänelle vastuussa. Vähitellen lääniherruudesta tuli perinnöllistä, ja tästä kehittyi lopulta feodalismi, joka hallitsi Eurooppaa aina uuden ajan alkuun asti.

Verdunin sopimuksessa vuonna 843 frankkien valtakunta jaettiin Kaarle Suuren kolmen pojanpojan kesken. Alankomaat tuli osaksi Keskifrankkien valtakuntaa, jota hallitsi kuningas Lothar I. Lotharin kuollessa vuonna 855 keskifrankkien valtakunta jaettiin kolmeen osaan, Lotharingian. kuningaskuntaan, Burgundiin ja Italiaan. Lothar II:n hallitsema Lotharingian kuningaskunta käsitti seuraavat alueet:

• Alankomaat
• Belgia
• Luxemburg
• Saksan osavaltiot Nordrhein-Westfalen, Rheinland-Pfalz, Saarland
• Ranskan alueet Lothringen (Lorraine) ja Elsass (Alsace)

Lothar II kuoli vuonna 869 lapsettomana, jolloin hänen setänsä, länsifrankkien hallitsija Kaarle Kaljupää sekä itäfrankkien hallitsija Ludvig Saksalainen, jakoivat Lotharingian kuningaskunnan Meerssenin sopimuksella. Lotharingia hävisi kartalta. 900-luvun alussa perustettiin Lothringenin herttuakunta. Alankomaat (Scheldejoelle asti) tulivat osaksi itäfrankkien valtakuntaa, josta tuli myöhemmin Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tärkeänä kaupankäynnin keskuksena toimi noihin aikoihin friisien Dorestad. Dorestad menetti kuitenkin asemansa viikinkien hyökkäyksien seurauksena. Vuosina 866 ja 882 viikingit hyökkäsivät IJsseljoelle ryöstäen kauppapaikkana ja kirkollisena keskuksena toimineen Deventerin sekä Zutphenin.

Myöhäiskeskiaika

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta ei jäänyt poliittisesti yhtenäiseksi. Paikalliset lääninherrat tekivät kreivi- ja herttuakunnistaan omia pieniä ruhtinaskuntia ja olivat enää vain nimellisesti riippuvaisia keisarista. Suurta osaa Alankomaista hallitsivat keskenään tappelevat ruhtinaat kuten Gelren herttua, Brabantin herttua ja Utrechtin piispa. Myös Liègen ja Kölnin piispat sekaantuivat armeijoineen usein poliittisiin riitoihin. Vähitellen rannikolle muodostui Hollanti. Friisinmaata ja Groningenia hallitsi alempi aatelisto.^milloin?

Vuoden 1000 tienoilla Länsi-Eurooppa alkoi toipua kaoottisesta ”pimeästä keskiajasta”. Väkiluku kasvoi, paljon uusia kaupunkeja perustettiin ja kaupankäynti kasvoi voimakkaasti. Myös nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueet hyötyivät tästä kehityksestä. Kaupan painopiste oli vuosina 1100–1500 selkeästi Flanderissa, jossa Gent ja Brugge vaurastuivat lisääntyneen kaupan ansiosta. Tärkeää oli etenkin alueen toimiminen Reininmaan ja Englannin välisen kaupan solmukohtana. Alankomaiden itäosassa IJsselin varrella Hansaliittoon kuuluvat kaupungit kukoistivat; näitä olivat Hasselt, Kampen, Zwolle, Hattem, Deventer, Zutphen ja Doesburg.

Burgundin herttuakunnasta tuli 1300-luvulla merkittävä mahti Länsi-Euroopassa. Se liitti 1300- ja 1400-luvuilla hallintopiiriinsä useita kreivi- ja herttuakuntia, usein rauhanomaisin menetelmin (avioliitoin, rahalla ja perintöinä). Herttua Filip III:n hallintokaudella Burgundiin liitettiin Namur, Hainault, Hollannin herttuakunta (1433), Friisinmaa, Zeeland ja Luxemburg. Laajimmillaan Burgundi ulottui Alankomaista aina Alpeille saakka.

Kun englantilaiset oli Jeanne d’Arcin myötävaikutuksella ajettu Ranskasta, oli Burgundin vuoro joutua liitetyksi voimistuvaan Ranskan kuningaskuntaan. Burgundin viimeinen herttua Kaarle Rohkea kuoli Ranskaa vastaan käydyssä Nancyn taistelussa vuonna 1477. Hänen tyttärensä Maria menetti Burgundin ydinalueet ja hallitsi yhdessä puolisonsa, Habsburgien sukuun kuuluvan keisari Maximilian I:n kanssa jäljelle jäänyttä aluetta, Alankomaita. Alankomaihin kuului myös nykyinen Belgia ja osa Pohjois-Ranskaa, ja juuri nuo alueet olivatkin Alankomaiden tärkein osa, mutta 1500-luvulta lähtien myös Hollannin merkitys alkoi kasvaa.

Habsburgien aika

Maximilian I:n ja Marian poika Filip meni naimisiin Kastilian prinsessa Johannan kanssa, ja hänestä tuli Espanjan hallitsija. Habsburgien valtakuntaan kuului nyt kolme osaa: Itävalta, Burgundille jääneet Alankomaat sekä Espanja.

Maximilian I:n pojanpoika Kaarle V sai perintönä Itävallan, Burgundin ja Espanjan. Kaarle oli syntynyt vuonna 1500 Gentissä, ja myöhemmin hänestä tuli myös keisari. Aluksi hänen oli vielä joidenkin Alankomaiden provinssien (esim. Flanderin) osalta vannottava uskollisuutta kilpailijalleen Ranskan kuninkaalle. Molemmat hallitsijat pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että tämä käytäntö oli vanhanaikainen, ja niin vuoden 1549 pragmaattisessa sanktiossa määrättiin, että Alankomaiden seitsemäntoista provinssia ovat riippumattomia Ranskasta ja Saksasta ja muodostavat itsenäisen kokonaisuuden Habsburgien valtakunnassa.

Muiden hallitsijoiden tavoin Kaarle V pyrki lisäämään henkilökohtaista valtaansa valtakuntansa alueella, mutta etenkään Alankomaiden eteläosissa tämä ei ollut helppoa, vaan vastustus hänen politiikkaansa kohtaan lisääntyi. Herttua Karl von Egmondin johtama Gelder pysyi kauan Kaarle V:n valtakunnan ulkopuolella. Gelderin herttua Kaarle V:stä tuli vasta vuonna 1543.

1500-luvulla uskonpuhdistus saapui Alankomaihin, ja osa väestöstä kääntyi protestanttiseen uskoon. Kaarle V:n poika Filip II oli vakaumuksellinen katolilainen, joten hän vastusti luonnollisesti tätä. Lisäksi hän oli espanjalaismielinen eikä niinkään välittänyt Alankomaista, toisin kuin isänsä Kaarle V. Hallituskautensa alun jälkeen Filip II ei ollut enää edes käynyt valtakuntansa pohjoisosissa. Tästä ristiriidasta kehkeytyi lopulta kahdeksankymmenvuotinen sota (1568–1648).

Kahdeksankymmenvuotinen sota ja kulta-aika

Pääartikkelit: Kahdeksankymmenvuotinen sota ja Hollannin suurvaltakausi

Filip II:n pyrkimykset sortaa protestantteja sekä uudistaa ja keskittää lainkäyttöä ja verotusta johtivat kapinaan vuonna 1568. Kuninkaan käskynhaltija Vilhelm Oranialainen tuli kapinan johtajaksi. Alankomaat eivät pysyneet yhtenäisinä, vaan nykyisen Belgian alueen katoliset maakunnat solmivat vuonna 1579 Atrechtin liiton, jossa ne vannoivat uskollisuutta kuninkaalle. Seitsemän pohjoista protestanttista provinssia solmivat samana vuonna Utrechtin liiton, ja vuonna 1581 niistä tuli itsenäinen Yhdistyneiden provinssien tasavalta.

Englanti ja Alankomaat olivat 1500-luvulla läheisiä liittolaisia vastustaessaan Habsburg-suvun pyrkimyksiä. Habsburgit hallitsivat Itävallan keisarikuntaa, Espanjaa ja monia pienempiä alueita. Kumpikin maa pyrki estämään Espanjan merivallan kasvua. Niinpä Englanti tuki alankomaalaisten Espanjan-vastaista taistelua kahdeksankymmenvuotisessa sodassa lähettämällä sille rahaa ja joukkoja. Alankomaiden hallinnossa oli pysyvä Englannin edustaja takaamassa yhteistoiminnan. Englannin vuonna 1604 Espanjan kanssa tekemä erillisrauha teki särön yhteistoimintaan, mutta pian sen jälkeen syttyneessä kolmikymmenvuotisessa sodassa ne olivat samalla puolella.

Espanjalaiset lähettivät samana vuonna armeijan kukistamaan kapinaa. Englanti liittyi sotaan Alankomaiden puolelle vuonna 1585, ja espanjalaiset kärsivät katkeria tappioita. Yhdistyneet provinssit valloittivat osan eteläisistä provinsseista. Vuonna 1595 myös Ranska julisti sodan Espanjalle, ja Espanja joutui paineen alaisena luovuttamaan loput eteläiset provinssit Itävallan arkkiherttualle vuonna 1598. Provinssit tulivat takaisin Espanjan haltuun vuonna 1621. Sota päättyi vuonna 1648 Münsterin sopimukseen, joka oli osa Westfalenin rauhaa. Alankomaat aloitti siirtomaiden hankinnan 1500-luvulla, ja se sai vauhtia, kun Espanja tunnusti 1648 Alankomaiden itsenäisyyden. Kauppa ja merenkulku olivat tuottoisia. Maalla on tasavaltainen hallitusmuoto, vaikkakin valtion johtajana olevan käskynhaltijan arvo oli perinnöllinen.

Espanjan vaikutusvallan heikkeneminen merkitsi samalla Espanjan siirtomaiden ja resurssien uudelleen jakoa. Saaliinjako aiheutti kiistaa ja sotia Englannin ja Alankomaiden välille, mutta Alankomaat säilyttivät niissä asemansa. 1600-lukua kutsutaan Hollannin kultakaudeksi. Maan taloudellinen, tieteellinen ja kulttuurillinen kehitys oli ennennäkemätöntä. Kauppalaivastoltaan Hollanti oli 1600-luvun puolivälissä Euroopan suurin: sillä oli enemmän kauppalaivoja kuin muilla mailla yhteensä. Alankomaiden talous perustui kauppamerenkulkuun. Sillä oli kauppapoliittinen ylivalta erityisesti Pohjanmeren ja Itämeren alueilla. Lisäksi Alankomaat valtasi lähes kaikki Portugalin Kaukoidän ja Brasilian siirtomaat ja kauppa-asemat, mikä mahdollisti erityisen tuottoisan maustekaupan. Hollantilaiset onnistuivat pienentämään laivojensa rahtikuluja valmistamalla helppohoitoisia ja halvalla rakennettuja aluksia. Siten Hollanti voitti jopa maitse Lähi-idän kautta kulkeneen välityskaupan, joka siirtyi merikuljetuksiin. Vuonna 1602 perustettu Hollannin Itä-Intian kauppakomppania valtasi Intian markkinat portugalilaisilta, ja sen tukikohdaksi muodostuivat muun muassa Molukit, Sundasaaret ja Kapmaa.

Maa joutui 1670-luvulla Ranskan–Hollannin sotaan, joka nosti Ranskan Euroopan voimakkaimmaksi valtioksi.

Alankomaiden kuningaskunta

Vallankumoussodissa ranskalaiset kuitenkin valtasivat Alankomaat, josta tuli Ranskan alainen Batavian tasavalta. Vuonna 1806 se muutettiin Napoleonin veljen Ludvigin hallitsemaksi Hollannin kuningaskunnaksi ja 1810 viimein liitettiin kokonaan senaikaiseen Ranskan toiseen keisarikuntaan.

Wienin kongressissa 1815 muodostettiin Alankomaiden kuningaskunta, jonka hallitsijaksi tuli Orania-Nassaun suvun Vilhelm I. Kuningaskuntaan liitettiin myös nykyinen Belgia, joka kuitenkin irrottautui itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1830. Vilhelm I luopui kruunusta 1840 poikansa Vilhelm II:n hyväksi. Tämän seuraajaksi tuli vuonna 1849 Vilhelm III, jonka jälkeen valtaistuimelle nousi 1890 kuningatar Vilhelmiina. Luxemburg erosi itsenäiseksi kuningas Vilhem III:n kuoltua.

Maailmansodat

Alankomaat pysyi puolueettomana ensimmäisessä maailmansodassa. Saksan keisari Vilhelm II tuli Alankomaihin maanpakoon sodan loppuvaiheissa.

Alankomaat julistautui puolueettomaksi myös toisen maailmansodan puhjetessa. Saksalaiset kuitenkin miehittivät maan vuonna 1940, jolloin kuningasperhe ja hallitus pakenivat Lontooseen. Helmikuussa 1941 saksalaiset aloittivat juutalaisten vainot. Yhteensä 120 000 juutalaista karkotettiin Saksaan, missä 104 000 heistä tuhottiin. Alankomaat vapautettiin vasta vuonna 1945. Sota maksoi yhteensä 210 000 hollantilaisen hengen. Sodan päätyttyä kuningatar Vilhelmiina palasi takaisin vuonna 1945 ja luopui kruunusta 1948 tyttärensä Julianan hyväksi.

Toisesta maailmansodasta 1900-luvun loppuun

Toisen maailmansodan päätyttyä Alankomaat yritti saada sotilasoperaatioilla uudelleen hallintaansa Indonesian, mikä johti Indonesian vallankumoukseen. Alankomaat joutui tunnustamaan Indonesian yhdysvaltojen itsenäisyyden vuoden 1949 lopussa.

Vuonna 1949 perustettiin sotilasliitto Nato, ja Alankomaat liittyi siihen luopuen näin puolueettomuudestaan. Alankomaat on vallannut runsaasti maata merestä. Vuoden 1953 Pohjanmeren tulvassa 1 800 ihmistä hukkui. Vuonna 1959 löydettiin Groningenista maakaasua.

Alankomaat ja Indonesia allekirjoittivat 18. elokuuta 1962 Länsi-Iriania koskevan sopimuksen, jonka perusteella alueen hallinto siirrettiin YK:lle.

Kiinan hallitus julisti 22. heinäkuuta 1966 Alankomaiden Pekingin asiainhoitajan G. J. Jongejansin ei-toivotuksi henkilöksi, mutta kielsi häntä poistumasta maasta ennen kuin kiinalaisten teknikoiden valtuusto olisi turvallisesti lähtenyt Alankomaista.

Vuoden 1967 vaalit voitti uusi puolue, Demokratia ’66. Taloudellisesti 1960-luku oli Alankomaille kukoistavaa aikaa, mikä johtui Euroopan yhteismarkkinoiden avaamista kehitysmahdollisuuksista. Talous lepäsi viiden peruspilarin varassa, jotka olivat Rotterdamin satama sekä suuryhtiöt Unilever, Shell, Philips (Eindhoven) ja AKU (Arnheim). Lisäksi Groningenin luota löydetyn luonnonkaasun poraaminen aloitettiin 1960-luvun alussa. Maakaasu auttoi Alankomaita selviytymään vuoden 1973 öljykriisistä. Vuonna 1975 maakaasu kattoi puolet Alankomaiden energiankulutuksesta ja siitä oli tullut merkittävä vientituote. Suriname itsenäistyi vuonna 1975.

Juliana luovutti valtaistuimen vuonna 1980 tyttärelleen Beatrix’lle.

2000-luvulta 2020-luvulle

Yhteisvaluutta euro otettiin käyttöön vuonna 2002. Samana vuonna murhattiin ulkomaalaisvastainen poliitikko Pim Fortuyn.

Alankomaiden joukot lähtivät Irakiin vuonna 2003. Alankomaat lähetti myös sotilaita osana Naton joukkoja Afganistaniin vuonna 2006 ja kutsui ne kotiin 2010.

Willem-Alexander tuli Alankomaiden uudeksi kuninkaaksi huhtikuussa 2013. Hän on ensimmäinen miespuolinen hallitsija yli sataan vuoteen Hollannissa. Hänen vaimonsa kuningatar Maxima on syntyjään Argentiinasta. Uuden kuninkaan äiti, kuningatar Beatrix oli luopunut kruunustaan.

Alankomaiden pääministerinä on ollut vuodesta 2010 lähtien liberaalipuolue VVD:n johtaja Mark Rutte, joka on muodostanut vaihtelevia hallituskoalitioita. Vuoden 2017 vaaleissa VVD tuli maan parlamentin suurimmaksi ryhmäksi.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alankomaiden historia Wikimedia Commonsissa