Akateeminen taide

Akateeminen taide tarkoittaa sovinnaista ja tiettyjä vakiintuneita taidekäsityksiä noudattavaa taidetta, joka yleensä nojaa antiikin esikuviin ja klassisiin sääntöihin. Käsitteellä viitataan ennen kaikkea perinteisissä taideakatemioissa opetettavaan taiteeseen.^[1]

Akateemisen taiteen käsitettä käytetään tavallisesti joko puhuttaessa kriittisesti mistä tahansa paikallaan polkevasta, kanonisoidusta tai teoreettisesta taiteesta tai erityisesti siitä maalaustaiteen ja kuvanveiston traditiosta, jonka tekemistä jatkettiin eurooppalaisten taideakatemioiden ohjeiden ja opetusten mukaan modernismin uusien suuntausten, realismin, naturalismin ja impressionismin ilmestyttyä 1800-luvulla ja sen jälkeen.

Tyypillistä akateemiselle taiteelle on antiikin tradition ja varsinkin piirustustaidon ja muiden teknisten ominaisuuksien mestarillisen hallinnan osoittaminen. Akateeminen taide korostaa klassisia sommitteluihanteita, ja sille on ominaista sovinnaisuus ja kaavamaisuus.

Uusia taiteen liikkeitä kuten impressionismi, realismi, naturalismi ja symbolismi alkoi syntyä 1800-luvulla. Euroopan ja varsinkin Ranskan taideakatemioista, joissa lähes kaikki taiteilijat saivat koulutuksensa, tuli myös niiden vastustamisen keskuksia. Akateemiseen taiteeseen liitetään tavallisesti halventavia luonnehdintoja, kuten "konservatiivinen" tai "mielikuvitukseton".

Toisaalta akateemisen taiteen antamat vahvat tekniset perusteet antoivat taiteilijoille välineet panostaa uusiin taidesuuntauksiin ja kehittää niitä. Esimerkiksi Vincent van Gogh ja Pablo Picasso opiskelivat Charles Barguen klassisen piirustuskurssin mukaan.

Akateemisen taiteen aiheita ovat usein antiikin tai Raamatun mytologia tai historiamaalauksen näyttämöt usein moralistisesti ilmaistuina. Akateemista tyyliä lähellä on myös uusklassismi, joka usein yhdistettiin taideakatemioihin.

Salongeista postmodernismiin muokkaa

Ensimmäisen taidekoulun Accademia del Disegnon perusti Firenzessä vuonna 1562 Giorgio Vasari. Euroopan taideakatemioissa, erityisesti Ranskan kaunotaiteiden akatemiassa suosittiin 1600-luvulta peräisin olevaa traditiota, jonka mukaan antiikin Kreikan ja Rooman klassisesta taiteesta tuli malli kaikelle taiteen tekemiselle. Akatemiat olivat taide-elämän ylimpiä auktoriteetteja niin käytännön taiteilijakoulutuksen kuin taiteen teoriankin alalla. Akatemiat pyrkivät määrittelemään klassismin taiteen normiksi. Ranskan kaunotaiteiden akatemiasta tuli 1800-luvulle tultaessa merkittävin Euroopassa ja sen järjestämiin vuosittaisiin salonkinäyttelyihin (Salon de Paris) tuotiin taidetta hyväksyttäväksi ja se myönsi palkintoja siihen hyväksytyille taiteilijoille.

Akateemisen tyylin varhaisina edustajina maalaustaiteessa voi pitää Sir Joshua Reynoldsia tai Jean Auguste Dominique Ingresiä. Myös sellaisia taiteilijoita kuin Jean-Léon Gérôme (1824–1904), William-Adolphe Bouguereau (1825–1905), Jules Joseph Lefebvre (1836–1911), Lawrence Alma-Tadema (1836–1912), Albert Edelfelt (1854–1905) tai Hans Makart (1840–1884) on liitetty suuntaukseen.

Modernismia vastaan muokkaa

Avantgarde oli alun perin kapinaliike, jonka strategia kohdistui juuri akateemisen taiteen jäykkyyttä vastaan. Modernismi vastusti akateemista taidetta, mutta postmodernismin myötä akateemisen taiteen puolustaminenkin on noussut.

Tänään akateemisen taiteen mestariteoksia tarjotaan ihanteiksi niin taideopiskelijoille kuin taiteen harrastajillekin. Akateemisen taiteen ideologian markkinointi on keskittynyt Art Renewal Centeriin, joka mainostaa itseään internetin suurimmaksi museoksi. Akateemisen taiteen perinnettä pyrkivät jatkamaan myös viime aikoina nousseet ateljeekoulut, kuten Grand Central Academy of Art.