Afrikan kolonisaatio
Afrikan kolonisaatio merkitsi lähes koko Afrikan joutumista Euroopan valtioiden siirtomaiksi. Kolonisaatio tapahtui pääosin vuosien 1880–1914 välillä.
Antiikin siirtokunnat muokkaa
Välimeren itä- ja pohjoisrannikoiden kansat perustivat antiikin aikoina Pohjois-Afrikan rannikolle siirtokuntiaan. Niistä merkittävin oli foinikialaisten perustama Karthago, joka nousi suureksi Välimeren imperiumiksi. Kreikkalaissiirtokunnista merkittävin oli Kyrene. Rooma valloitti puunilaissodissa Karthagon ja teki sen entisestä alueesta Pohjois-Afrikassa African provinssinsa ja vilja-aittansa.[1]
Portugalilaisten varhaiset siirtokunnat muokkaa
Kauppa-asemat Länsi-Afrikassa muokkaa
Vuonna 1482 portugalilaiset perustivat kauppa-aseman Guineanlahden rannalle. Pääasialliset kaupan kohteet olivat orjat, kulta, norsunluu ja mausteet, mikä antoi myös aiheen antaa rannikon eri osille nimet Pippurirannikko, Norsunluurannikko, Kultarannikko ja Orjarannikko. Eurooppalaisten levittäytyessä myöhemmin Amerikkaan orjia ostettiin Afrikasta työvoimaksi Brasilian ja Yhdysvaltojen orjaplantaaseille. Atlantin orjakauppa oli tuottoisaa liiketoimintaa varsinkin portugalilaisille, briteille ja ranskalaisille.[2]
Kongo ja Angola muokkaa
Portugalilaiset saapuivat Kongon rannikolle vuonna 1483. He liittoutuivat Kongon kuningaskunnan hallitsija Nzinga Nkuwun kanssa ja saivat tämän kääntymään kristityksi. Portugalilaiset ostivat orjia, hyödynsivät kulta- ja kuparikaivoksia ja sekaantuivat koko ajan enemmän valtion politiikkaan. He rakensivat tukikohtia Kongon eteläpuolelle Luandaan ja Massanganoon, mistä käsin he pyrkivät valloittamaan kapinoivan Kongon. He saivat Ndongon kuningaskunnan valloitettua 1600-luvun lopulla ja nimesivät uuden siirtomaansa Angolaksi. Orjakaupan keskus siirrettiin Kongon romahdettua Luandaan.[3]
Itärannikko muokkaa
Portugalilaiset purjehtivat Itä-Afrikan Swahilirannikolle vuonna 1497. He alkoivat vallata rannikolta strategisia tukikohtia ja tuhosivat Kilwan ja Mombasan kaupungit. Portugalilaiset pystyttivät pääkaupunkinsa Mosambikiin vuonna 1507 ja pakottivat rannikkokaupungit maksamaan veroa ja tulleja. Portugalilaiset hallitsivat rannikkoa kovin ottein, mikä herätti vastarintaa. Omanin arabit alkoivat vallata portugalilaisten tukikohtia 1600-luvulla, ja portugalilaiset lyötiin ja karkotettiin Swahilirannikolta vuonna 1698.[4]
Alankomaat ja Iso-Britannia Etelä-Afrikassa muokkaa
Alankomaat valloitti 1600-luvun alussa osan Etelä-Afrikkaa, jonka se kuitenkin myöhemmin menetti Isolle-Britannialle.[5]
Ranska Pohjois- ja Länsi-Afrikassa muokkaa
Ranska ryhtyi valloittamaan Pohjois-Afrikkaa jo ennen Afrikan jakoa 1880-luvulla, kun se miehitti vuonna 1830 Algerian ja teki siitä departementtinsa.[6] Ranskalaisilla oli hallinnassaan myös länsirannikon Senegal, missä heidän vaikutusvaltansa oli 1860-luvulla laajentunut jo yli 400 kilometrin päähän mereltä.[7]
Tutkimusmatkat muokkaa
Afrikan sisäosat pysyivät kauan eurooppalaisille lähes tuntemattomina. Vasta 1800-luvulla tutkimusmatkailijat saivat mantereen keskiosatkin pääpiirteissään kartoitetuiksi.[8] Heistä tunnetuimpia olivat Mungo Park, René Caillié, Richard Francis Burton, John Hanning Speke, David Livingstone ja Henry Morton Stanley.[9]
Afrikan jako 1880–1914 muokkaa
- Pääartikkeli: Afrikan jako
Vielä 1880-luvun alussa Afrikassa oli siirtomaita vain rannikoilla, mutta muutamassa vuosikymmenessä lähes koko manner joutui siirtomaavaltojen hallintaan. Pääosin Afrikan jakamisesta sovittiin vuonna 1885 Berliinin konferenssissa, mutta monista alueista käytiin kiistoja vielä pitkään.[8] Siirtomaita valloittivat Ranska, Saksa, Belgia, Italia ja Britannia.[10] Portugali laajensi vanhoja siirtomaitaan Angolaa ja Mosambikia sisämaahan päin, ja myös Espanjalla oli jo ennestään muutamia siirtomaita Afrikan länsirannikolla. Mantereelle jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, jotka olivat Yhdysvaltojen tukema Liberia ja Etiopia.[11]
Britannialla oli timanttimiljonääri Cecil Rhodesin laatima Kap–Kairo-suunnitelma, jonka mukaan he yrittivät muodostaa koko Afrikan läpi etelä-pohjoissuunnassa kulkeneen siirtomaiden ketjun.[12] Matkan varrella Sudanissa oli kuitenkin itsensä Mahdiksi julistaneen Muhammad ibn Abdallan valtakunta, jonka britit onnistuivat valloittamaan vasta vuonna 1898.[13] Sitä oli tavoitellut myös Ranska, joka oli suunnitellut vastaavanlaista, Atlantilta manteren poikki Punaisellemerelle ulottuvaa siirtomaiden ketjua.[13] Neuvoteltuaan asiasta Ranska antoi Britannian valloittaa Sudanin, mutta lännempänä Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Keski-Afrikka yhdessä muodostivat miljoonien neliökilometrien laajuisen yhtenäisen alueen.
Saksa myöhästyi siirtomaakilvasta verrattuna muihin merkittäviin valtioihin, koska kansleri Otto von Bismarck piti puolustusvalmiutta Ranskaa vastaan tärkeämpänä kuin siirtomaapolitiikkaa. Kuitenkin vuosisadan loppuun mennessä myös Saksa osallistui siirtomaiden hankintaan. Brittien Kap–Kairo-valloitussuunnitelma jäi toteutumatta, koska Saksan Itä-Afrikka jakoi brittien siirtomaa-alueen kahtia.[12] Ensimmäisen maailmansodan rauhansopimukseen kuului, että Saksa menetti kaikki siirtomaansa ja voittajavaltiot saivat ne hallintaansa Kansainliiton mandaattialueina.[2]
Belgian Kongo oli maan kuninkaan Leopold II:n henkilökohtaista omaisuutta nimellä Kongon vapaavaltio, mihin hän sai luvan Berliinin kongressissa. Häntä kiinnosti erityisesti Katangan alue ja sen luonnonvarat. Leopoldin hallussa oli suunnattoman suuri maa-alue, jonka asukkaat eivät tehneet valloituksen aikana suurta vastarintaa. Aluetta hallittiin erittäin kovin ottein. Sieltä saatiin aluksi norsunluuta ja myöhemmin raakakumia. Niiden kokoaminen oli paikallisväestön työtä. Pakkotyötä tehostettiin uhkauksella, että työtä laiminlyövältä katkaistaan käsi ranteen kohdalta.[14]
Syyt muokkaa
Eurooppalaisilla oli useita syitä haalia siirtomaita Afrikasta. Maailmankaupan voimakkaan kasvun seurauksena raaka-aineiden tarve ja teollisuustuotteiden markkinoiden tarve olivat lisääntyneet, ja Afrikasta saatiin kumpaakin. Alusmaiden valtaus kasvatti emämaissa kansallista ylpeyttä. Eurooppalaiset katsoivat "ylempänä rotuna" olevansa oikeutettuja hallitsemaan muita. Lähetystyöntekijät halusivat levittää kristinuskoa Afrikkaan. Eurooppalaiset halusivat myös viedä hyvinä pitämänsä eurooppalaiset arvot Afrikkaan, kuten tieteellisen maailmankäsityksen, järjen ohjaaman elämän ja yhteiskuntajärjestyksen, yksilönvapauden, henkilökohtaiset oikeudet, riippumattomat tuomioistuimet ja poliittisen demokratian. Siirtomaavallat halusivat samalla hävittää Afrikassa yleiset epäinhimilliset rangaistukset ja arabien johtaman orjakaupan.[15]
Vaikutukset muokkaa
Kolonialistinen valtaus merkitsi Afrikalle mullistusta monessa suhteessa. Näkyvin seuraus oli nykyaikaisen hallintokoneiston rakentaminen. Yhteistoiminnassaan afrikkalaisten kanssa eurooppalaiset vaikuttivat siihen, että paikalliset päälliköt saivat paljon henkilökohtaista valtaa ja vanhat neuvostot syrjäytettiin. Siirtomaavallat varmistivat vähitellen rauhan ja järjestyksen sekä lakkauttivat mielestään epäinhimilliset käytännöt ja rangaistukset sekä orjakaupan. Oikeuslaitokset järjestettiin eurooppalaisen mallin mukaan. Afrikkaan rakennettiin talouden kannalta tärkeä infrastruktuuri kuten rautatiet. Toisaalta monet Itä- ja Etelä-Afrikan kansat menettivät parhaat maansa valkoisille uudisasukkaille, ja Etelä-Afrikkaan perustettiin syrjivä rotuerottelujärjestelmä. Kristinusko tuli perinteisten uskontojen rinnalle tai syrjäytti ne. Eurooppalaiset koulut toivat afrikkalaisille eurooppalaisen maailmankuvan. Eurooppalaisen lääketieteen ja elintarvikkeiden siirrot mahdollistavan liikenteen seurauksena Afrikan väkiluku alkoi kasvaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[16]
Britannian siirtomaahallinto perustui monissa maissa epäsuoraan hallintoon. Britannia vaati uskollisuutta niiltä paikallisilta päälliköiltä, jotka jo ennestään olivat vallassa. Epäsuora hallinto oli myös taloudellisin hallintotapa. Se oli kuitenkin vain ihannetila, ja useasti jouduttiin ottamaan alueita suoraan hallintaan esimerkiksi kapinoinnin takia. Siirtomaihin oli lähetettävä suuret määrät sotilaita ja virkamiehiä, ja niihin piti rakentaa liikenneyhteyksiä, kaupunkeja ja esimerkiksi sähköntuotantoa. Siirtomaan omistaminen saattoi maksaa eurooppalaiselle maalle enemmän kuin se tuotti.[14]
Ranskalaiset kehittivät assimilaatio-opin, jonka mukaan afrikkalaiset piti sulauttaa ranskalaiseen kulttuuriin ja sivistykseen. Usein tämä osoittautui mahdottomaksi, ja ruvettiin käyttämään sen karsittua muotoa, joka tarjosi afrikkalaiselle yläluokalle koulutusta ja mahdollisuuden päästä Ranskan kansalaisiksi. Vuoteen 1939 tällaisia kansalaisia oli ollut 80 000, joista suurin osa Senegalissa, koska siellä sallittiin myös perinnöllinen afrikkalaisten kansalaisuus.[14]
Siirtomaa-ajan päättyminen muokkaa
- Pääartikkeli: Siirtomaavallan purkautuminen Afrikassa
Ison-Britannian hallinnassa ollut Etelä-Afrikka sai jo vuonna 1910 itsehallinnollisen dominion aseman,[5] mutta täysin itsenäiseksi se tuli vasta vuonna 1931 Westminsterin säädöksellä.[17].[12]
Suurimmassa osassa Afrikkaa siirtomaavalta päättyi 1960-luvun alussa, jolloin Afrikan valtiot itsenäistyivät lyhyessä ajassa, muutamat jo ennen sitä.[11] Siirtomaavalta päättyi yhtä nopeasti kuin se oli 1800-luvulla alkanutkin. Afrikan maat hankkivat itsenäisyyden parissa vuosikymmenessä vuodesta 1955 alkaen. Tämä johtui kolonisaation huonosta maineesta ja afrikkalaisten vapautusliikkeiden aiheuttamista kustannuksista.[14]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Kaikkonen, Olli & Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- Simensen, Jarle: Suuri maailmanhistoria 12: Länsi valtaa maailman 1870–1914. Suomentanut Valpola, Veli. Koko Kansan Kirjakerho, 1986. ISBN 951-864-073-4.
Viitteet muokkaa
- ↑ Afrikan historia 1989, s. 38–43.
- ↑ a b Otavan iso Fokus, 1. osa (A–El), s. 72, art. Afrikka. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
- ↑ Afrikan historia 1989, s. 130–132.
- ↑ Afrikan historia 1989, s. 159–160.
- ↑ a b Otavan iso Fokus, 2. osa (Em–Io), s. 722–723, art. Etelä-Afrikan tasavalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00272-4.
- ↑ Afrikan historia 1989, s. 176–177.
- ↑ Afrikan historia 1989, s. 124–125.
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia, 1. osa (Aakkoset–Cicero), s. 99–100, art. Afrikka. Otava, 1976. ISBN 951-1-02233-4.
- ↑ Alistair Boddy-Evans: Early European Explorers of Africa 18.8.2018. ThoughtCo.. Viitattu 1.1.2020.
- ↑ Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra–Su), s. 3800–3801, art. Siirtomaavalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
- ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 617, hakusana Afrikka. WSOY, 1997. ISBN 951-0-22044-2.
- ↑ a b c Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–Sukulaisuus), s. 6221–6222, art. Siirtomaavalta. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9.
- ↑ a b Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa, s. 6480, art. Sudan
- ↑ a b c d Kaikkonen, Olli; Rytkönen, Seppo; Sivonen, Seppo: Afrikan historia, s. 173–176, 198–205, 222–230. Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
- ↑ Simensen 1986, s. 134–141.
- ↑ Simensen 1986, s. 246–255.
- ↑ "Statute of Westminster." The Concise Oxford Dictionary of Politics. Oxford University Press, 1996, 2003. Answers.com 16.9.2010 : "countries individually controlled their own domestic and foreign affairs as equal members of the British Commonwealth of Nations"
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Afrikan kolonisaatio Wikimedia Commonsissa
