Wikipedia

Afrikan historia

Afrikan historia esihistoriasta nykypäivään

Afrikan historia on, esihistoria mukaan lukien, yhtä pitkä kuin ihmiskunnankin historia, sillä ihminen on lähtöisin Afrikasta. Saharan aavikon kuivuminen yli 4 000 vuotta sitten jakoi Afrikan pohjoiseen ja eteläiseen osaan, jotka kehittyvät sen jälkeen melko erillään toisistaan. Pohjois-Afrikan merkittävin valtakunta oli Niilin laaksoon syntynyt faaraoiden Egypti. Saharan eteläpuolella oli keskiajalla suuria valtakuntia, mutta eurooppalaisille Afrikan sisäosat pysyivät melko tuntemattomina aina 1800-luvulle asti. Afrikan historiaan vaikuttavia tapahtumia ovat olleet muun muassa arabivalloitukset pohjoisessa 600-luvulla ja siirtomaa-aika 1880-luvulta 1900-luvun puoliväliin.

Afrikkalaisia valtakuntia 2000 vuoden aikana ennen eurooppalaisten tuloa 1500-luvulla.

Esihistoria muokkaa

Katso myös: Afrikan muinaiskulttuurit
 
Nykyisin vain eteläisen Afrikan syrjäseutuja asuttavat sanit olivat vielä 2000 vuotta sitten Afrikan valtaväestöä Saharan eteläpuolella.

Afrikan esihistoria alkaa aiemmin kuin minkään muun mantereen, koska ihmislajin kehitys sai alkunsa Afrikassa. Fossiililöydöt osoittavat nykyisen kaltaisen ihmisen eli homo sapiensin eläneen Itä-Afrikassa noin 120 tuhatta vuotta sitten.[1]

Saharan eteläpuolisten alueiden tärkein viljalaji on aina ollut hirssi. Muita merkittäviä viljelyskasveja kuten jamssia, riisiä, banaania ja kookospalmua on viljelty parin tuhannen vuoden ajan. Tuhansien vuosien ajan ennen ajanlaskun alkua oli Afrikassa kasvatettu pitkäsarvista ja lyhysarvista karjarotua. Keski-Afrikan länsiosissa tsetsekärpänen ja Kongon allas olivat pysäyttäneet karjan leviämisen. Nuorempia karjarotuja Afrikassa ovat intialainen seebu ja risteytyksenä syntynyt sanga.[2]

Väestöhistoria muokkaa

Afrikan pitkässä väestöhistoriassa näkyy sekä muuttoliikeitä että kansojen välistä kanssakäymistä. Pohjois-Afrikan berberien esi-isät tulivat mesoliittisen kauden alkuun mennessä luultavasti Aasiasta Suezin kautta. Lisäksi heitä vaaleampia Cro-Magnonin ihmisiä saapui alueelle Pyreneiden niemimaan kautta. Karthagon, kreikkalaisten, Rooman ja Bysantin valta ei jättänyt Pohjois-Afrikkaan paljonkaan väestöbiologisia jälkiä kuten ei myöskään arabiekspansion ensimmäinen vaihe 600-luvulla. Pysyvä arabiasutus seudulle tuli vasta seuraavassa arabiaallossa, mikä myös johti berberien ja arabien risteytymiseen. Egyptissä Saharan kuivuminen vuodesta 5500 eaa. alkaen johti vaaleiden pohjoisafrikkalaisten ja eteläisempien negridikansojen biologisen vuorovaikutuksen vähenemiseen.[3]

Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on tapahtunut muuttoliikkeitä, joiden seurauksena väestö on sekoittunut ja monimuotoistunut fysiologisesti sopeutuessaan mantereen erilaisiin olosuhteisiin. Niin sanotut negridit, jotka ovat nykyinen Afrikan pääväestö, ovat mahdollisesti nuorin muunnos Saharan eteläpuolen kantaväestöstä. He levittäytyivät aikoinaan bantuekspansiossa Länsi-Afrikan eteläosista ja Länsi-Sudanista Afrikan pääväestöksi ja syrjäyttivät Afrikan eteläpuoliskon vanhemmat väestöt pygmit ja khoisanit.[4][5]

Pohjois-Afrikka muokkaa

Pohjois-Afrikan erottaa muusta Afrikasta Saharan autiomaa, joka kuivui vuoteen 2000 eaa. mennessä ja jätti Pohjois-Afrikan viljelykelpoisen alueen kapeaksi rannikkokaistaleeksi. Eristäytyminen aiheutti mantereen kahtiajakautumisen, vaikka joitain yhteyksiä aina säilyikin. Pohjois- ja Koillis-Afrikkaa vei erilleen etelästä myös sen yhteydet Välimeren ja Lähi-idän kulttuureihin.[6]

 
Egyptin faarao Ramses II sotavaunussaan. Reliefi Abu Simbelissä.

Autiomaan halki etelästä pohjoiseen virtaava Niili teki viljavine rantoineen mahdolliseksi monituhatvuotisen korkeakulttuurin synnyn Egyptiin. Muualle Välimeren etelärannikolle ei suurvaltoja syntynyt. Egyptin valtakunnan laajenemista etelään rajoittivat Niilin putoukset.[7] Aleksanteri Suuri teki Egyptistä hellenistisen maailman osan 300-luvulla eaa., ja roomalaiset tekivät Egyptistä myöhemmin provinssinsa.[8]

Egyptin eteläpuolelle nousivat nubialainen Kušin kuningaskunta ja myöhemmin Aksumin valtakunta.[9] Afrikan sarven ja somalialaisten paimentolaisten klaaniyhteiskuntien historiasta ennen kolonialismin aikaa ei tiedetä paljoakaan.[10]

Etiopian ylängöt soveltuivat maanviljelyyn, joten niille syntyi jo varhain pysyvää asutusta. Etiopian kulttuuria ovat muovanneet sen yhteydet pohjoiseen ja itään.[11]

Välimeren itä- ja pohjoisrannikoiden kansat perustivat antiikin aikoina Pohjois-Afrikan rannikolle siirtokuntiaan. Niistä merkittävin oli foinikialaisten perustama Karthago, joka nousi suureksi Välimeren imperiumiksi. Rooma valloitti puunilaissodissa Karthagon ja teki Pohjois-Afrikasta vilja-aittansa. Rooman ote höltyi 300-luvulla, ja 400-luvulla Pyreneiltä tulleet vandaalit valloittivat alueen. Joillain seuduilla valtaan nousivat berberiheimot. Bysantti valloitti osan Pohjois-Afrikkaa 500-luvulla.[12]

Arabit valloittivat koko Pohjois-Afrikan 600-luvulta alkaen, ja islamiksi kehittynyt arabiuskonto syrjäytti kristinuskon seuraavina vuosisatoina kun berberit omaksuivat sen. Alueen suuria islamilaisia valtakuntia olivat muun muassa almoravidien ja almohadien valtakunnat.[13] Etiopia säilyi kristittynä.[14]

1500-luvulla koko Pohjois-Afrikka Marokkoa lukuun ottamatta joutui Osmanien valtakunnan alaisuuteen. 1800-luvulla se kuitenkin menetti nämä alueet eurooppalaisille siirtomaavaltiolle ja lopulta viimeisenkin afrikkalaisen alueensa, Libyan Italialle vuonna 1912.

Katso myös: Saharan asutus

Saharan eteläpuolinen Afrikka muokkaa

Saharan eteläpuoleisen Afrikan varhaisesta historiasta ei tiedetä paljoakaan, sillä kirjallisia lähteitä on lähinnä vain niiltä rannikoilta, jotka joutuivat kosketuksiin muslimien ja kristittyjen kanssa. Myyttejä ja historiaa voi olla vaikea erottaa toisistaan.[15]

Länsi-Afrikka muokkaa

Ihmisen alkuvaiheita ei Afrikan länsiosissa tunneta yhtä hyvin kuin mantereen itä- ja eteläosissa, sillä kostea ilmasto on hävittänyt kivikauden jäljet. Maanviljelyksen aloittivat ilmeisesti noin vuosina 3 000–2 000 eaa. kuivuneesta Saharasta etelään siirtyneet väestöryhmät.[16]

Länsi-Afrikassa ihmisten liikkumiseen, kaupankäyntiin ja maatalouteen on läpi historian ollut suuri merkitys etenkin alueen suurilla virroilla ja kasvillisuusvyöhykkeiden jakautumisella. Ihmisen toiminta on muokannut Saharan eteläpuolisen alueen kasvillisuusvyöhykkeiden rajoja: tehokas maankäyttö ja liikalaiduntaminen ovat muuttaneet aiemmin ruohon peittämiä alueita autiomaaksi, ja metsän raivaaminen ja kaskiviljely ovat työntäneet metsävyöhykkeen rajaa etelämmäksi.[17]

 
Nok-kulttuurin aikainen veistos 500-luvulta eaa, terrakottaa.

Nykyisen Nigerian keskiosissa alkoi rautakausi noin vuonna 300 eaa. Ajanlaskun alkua edeltäneestä Nok-kulttuurista on jäänyt perinnöksi useita veistoksia ja myöhemmältä ajalta Ifestä pronssiveistoksia. Länsi-Afrikan varhaisia keskiaikaisia kuningaskuntia, usein niin sanotun jumalkuninkaan hallitsemia, olivat esimerkiksi Songhai, Kanem, Ghana, Mali, fulanien valtakunta ja Hausa-valtiot. Näiden valtioiden perustana olivat savannialueen afrikkalaiset maaseutuyhteisöt. Poliittisen päätöksenteon tasoja oli kaksi: kuninkaan hallitsema valtio ja paikallistason johtajat kuten kyläpäälliköt. Valtiot kävivät aktiivista kauppaa arabien kanssa Saharan yli, minkä kautta niiden yhteiskunnallinen järjestäytyminen vähitellen lisääntyi. Arabeille myytiin etenkin orjia ja kultaa, ja heiltä ostettiin suolaa, aseita ja hevosia. Kauppaa verottamalla Länsi-Afrikan kuningaskuntien hallitsijat pystyivät ylläpitämään suuria armeijoita. Islam levisi moneen Länsi-Afrikan pohjoiseen kuningaskuntaan 1000-luvun alkuun mennessä.[18]

Savannialueen eteläpuoleisen metsäseudun valtioiden historialliset vaiheet ensimmäisellä vuosituhannella ovat tuntemattomia. 1400-luvun valtioista tunnetaan parhaiten Joruba-kuningaskunnat ja Benin sekä Malista saapuneiden kauppiaiden perustamat kauppakaupungit.[19]

Portugalilaiset alkoivat käydä länsiafrikkalaisten kanssa kauppaa 1460-luvulta alkaen ja perustivat rannikolle linnoitettuja tukikohtiaan. Heidän keskeisiä toiminta-alueitaan olivat Senegambian rannikko, Kultarannikko ja Benin. Tärkeimpiä kauppatavaroita olivat kulta ja pippuri sekä orjat, joita sisämaan kuningaskunnat myivät eurooppalaisille ja arabeille 1400-luvulta 1800-luvulle arviolta 20–30 miljoonaa. Afrikkalaiset saivat eurooppalaisilta etenkin tekstiilejä, metallitavaroita ja tuliaseita.[20]

Länsi-Afrikan merkittävimpiä valtioita 1500-luvun ja1800-luvun välillä olivat Dahomeyn kuningaskunta, Ašanti ja Oyo. Timbuktu oli merkittävä kaupunki Saharan ylittävän karavaanikaupan aikana. Islamilainen jihad-liike synnytti alueen pohjoisosiin 1800-luvulla useita suuria islamin lain mukaan hallittuja valtioita. Saharan karavaanikauppa ja Atlantin yli käyty orjakauppa loppuivat 1800-luvulla. Liberiaan perustettiin itsenäinen valtio Amerikassa vapautetuille orjille.[21]

Itä-Afrikka muokkaa

Itä-Afrikan varhaisimpia asukkaita olivat khoisanit, jotka olivat metsästäjä-keräilijöitä. Heidän jälkeensä kivikaudella Itä-Afrikkaan saapui pohjoisesta tai koillisesta kaukasoidisia kansoja, jotka valtasivat suurimman osan pohjoisesta Itä-Afrikasta. Noin kaksituhatta vuotta sitten alueelle muutti negridisiä nilootteja kuten kalenjineja, maasaita ja luoja. Bantujen ekspansio saavutti Itä-Afrikan lännestä käsin noin 2 000 vuotta sitten. Toisen vuosituhannen alussa kukin alue kehitti oman paikallisen kulttuurinsa, kun bantukieliä puhuvat kansat hajaantuivat.[22]

Tiedot Itä-Afrikan keskiosien kansojen varhaishistoriasta perustuvat suulliseen perimätietoon ja myytteihin, sillä kirjallista historiaa ei ole ja arkeologisia kaivauksia on tehty vain vähän. Alueella tapahtui lukematon määrä pienten ja suurten kansanryhmien muuttoliikkeitä ja asuttamisia.[23]

Vuoden 1000 tienoilla järviseudulle tulleet bantut olivat kehittäneet omat poliittiset ja yhteiskunnalliset järjestelmänsä. He olivat kuitenkin ilmeisesti muiden kansojen vallan alla, perimätiedon mukaan abatembuzien, bachwezien ja babitojen. Abatembuzit saattavat olla pelkkää myyttiä. Bachwezi-valtakunta hävisi vuoden 1500 tienoilla, joidenkin arvelujen mukaan pohjoisesta tulleiden niloottisten luo-kansojen maahan tunkeutumisen seurauksena. Heidän perustamansa Babito-dynastia hallitsi Bunyorossa vuoteen 1966 saakka. Victorianjärven seudulle luot muuttivat 1500-luvulla. Tästä seurasi sotia maasaita, nandeja ja abaluhyajia vastaan. Luokulttuurille oli tunnusomaista suuri mukautumiskyky heidän siirtyessään uusille kulttuurialueille. Etelä- ja itänilootit asuttivat vuoden 1000 tienoilla laajan alueen nykyisen Sudanin, Etiopian, Kenian ja Ugandan rajoilla. Heidän etelään suuntautuneella myöhemmällä muuttoliikkeellään oli merkittävä vaikutus. Itänilooteista tärkein kansa olivat maasait, jotka sotaisuutensa ansiosta saivat ylivallan laajoilla alueilla 1600-luvulta 1800-luvulle.[24]

Eteläisessä Itä-Afrikassa nousi 1600-luvun lopulla bantujen Bugandan kuningaskunta, joka liitti itseensä suuria alueita. Ruandan ja Burundin alueelle saapui hutuja ensimmäisellä vuosituhannella. Tutsit perustivat Chiwezi-valtakunnan ja Ruandan kuningaskunnan ennen 1500-lukua. Itäiset bantukansat liittyivät 1700-luvulla poliittisesti yhteen suojautuakseen maasaiden ryöstöretkiltä. Kilindihallitsijat valloittivat 1800-luvulla rannikolta suuria alueita. Länsi- ja Keski-Tansanian ylänkötasangoille muutti lähes ainoastaan bantukansoja. Heidän perusyksikköjään olivat omavaraiset kylät, jotka saattoivat tarvittaessa liittyä vahvemmiksi yksiköiksi. Ryöstelevien ngonien invaasio etelästä 1800-luvulla vaikutti eteläisen Tansanian kansojen elämään ja sai aikaan yhteiskuntien uudelleenorganisoitumista.[25]

Itä-Afrikan rannikolle muodostui omanlaatuisensa kulttuuri. Rannikolle perustettiin kaupunkeja, joiden välillä Intian valtameren ja Välimeren merikauppiaat liikkuivat. Rannikolle levisivät islamilainen kulttuuri, uskonto ja arabian kieli, jonka myötävaikutuksella kehittyi myöhemmin bantukieli swahili. Orjat, kulta ja norsunluu olivat tärkeitä vientituotteita. Merkittävimpiä kaupunkeja olivat myöhäiskeskiajalla Mogadishu, Kilwa, Pate ja Mombasa.[26] Portugalilaiset toivat rannikolle 1500-luvulta alkaen taloudellisia ja uskonnollisia vaikutteita, kunnes heidät karkotettiin 1600-luvun lopulla.[27]

Keski-Afrikka muokkaa

 
Luban kuningaskunta pystyviivoituksella, Lundan valtakunta viistoviivoituksella merkittynä kartassa nykyisen Kongon demokraattisen tasavallan eteläosissa.

Keski-Afrikassa Tšadista Sambesin Victorian putouksille on ollut oma erilliskehityksensä. Kongon metsävyöhyke eristi eteläiset savannit pohjoisesta. Alueen kulttuuria yhdenmukaistivat kuitenkin jokien kautta ylläpidettävät yhteydet. Metsäseudun ja eteläisen savannin historia tunnetaan ajalta ennen vuotta 1500 eaa. pääasiassa arkeologisista löydöistä, pohjoisempaa vain kirjallisista lähteistä. Etelässä varhainen rautakausi kesti ajanlaskun alusta vuoteen 1000, jolloin alkoi myöhäinen rautakausi.[28]

Keski-Afrikan suuria valtakuntia olivat Luban ja Lundan valtakunnat, jotka syntyivät jonkin verran ennen vuotta 1500. Luba laajeni sekä siirtolaisuuden että valloituksen avulla, ja 1700-luvulla valtakunta ulottui idän Mweru- ja Tanganjikajärviltä lännen Sankurujoen takaisille alueille. 1800-luvulla valtakunta alkoi vähitellen hajota. Lundasta kasvoi laaja ja yhtenäinen valtio 1700-luvulla. Rannikolla lundat tulivat tekemisiin portugalilaisten kanssa. Kongon altaaseen perustetusta itsenäisestä Itä-Lundan valtiosta tuli 1700-luvun puolivälissä lähes yhtä mahtava kuin Lundastakin.[29]

Keski-Afrikan länsirannikko kehittyi ilmeisesti itsenäisesti varhaisesta rautakaudesta lähtien. Poliittisen kehityksen pääpaino lienee ollut Kongojoen pohjoispuolella metsävyöhykkeen eteläpuolisella reunalla, missä jotkin päällikkökunnat kasvoivat muita suuremmiksi ja alistivat nämä. Kolme suurinta poliittista kokonaisuutta rannikolla olivat Loango, Tion kuningaskunta ja Kongon kuningaskunta. Alueen orjakauppa kiihtyi 1700-luvulla huomattavasti.[30]

Keski-Afrikan itäosiin tuli 1500- ja 1600-luvulla Kongosta siirtolaisia, malaweja, jotka perustivat uuden sosiaalisen ja poliittisen järjestyksen. Lännestä saapui 1600-luvun alussa bemboja.[31]

Eteläinen Afrikka muokkaa

Katso myös: Etelä-Afrikan historia
 
Šonankieliset bantut rakensivat nykyisen Zimbabwen alueelle 1300-luvulla Suur-Zimbabwen kauppakaupungin.[32]

Eteläisen Afrikan alkuperäiset asukkaat, metsästäjä-keräilijät khoisanit ovat viimeisten tuhannen vuoden aikana joutuneet siirtymään syrjäseuduille pohjoisesta saapuneiden bantuviljelijöiden ja etelärannikolta pohjoiseen levittäytyneiden hollantilaisten buurien tieltä. Pohjoisen Transvaalin alueelle asettui bantunkielistä väestöä jo ainakin 200-luvulla jaa. Šonat perustivat Zimbabwen kulttuurin. Muita saapujia olivat sotho-tswanat ja nguni-tsongat, jotka elivät 1500-luvulla Natalin rannikkoalueilla. Heihin kuuluvat esimerkiksi zulut ja swazit. Herero-ambot tulivat paimentolaisiksi Namibiaan ehkä 1500-luvulla.[33]

Alueen kuningaskuntia olivat esimerkiksi Mapungubwe (noin 1075–1220), Zimbabwen kuningaskunta (noin 1220–1450) Mwene Mutapa (noin 1450–1698) ja Ndebele-kuningaskunta (1837–1894)[34] Hiukan etelämpänä Soshangane ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Gazan kuningaskuntaa 1800-luvulla.[35]

Hollantilaiset alkoivat perustaa etelärannikolle siirtokuntiaan 1600-luvun puolivälissä. Ajan myötä heitä siirtyi sisämaahan metsästäjiksi ja maanviljelijöiksi. Maanomistuksesta puhkesi sotia buurien ja afrikkalaisten välillä. Brittejä alkoi saapua Etelä-Afrikkaan vuodesta 1795 alkaen. Aasialaisia alkoi tulla 1800-luvun lopulla, aluksi plantaasityöntekijöiksi Nataliin, myöhemmin kauppiaiksi.[36]

1800-luvun alkupuolen historiaa hallitsevat bantuväestön väestöliike Mfecane sekä buurien suuri vaellus Kapmaan ulkopuolelle 1830-luvulla. Etelä-Afrikkaan syntyi vahva Zulumaa kuningas Shaka Zulun hallintokaudella 1810-luvulla. Britit löivät zulut vuosisadan lopulla.[37]

Eurooppalaisten tutkimusmatkat ja siirtomaakausi muokkaa

Pääartikkeli: Afrikan kolonisaatio
 
Afrikan siirtomaat vuonna 1913:
  Belgia
  Saksa
  Espanja
  Ranska
  Yhdistynyt kuningaskunta
  Italia
  Portugali
  itsenäinen

Afrikan sisäosat pysyivät pitkään huonosti tunnettuina. Vasta 1800-luvulla monet tutkimusmatkailijat, joista kuuluisimpia ovat David Livingstone ja Henry Morton Stanley, saivat mantereen keskiosatkin pääpiirteissään kartoitetuiksi.

Pitkään eurooppalaisilla oli ollut siirtomaita vain rannikoilla. Afrikan kolonisaatiossa 1880-luvun ja ensimmäisen maailmansodan välissä Ranska, Saksa, Belgia, Italia ja Iso-Britannia jakoivat lyhyessä ajassa keskenään lähes koko manteren. Myös Portugalin vanhoja siirtomaita Angolaa ja Mosambikia laajennettiin sisämaahan päin. Manterelle jäi lopulta vain kaksi itsenäistä valtiota, Liberia ja Etiopia.[38]

Eurooppalaisilla oli useita syitä haalia siirtomaita Afrikasta. Maailmankaupan voimakkaan kasvun seurauksena raaka-aineiden tarve ja teollisuustuotteiden markkinoiden tarve olivat lisääntyneet, ja Afrikasta saatiin kumpaakin. Alusmaiden valtaus kasvatti emämaissa kansallista ylpeyttä. Eurooppalaiset katsoivat "ylempänä rotuna" olevan oikeutettuja hallitsemaan muita. Lähetystyöntekijät halusivat levittää kristinuskoa Afrikkaan. Eurooppalaiset halusivat myös viedä hyvinä pitämänsä eurooppalaiset arvot Afrikkaan, kuten tieteellisen maailmankäsityksen, järjen ohjaaman elämän ja yhteiskuntajärjestyksen, yksilönvapauden, henkilökohtaiset oikeudet, riippumattomat tuomioistuimet ja poliittisen demokratian. Siirtomaavallat halusivat samalla hävittää Afrikassa yleiset epäinhimilliset rangaistukset ja arabien johtaman orjakaupan.[39]

Kolonialistinen valtaus merkitsi Afrikalle mullistusta monessa suhteessa. Näkyvin seuraus oli nykyaikaisen hallintokoneiston rakentaminen. Yhteistoiminnassaan afrikkalaisten kanssa eurooppalaiset vaikuttivat siihen, että paikalliset päälliköt saivat paljon henkilökohtaista valtaa ja vanhat neuvostot syrjäytettiin. Siirtomaavallat varmistivat vähitellen rauhan ja järjestyksen sekä lakkauttivat mielestään epäinhimilliset käytännöt ja rangaistukset sekä orjakaupan. Oikeuslaitokset järjestettiin eurooppalaisen mallin mukaan. Afrikkaan rakennettiin talouden kannalta tärkeä infrastruktuuri kuten rautatiet. Toisaalta monet Itä- ja Etelä-Afrikan kansat menettivät parhaat maansa valkoisille uudisasukkaille, ja Etelä-Afrikkaan perustettiin syrjivä rotuerottelujärjestelmä. Kristinusko tuli perinteisten uskontojen rinnalle tai syrjäytti ne. Eurooppalaiset koulut toivat afrikkalaisille eurooppalaisen maailmankuvan. Eurooppalaisen lääketieteen ja elintarvikkeiden siirrot mahdollistavan liikenteen seurauksena Afrikan väkiluku alkoi kasvaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.[40]

Siirtomaavallan päättyminen muokkaa

Pääartikkeli: Siirtomaavallan purkautuminen Afrikassa
 
Afrikan valtioiden itsenäistymisvuodet.

Siirtomaiden itsenäistyminen alkoi Libyasta 1951. Liberia, Etelä-Afrikka, Egypti ja Etiopia olivat jo vanhastaan itsenäisiä. Moni muu maa itsenäistyi pian sen jälkeen. Varsinainen itsenäistymishuippu oli vuonna 1960, kun suurin osa Ranskan Länsi-Afrikan siirtomaista sai itsenäisyyden. Suurin osa Afrikan maista itsenäistyi 1960-luvulla, mutta jotkin siirtomaavallat (erityisesti Portugali) vastustivat itsenäistymispyrkimyksiä, mikä johti katkeriin itsenäistymistaisteluihin.

Siirtomaa-ajan perintönä usein mielivaltaisesti piirretyt kansallisuuksia halkovat valtionrajat jäivät voimaan, mikä on johtanut eri kansallisuuksien välisiin kahakointeihin.

Itsenäistymisensä jälkeen osa Afrikan uusista valtioista siityi vapaaseen markkinatalouteen ja osa muuttui sosialistisiksi. Maanosan taloudellinen kehitys on ollut hidasta muuhun maailmaan verrattuna, ja sotilailla on ollut merkittävä rooli maanosan politiikassa. Afrikan yhtenäisyysjärjestö perustettiin panafrikkalaisuuden nousun pohjalta vuonna 1963.[41] Sitä seurasi Afrikan unioni vuonna 2002.

2000-luku muokkaa

Kiina on 2010-luvulla vahvistanut yhteyksiään Afrikkaan, ja maa on noussut Afrikan tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Kiinan vaikutusvalta Afrikassa on kasvanut niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin kulttuurillisestikin. Myös Venäjä on moninkertaistanut kauppansa Afrikan kanssa. Länsimaiden Afrikan-politiikka nivoutuu 2010-luvun lopulla etenkin Afrikasta suuntautuvaan maahanmuuttoon sekä turvallisuuskysymyksiin.[42]

Lähteet muokkaa

  • Kaikkonen, Olli & Rytkönen, Seppo & Sivonen, Seppo: Afrikan historia. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-382-4.
  • Simensen, Jarle: Suuri maailmanhistoria 12: Länsi valtaa maailman 1870–1914. Suomentanut Valpola, Veli. Koko Kansan Kirjakerho, 1986. ISBN 951-864-073-4.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Origins of the human race Story of Africa. BBC. Viitattu 8.3.2014.
  2. ↑ Hvitdtfeldt, Arild: Otavan suuri maailmanhistoria 10: Suuret löytöretket, s. 290–291. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 1984. ISBN 951-1-08132-2.
  3. ↑ Afrikan historia 1989, s. 17.
  4. ↑ Afrikan historia 1989, s. 17–18.
  5. ↑ Mark Cartwright: Bantu Migration Ancient History Encyclopedia. 11.4.2019. Viitattu 19.4.2019.
  6. ↑ Afrikan historia 1989, s. 21, 26.
  7. ↑ Afrikan historia 1989, s. 26–27.
  8. ↑ Afrikan historia 1989, s. 33–34.
  9. ↑ Afrikan historia 1989, s. 32–34.
  10. ↑ Afrikan historia 1989, s. 36.
  11. ↑ Afrikan historia 1989, s. 28.
  12. ↑ Afrikan historia 1989, s. 38–43.
  13. ↑ Afrikan historia 1989, s. 44–52.
  14. ↑ Afrikan historia 1989, s. 60.
  15. ↑ Steensgaard, Niels: Suuri maailmanhistoria: Löytöretkien aika 1350–1500, s. 184–185. Suomentanut Haarala, Tarmo. Koko Kansan Kirjakerho, 1985. ISBN 951-864-050-5.
  16. ↑ Afrikan historia 1989, s. 65.
  17. ↑ Afrikan historia 1989, s. 64–65.
  18. ↑ Afrikan historia 1989, s. 65–76.
  19. ↑ Afrikan historia 1989, s. 76–77.
  20. ↑ Afrikan historia 1989, s. 105–107.
  21. ↑ Afrikan historia 1989, s. 108–120.
  22. ↑ Afrikan historia 1989, s. 80–84.
  23. ↑ Afrikan historia 1989, s. 145.
  24. ↑ Afrikan historia 1989, s. 145–151.
  25. ↑ Afrikan historia 1989, s. 152–159.
  26. ↑ Afrikan historia 1989, s. 87–92.
  27. ↑ Afrikan historia 1989, s. 159–160.
  28. ↑ Afrikan historia 1989, s. 126.
  29. ↑ Afrikan historia 1989, s. 127–128.
  30. ↑ Afrikan historia 1989, s. 130–131.
  31. ↑ Afrikan historia 1989, s. 134–137.
  32. ↑ Afrikan historia 1989, s. 137.
  33. ↑ Afrikan historia 1989, s. 163–166.
  34. ↑ History of Zimbabwe History World
  35. ↑ Shangaan - Tsonga Siyabona Africa
  36. ↑ Afrikan historia 1989, s. 167–168.
  37. ↑ Afrikan historia 1989, s. 168–170.
  38. ↑ Countries in Africa Considered Never Colonized about.com. Arkistoitu 22.2.2015. Viitattu 8.3.2014.
  39. ↑ Simensen 1986, s. 134–141.
  40. ↑ Simensen 1986, s. 246–255.
  41. ↑ Afrikan historia 1989, s. 247–255.
  42. ↑ Länsi katsoo Afrikkaa turvallisuuden näkökulmasta – ja väistyy idän suurvaltojen tieltä Helsingin Sanomat. 17.8.2019. Viitattu 17.8.2019.

Kirjallisuutta muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Afrikan historia.
  • Hurskainen, Arvi & Siiriäinen, Ari: Afrikan kulttuurien juuret. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-822-0.
  • Laukkanen, Kimmo: Timbuktun takana. Afrikan esikolonialistinen kaupunkihistoria. Espoo: Plataani, 2003. ISBN 952-5429-08-3.
  • Prunier, Gérard: Afrikan maailmansota. Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. (From Genocide to Continental War: The ’Congolese’ Conflict and the Crisis of Contemporary Africa, 2008.) Suomentanut Leena Teirioja. Helsinki: Into, 2012. ISBN 978-952-264-164-9.
Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Afrikan_historia&oldid=22210851”