Absoluuttinen sodankäynti
Absoluuttinen sodankäynti tai absoluuttinen sota on käsite, jolla tarkoitetaan sodankäyntiä ilman poliittisia tai moraalisia rajoitteita. Absoluuttinen sodankäynti sekoitetaan usein virheellisesti totaalisen sodankäynnin kanssa.[1]
Absoluuttinen sodankäynti on sotateoreetikko Carl von Clausewitzin luoma käsite. Clausewitzin määritelmä sodasta on: Sota on väkivaltainen toimi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme. Sota on vuorovaikutteisesti kasvavaa väkivallan käyttöä, jonka tarkoituksena on vihollisen nujertaminen riittävää voimaa käyttäen. Sota ei tunne rajoja, eikä sota itsessään sisällä myötäsyntyisiä moraalisia tai poliittisia näkökantoja tai rajoituksia, vaan sellaisia luovat sotaa käyvät osapuolet ja ulkopuoliset.[2]
Absoluuttinen sodankäynti on sotaa käytäessä kehittyvä sodankäynnin muoto, jossa ei tunneta yhteiskunnan ja valtioiden moraalisia eikä poliittisia rajoituksia. Absoluuttista sotaa käyvien valtioiden kohteena on lopulta koko vihollisen olemuksen kirjo. Clausewitz piti kuitenkin absoluuttista sotaa käsitteen puhtaimmassa määrittelyssä mahdottomana, koska sodat eivät ruoki itseään, vaan ne tarvitsevat valtioita ja yhteiskuntia, joiden luonnonomaiseen käytökseen kuuluu säädellä sodankäyntiä.
Clausewitzin vuorovaikutussuhteet muokkaa
Clausewitz määritteli kolme vuorovaikutussuhdetta, jotka ovat syynä sodan muuttumiseen rajoitetusta sodankäynnistä rajoittamattomaksi, absoluuttiseksi sodankäynniksi.
Väkivallan äärimmäinen käyttö muokkaa
Sota on väkivallan käyttöä, eikä sen käytössä tunneta rajoja; kumpikin osapuoli pakottaa toisen toimimaan siten, syntyy vastavuoroisuus, joka oman luonteensa takia pakostakin vie äärimmäisyyteen. Tämä on ensimmäinen vuorovaikutussuhde ja ensimmäinen äärimmäinen vastakohtaisuus.[3]
Tavoitteena on vihollisen saattaminen puolustuskyvyttömäksi muokkaa
Koska Clausewitzin mukaan sodan tarkoituksena on pakottaa vastustaja noudattamaan meidän tahtoamme, sotaa on jatkettava niin kauan, että myös vastustaja kokee vaihtoehdoista parhaimmaksi noudattaa meidän tahtoamme. Lisäksi on oltava varma, että vastustaja on todella puolustuskyvytön – muuten joudumme pelkäämään, että vastustaja pakottaa meidät noudattamaan hänen tahtoaan ja toimimaan tietyllä tavalla, kuten mekin pakotamme häntä. Koska sodalla on kaksi tai useampi osapuolta, tämä sääntö pätee kaikkiin osapuoliin ja on toinen vuorovaikutussuhde, joka johtaa toiseen äärimmäiseen vastakohtaisuuteen, koska osapuolet yrittävät saattaa toisiaan puolustuskyvyttömäksi.[4]
Voimien jännittäminen äärimmilleen muokkaa
Jos osapuoli haluaa nujertaa toisen, on sen käytettävä voimaa sen verran kuin hänen vastustuskykynsä voittamiseen tarvitaan. Kun osapuoli on arvioinut vihollisen voimavarat se voi tarkastaa oman käytettävissä olevan voimavaran määrän ja säätää sitä tarvittaessa ylöspäin. Koska myös vihollinen tekee samoin, seuraa jälleen kolmas vuorovaikutussuhde, joka työntää osapuolia kohti kolmatta äärimmäistä vastakohtaisuutta.[5]
Eroavuus totaaliseen sodankäyntiin muokkaa
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tunnistettu totaalinen sodankäynti sekoitetaan usein virheellisesti absoluuttisen sodankäynnin kanssa ja joskus myös termejä käytetään synonyymeina toisilleen, mitä ne eivät ole.
Totaalinen sota on sodankäyntiä, jossa kotirintama mobilisoidaan suureksi osaksi tai kokonaan sodankäynnin jatkamiseksi tai laajentamaksi. Tällöin valtion poliittinen järjestelmä, yhteiskunta, talous, tuotanto ja siviiliväestö palvelevat valtion sodankäynnin päämääriä.
Lähteet muokkaa
- Clausewitz, Karl von: Sodankäynnistä. (Vom Kriege, 1832.) Käsikirjaksi muokanneet ja selittävällä jälkisanalla varustaneet Wolfgang Pickert ja Wilhelm Ritter von Schramm. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-227-2.