Édouard Balladur
Édouard Balladur (s. 2. toukokuuta 1929, İzmir, Turkki) on ranskalainen gaullistipoliitikko (RPR, UMP), pääministeri 1993–1995.[1]
| Édouard Balladur | |
|---|---|
.jpg) Édouard Balladur |
|
| Ranskan 163. pääministeri | |
| Presidentti | François Mitterrand |
| Edeltäjä | Pierre Bérégovoy |
| Seuraaja | Alain Juppé |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 2. toukokuuta 1929 |
| Puoliso | Marie-Josèphe Delacour |
| Tiedot | |
| Puolue | RPR |
Balladurin perhe on armenialaista pankkiiri- ja kauppiassukua, joka eli monia sukupolvia osmanien Smyrnassa (nyk. İzmir). Hän syntyi Izmirissa nykyisessä Turkissa, jossa Osmanien valtakunnan hajottua syttyi voimakkaita ulkomaalaisten ja kristittyjen vainoja. Tämän vuoksi hänen vanhempansa viiden lapsensa kanssa muuttivat Marseilleen vuonna 1935.
Politiikassa Balladur oli vuodesta 1964 pääministeri Georges Pompidoun neuvonantajana. Hän toimi hallituksen neuvottelijana vuoden 1968 työehtosopimuksia (Grenellen sopimukset) solmittaessa. Pompidoun tultua valituksi presidentiksi Balladur nimitettiin Élysée-palatsin virkamieskuntaan ja 1974 pääsihteeriksi. Pompidoun kuoleman jälkeen hän vetäytyi hyvin palkattuun teollisuusjohtajan tehtävään. Vuonna 1967 Balladur otettiin yleisradioyhtiö ORTF:n hallintoneuvostoon. Vuodet 1968–1980 hän oli Mont Blancin tunneliyhtiön johtokunnan johdossa, ja häntä kuultiin vuoden 1999 kuolemaan johtaneen onnettomuuden vuoksi. Hän oli myös Compagnie Générale d'Électricitén tytäryhtiön, myöhemmän Alcatelin johdossa 1977–.
Oikeiston voitettua 1986 Balladur oli Jacques Chiracin hallituksen valtiovarainministerinä 1986–1988,[2] jossa hän aloitti laajan yksityistämisen ja vähensi sääntelyä Euroopan yhtenäisasiakirjan mukaan. Oikeiston voitettua 1993 vaalit, mutta Chiracin hävittyä rutkasti 1988 presidentinvaalit, Balladur oli presidentti François Mitterrandin nimittämänä pääministerinä 1993–1995[3]. Pääministerinä hän ajoi läpi GATT-uudistukset ja vahvan frangin politiikkaa.
Vuoden 1995 presidentinvaaleissa Balladur pyrki presidentiksi gaullisti Chiracin ja sosialisti Lionel Jospin rinnalla. Balladur oli huono puhuja, häneltä puuttui puoluekoneiston tuki, ja häntä pidettiin "vanhan maailman" tuulahduksena tavoiltaan. Presidentinvaalissa hän jäi kolmanneksi ja erosi pääministerin paikalta[4]. Vaikka Chirac ja Balladur julistivat olleensa ystäviä 30 vuotta, vaalikamppailu kiristi heidän välejään, eikä "balladurilaisia", kuten Nicolas Sarkozya enää päästetty Chiracin hallitukseen.
Balladur pyrki vuonna 1998 Île-de-Francen alueneuvoston puheenjohtajaksi ja vuonna 2001 Pariisin pormestariksi, muttei tullut valituksi. Hän ei lähtenyt ehdokaaksi enää vuoden 2007 kansalliskokousvaaleihin.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Édouard Balladur britannica.com. Viitattu 22.7.2019.
- ↑ Jokelin, Renny: Balladur juuttui vanhaan. Helsingin Sanomat, 19.10.1993, s. 35. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ Ranskan hallitus tarttuu heti kasvavaan työttömyyteen. Helsingin Sanomat, 9.4.1993, s. 18. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ Balladur pyysi eroa. Helsingin Sanomat, 11.5.1995, s. 30. Näköislehden aukeama (tilaajille).
Aiheesta muualla muokkaa
- Balladurin elämäkerta Ranskan valtion sivustolla (ranskaksi)